mieli myllertää

[milli]

tämä nyt on vähän arkakin asia, mut eipä tästä voi oikein eikä uskalla puhua kuin anonyymisti. Eli: oon 8 viikolla raskaana ja välillä olen pilvissä vauvan tulosta, välillä taas tulee kamalia tunteita että haluanko tätä lasta? et onko tää normaalia vai oonko ihan kamala ihminen? Mietin joskus ihan tosissaan et miten opin rakastamaan ihan ""vierasta"" uutta perheen jäsentämme? Onhan se tuhiseva nyytti ihana, mut samalla se tulee sotkemaan meidän kahdenkeskisen elämän. (kamalia sanoja) Tuleeko se äidinvaisto automaattisesti ku vauva syntyy? Mulla on itsellä huono äiti suhde ja kait siksikin epäilen kykyjäni äidiksi. Kaipaisin asiallisia viestejä eikä syyttelemistä. Kai sitä saa jossain tuntojaan purkaa..

 

[Rousku]

Uskoakseni nuo ovat ihan normaaleja ajatuksia. Onhan lapsen saanti iso, ehkäpä isoin muutos ihmisen elämässä. Itsekin olen läpi käynyt monenlaisia ajatuksia, päivästä riippuen ja alkuun potenut huonoa omatuntoa. Mutta pääsääntöisesti olen valtavan iloinen ja onnellinen vauvan syntymästä. Asennoitunut olen myös siihen, ettei ""jalat lähde alta"" heti ensi näkemältä, vaan lapseen kiintyy pikkuhiljaa. Oman raskauteni loppu on jo käsillä ja etenkin nyt loppu aikana en malttaisi enään odottaa että näkisin vaavimme. Onhan se selvää, että raskaus ""konkretisoituu"" loppua kohden, kaikki potkut ja muut liikkeet tuntuu ja ultrassakin näkee kaverin.
Voihan se aina käydä niin, että loppujen lopuksi miehesi tulee sotkemaan sinun ja vauvan kahden keskisen elämän 8). Ei vaan, eiköhän se raskausaika sinunkin kohdalla tehtävänsä tee tai viimeistään silloin kun nyytti tuhisee sylissäsi.
Tsemppiä!

 

[Ä72/2]

Heips! Et ole mitenkää epänormaalissa tilanteessa. Varmasti kaikki käyvät samankaltaisia asioita mielessään läpi odotusaikana. Kaikkia pelottaa joku asia ja odotuksen kestäessä pelonaiheet vielä muuttuvat. Kaikilla ei ole ehdotonta äidinvaistoa mutta se kasvaa odotuksen myötä ja kypsyy vielä lapsen synnyttyä. Näistä asioista voit myös keskustella turvallisesti neuvolassa. Sielä tiedetään myös tämä puoli asiasta. Itse odotan toista lastani ja nyt huolenaiheet ovat erilaisia kuin ekalla kerralla. Sinullakin tilanne on vielä niin ""tuore"" ettei ole mikään ihme että ajatukset myllää edestakaisin. Uskon että tilanne tasoittuu kun aika kuluu. Kaikkea hyvää ja onnellisia päiviä odotukseesi!

 

[miekkonen]

Esikoisen kohdalla aivan normaali tunne. Kuopusta ainakin meillä yritettiin jonkin aikaa ja epävarmuutta ei ole ollut. Johtunee varmaan siitä että toinen lapsi ei enää sillä tavalla ole uutta ja elämää muuttavaa kuin esikoinen.

 

[Thelma 9+2]

Minusta tuntuu, että haluan lapsen, mutta samalla tuntuu, ettei vielä. Näin onki ollut jo pidemmän aikaa. Ja tämä raskaus alkoikin ihan yllättäen ja etu ajassa.

Tunnen olevani hirveä, kun suren jo nyt harrastusten totaalista muuttumista ja menetettyä tulevaisuutta, menetettyä ainkin sellaisena, joksi olin sen jo suunnitellut. Harrastusten lisäksi esim uudehko määräaikainen työsuhde taitaa jäädä elämäni ensimmäiseksi ja viimeiseksi oman alani työsuhteeksi, sillä paikka kunnalla ei ole muuta paikkaa työllistyä tälle alalle.

Uskon kuitenkin vahvasti, että vauvan näkeminen tekee useat uhraukseni ihan joksikin muuksi kuin uhrauksisksi, elämään kuuluviksi tapahtumiksi, joiden jälkeen hommat jatkuu ja etenee. Liian ehdoton ja musta valkoinenkaan ei saa olla, vaan täytyy antaa asioille aikaa muotoutua ja itselle mahdollisuus kasvaa juttuihin. Raskaus kun kestää 9kk, niin tarkoitushan ei ole kasvaa äidiksi yhdessä yössä. Sikiön lisäksi myös äidille on varattu kasvuun aikaa. Ja isälle myös.