L
LumottuElla
Vieras
Olemme 3-kymppinen pariskunta, meillä on kaikki puitteet niin hyvin kuin ne ylipäätään voivat olla - rakastamme toisiamme, viihdymme toistemme seurassa, keskusteluyhteys toimii, nauramme samoille asioille ja meillä on yhteisiä harrastuksia. Ulkoiset puitteetkin ovat paremmin kuin hyvin, talous jne.
Mutta miksi mies jarruttaa ja perääntyy?
Olemme puhuneet loppuelämästä yhdessä - perheestä, lapsista. Olin varma, että mies on samoilla linjoilla kanssani ja tunnemme samoin tämän kaiken perusteella. Mutta nyt tuntuu kuitenkin, että mies jarruttaa, selittelee - ei vielä, ensin sitä ja ensin tätä. Mitään _todellista syytä_ ei sille löydy, ettemme voisi mennä naimisiin ja perustaa perhettä. Olemme sen ikäisiä, että nämä ovat "ne vuodet". Aikaa ei ole muuten (naisella!) ikuisesti.
Jotenkin yllättävästi loukkaavinta on, kun mies intoilee sukulaisten aikeista hankkia koiranpentu. Esittelee pentueen kuvia, kyselee voimmehan viettää osan kesälomasta tutustuen pentuun. Järjestelee visiittiä kenneliin. Mietin miksi tämä tuntuu pahalta kunnes tajusin - minähän toivoisin, että hän olisi yhtä innokkaasti suunnittelemassa meidän perhettä... En tiedä kuulostaako tämä aivan oudolta, mutta tältä minusta tuntuu.. Mies innostuu: "joskus sitten otetaan meillekin koira!" Minä mietin: "pitäisiköhän ensin miettiä perheenperustamista ja niitä omia lapsia, sitten ehkä joskus koiran hankkimista... JOS ei ole allergioita...!!"
Rakastan miestäni, mutta olen pettynyt. Kuvittelin, että olemme molemmat aikuisia ja valmiita ottamaan seuraavat tärkeät askeleet. Nyt mietin, pitäisikö minunkin suunnata innostukseni ja kiinnostukseni muualle? Se tuntuu pahalta, koska en haluaisi niin tehdä - haluaisin suunnata kaiken meihin kahteen, meidän välisen suhteen rakentamiseen ja rakkaudesta huolehtimiseen.
Mutta miksi mies jarruttaa ja perääntyy?
Olemme puhuneet loppuelämästä yhdessä - perheestä, lapsista. Olin varma, että mies on samoilla linjoilla kanssani ja tunnemme samoin tämän kaiken perusteella. Mutta nyt tuntuu kuitenkin, että mies jarruttaa, selittelee - ei vielä, ensin sitä ja ensin tätä. Mitään _todellista syytä_ ei sille löydy, ettemme voisi mennä naimisiin ja perustaa perhettä. Olemme sen ikäisiä, että nämä ovat "ne vuodet". Aikaa ei ole muuten (naisella!) ikuisesti.
Jotenkin yllättävästi loukkaavinta on, kun mies intoilee sukulaisten aikeista hankkia koiranpentu. Esittelee pentueen kuvia, kyselee voimmehan viettää osan kesälomasta tutustuen pentuun. Järjestelee visiittiä kenneliin. Mietin miksi tämä tuntuu pahalta kunnes tajusin - minähän toivoisin, että hän olisi yhtä innokkaasti suunnittelemassa meidän perhettä... En tiedä kuulostaako tämä aivan oudolta, mutta tältä minusta tuntuu.. Mies innostuu: "joskus sitten otetaan meillekin koira!" Minä mietin: "pitäisiköhän ensin miettiä perheenperustamista ja niitä omia lapsia, sitten ehkä joskus koiran hankkimista... JOS ei ole allergioita...!!"
Rakastan miestäni, mutta olen pettynyt. Kuvittelin, että olemme molemmat aikuisia ja valmiita ottamaan seuraavat tärkeät askeleet. Nyt mietin, pitäisikö minunkin suunnata innostukseni ja kiinnostukseni muualle? Se tuntuu pahalta, koska en haluaisi niin tehdä - haluaisin suunnata kaiken meihin kahteen, meidän välisen suhteen rakentamiseen ja rakkaudesta huolehtimiseen.