V
"vieras"
Vieras
On tässä muutakin ollut, kun avioliitto on ollut viimeisen parivuota kriisissä ja jo sitä ennen oli aka vakavia juttuja, jotka vaikeutti perhe- ja parisuhde-elämää.
Mutta olen ollut siis 6vuotta kotiäitinä ja nauttinut siitä. Nyt pitäisi joskus toukokuussa palata työelämään, kun kuopus täyttää 3v. Olen mielestäni ihan ymmärrettävistä syistä aika paineessa asian suhteen. Olen parturi-kampaaja joten ala ei ole ihan se helpoin mihin palataan näin pitkän tauon jälkeen. Lisäksi painin melko syvissä mudissa, kun mietin että uskallanko pienten lasten äitinä ryhtyä vielä tekemän töitä toiminimellä vuokratuolilla vai pitäisikö yrittää saada palkallinen paikka. Ja koska en edes vielä tiedä, että minne menen ja pääsen ja koska työt alkaisi niin kaiken miettiminen on sitäkin hankalampaa. Ilmassa on paljon kysymysmerkkejä jo pelkästään työn takia.
Ja mies hermostui, kun minä en ole yhtä hymyä kun sanoi eilen, että hän mietti lenkillä, että miten hienoa se on kun minäkin menen töihin ja arki "normalisoituu" ja tasoittuu. Oikeasti ei tunnu tajuavan, että ihan helvetisti vaikeampaa kaikesta tulee nyt. Mies on tottunut menemään tosi paljon omissa menoissaan ja se ei tietysti ihan enää sitten onnistu. Itse mietin lasten hoitoa, minne ja mihin, entä miten ekaluokkalaisen päivät tulevaisuudessa, keskimmäinen menee eskariin syksyllä, miten paljon lapset mahtaa sairastaa jatkossa.... Miten jaksan sitä, että alkaa ne kiireiset aamut ja iltaisin näkee lapsia kaksi tuntia ennen nukkumaan menoa. Noin karkeesti sanottuna. Miehen mielestä siinä ei ole mitään ihmeelistä. Se on kuulemma vain ihmisten normaalia elämää, että käydään töissä ja lapset on hoidossa ja hienoo ja jeejee.
Ja se että minä teen kuulemma asioista liian vaikeita. On vain järjestelykysymyksiä tuollaiset lastenhoidot sitten, kun hänellä on niitä menojaan jne. Tosiasiassa meillä ei ole mitään sellaista tukiverkkoa, että suit sait aina onnistuis lastenhoidot. Jos se on jo nyt pari kertaa vuodessa ollut vaikea järjestää niin entäs jatkossa, jos mies kuvittelee lentävänsä samaan tahtiin.
Ja lapsilla on harrastuksia, mies harrastaa paljon ja nyt syksyllä aloin itsekin harrastaa tämän aviokriisin myötä.
Beckin masennustesti antoi 29 pistettä, kun tein sen eilen.
Mutta siis teenkö minä kärpäsestä härkäsen ja onko tämä vain tosiaan ihan normielämää ja kaikki sujuu hienosti ja mietin vain turhaan asioita?
Mutta olen ollut siis 6vuotta kotiäitinä ja nauttinut siitä. Nyt pitäisi joskus toukokuussa palata työelämään, kun kuopus täyttää 3v. Olen mielestäni ihan ymmärrettävistä syistä aika paineessa asian suhteen. Olen parturi-kampaaja joten ala ei ole ihan se helpoin mihin palataan näin pitkän tauon jälkeen. Lisäksi painin melko syvissä mudissa, kun mietin että uskallanko pienten lasten äitinä ryhtyä vielä tekemän töitä toiminimellä vuokratuolilla vai pitäisikö yrittää saada palkallinen paikka. Ja koska en edes vielä tiedä, että minne menen ja pääsen ja koska työt alkaisi niin kaiken miettiminen on sitäkin hankalampaa. Ilmassa on paljon kysymysmerkkejä jo pelkästään työn takia.
Ja mies hermostui, kun minä en ole yhtä hymyä kun sanoi eilen, että hän mietti lenkillä, että miten hienoa se on kun minäkin menen töihin ja arki "normalisoituu" ja tasoittuu. Oikeasti ei tunnu tajuavan, että ihan helvetisti vaikeampaa kaikesta tulee nyt. Mies on tottunut menemään tosi paljon omissa menoissaan ja se ei tietysti ihan enää sitten onnistu. Itse mietin lasten hoitoa, minne ja mihin, entä miten ekaluokkalaisen päivät tulevaisuudessa, keskimmäinen menee eskariin syksyllä, miten paljon lapset mahtaa sairastaa jatkossa.... Miten jaksan sitä, että alkaa ne kiireiset aamut ja iltaisin näkee lapsia kaksi tuntia ennen nukkumaan menoa. Noin karkeesti sanottuna. Miehen mielestä siinä ei ole mitään ihmeelistä. Se on kuulemma vain ihmisten normaalia elämää, että käydään töissä ja lapset on hoidossa ja hienoo ja jeejee.
Ja se että minä teen kuulemma asioista liian vaikeita. On vain järjestelykysymyksiä tuollaiset lastenhoidot sitten, kun hänellä on niitä menojaan jne. Tosiasiassa meillä ei ole mitään sellaista tukiverkkoa, että suit sait aina onnistuis lastenhoidot. Jos se on jo nyt pari kertaa vuodessa ollut vaikea järjestää niin entäs jatkossa, jos mies kuvittelee lentävänsä samaan tahtiin.
Ja lapsilla on harrastuksia, mies harrastaa paljon ja nyt syksyllä aloin itsekin harrastaa tämän aviokriisin myötä.
Beckin masennustesti antoi 29 pistettä, kun tein sen eilen.
Mutta siis teenkö minä kärpäsestä härkäsen ja onko tämä vain tosiaan ihan normielämää ja kaikki sujuu hienosti ja mietin vain turhaan asioita?
