Elikkä siis. Olen 21 vuotias ja sain aivan vastikään tietää olevani raskaana (ilmeisesti vasta ekalla tai tokalla kuulla), kun tein raskaustestin kuukautisten viivästymisen vuoksi. Olen tyrmistynyt jo siitäkin syystä, että en uskonut pystyväni tulemaan raskaaksi. Olen kärsinyt vuosia vaikeista mielenterveyshäiriöistä ja turmellut kehoani, jonka vuoksi lääkärit ennustivat minut hedelmättömäksi.
Ihme kuitenkin tapahtui. Rehellisesti en tiedä mitä ajatella, päällimmäisenä tunteena on ahdistus ja kenties jopa pelko. En ole koskaan oikeastaan halunnut lapsia, eikä hedelmättömyyteni oikeastaan haitannut minua kovin paljoa, vaikka välillä mietinkin, että kenties joskus aikuisempana voisin muuttaa mieltäni.
Lapsen isä on miesystäväni, jota olen tapaillut puolisentoista vuotta vähän epävirallisesti, eikä suhteemme ole todellakaan ollut helppo. Tiedän varmasti, että hän ei halua lasta. Vähiten näin nuorena (hän on 22)
Suoraa sanottuna minua pelottaa kertoa hänelle, sillä tiedän hänen ahdistuvan ja myös ehkä suuttuvan. Luulimme molemmat, ettei tämä ole edes mahdollista kohdallani. Olen melko varma, että hän syyllistää tästä minua.
En ole varma, mitä tehdä. Päällimmäinen ajatukseni on, että tekisin abortin täysin kellekään, edes miehelle, kertomatta, eikä kukaan koskaan saisi tietää. Toisaalta ajattelen, että isällä on oikeus tietää, vaikka ei sitten haluaisikaan koko lasta ja päädyttäisiin aborttiin.
En ole osannut kertoa tästä vielä yhtään kellekään. En tosiaan erityisemmin koskaan ole halunnut lasta, minulla on opinnot tyystin kesken kaikkien sairausvuosieni takia, olen tällä hetkellä työkyvyttömyyseläkkeellä kuntoutuksessa kolmatta vuotta, ja lisäksi tiedän 99% varmuudella, ettei sitoutumiskammoinen mieheni (jonka kanssa emme siis asu yhdessä tai muutakaan sellaista) pystyisi tähän, vaan jäisin yksin. Pelkään jopa, että pelkkä raskaudesta kertominen ajaa hänet tiehensä, vaikka sitten samaan hengenvetoon sanoisin tekeväni abortin. (No, siinä tapauksessa tietenkin saa alkaakin laputtaa, mutta olisi silti kurjaa päättää kaikki näin)
Kun katson itseäni, en todellakaan näe itseäni äitinä, vaikka miten yritän. Pystyn tuskin huolehtimaan omasta hyvinvoinnistani, miten kävisi viattoman lapsen? En missään nimessä halua, että lapsi joutuu kärsimään minun mielenterveysongelmistani, olen itse kasvanut alkoholistiperheessä. Minulla ei ole ollut hyvää äitisuhdetta, enkä tiedä, pystyisinkö tarjoamaan sellaista omallekaan lapselleni.
Kaipaisin kovasti neuvoja ja kuulisin mielelläni muiden kokemuksia. Tunnen olevani yksin tämän kanssa, enkä tiedä, kenen puoleen kääntyä. Jos joku viisaampi osaa tarjota järjen sanoja, kuuntelen mielelläni.
Ihme kuitenkin tapahtui. Rehellisesti en tiedä mitä ajatella, päällimmäisenä tunteena on ahdistus ja kenties jopa pelko. En ole koskaan oikeastaan halunnut lapsia, eikä hedelmättömyyteni oikeastaan haitannut minua kovin paljoa, vaikka välillä mietinkin, että kenties joskus aikuisempana voisin muuttaa mieltäni.
Lapsen isä on miesystäväni, jota olen tapaillut puolisentoista vuotta vähän epävirallisesti, eikä suhteemme ole todellakaan ollut helppo. Tiedän varmasti, että hän ei halua lasta. Vähiten näin nuorena (hän on 22)
Suoraa sanottuna minua pelottaa kertoa hänelle, sillä tiedän hänen ahdistuvan ja myös ehkä suuttuvan. Luulimme molemmat, ettei tämä ole edes mahdollista kohdallani. Olen melko varma, että hän syyllistää tästä minua.
En ole varma, mitä tehdä. Päällimmäinen ajatukseni on, että tekisin abortin täysin kellekään, edes miehelle, kertomatta, eikä kukaan koskaan saisi tietää. Toisaalta ajattelen, että isällä on oikeus tietää, vaikka ei sitten haluaisikaan koko lasta ja päädyttäisiin aborttiin.
En ole osannut kertoa tästä vielä yhtään kellekään. En tosiaan erityisemmin koskaan ole halunnut lasta, minulla on opinnot tyystin kesken kaikkien sairausvuosieni takia, olen tällä hetkellä työkyvyttömyyseläkkeellä kuntoutuksessa kolmatta vuotta, ja lisäksi tiedän 99% varmuudella, ettei sitoutumiskammoinen mieheni (jonka kanssa emme siis asu yhdessä tai muutakaan sellaista) pystyisi tähän, vaan jäisin yksin. Pelkään jopa, että pelkkä raskaudesta kertominen ajaa hänet tiehensä, vaikka sitten samaan hengenvetoon sanoisin tekeväni abortin. (No, siinä tapauksessa tietenkin saa alkaakin laputtaa, mutta olisi silti kurjaa päättää kaikki näin)
Kun katson itseäni, en todellakaan näe itseäni äitinä, vaikka miten yritän. Pystyn tuskin huolehtimaan omasta hyvinvoinnistani, miten kävisi viattoman lapsen? En missään nimessä halua, että lapsi joutuu kärsimään minun mielenterveysongelmistani, olen itse kasvanut alkoholistiperheessä. Minulla ei ole ollut hyvää äitisuhdetta, enkä tiedä, pystyisinkö tarjoamaan sellaista omallekaan lapselleni.
Kaipaisin kovasti neuvoja ja kuulisin mielelläni muiden kokemuksia. Tunnen olevani yksin tämän kanssa, enkä tiedä, kenen puoleen kääntyä. Jos joku viisaampi osaa tarjota järjen sanoja, kuuntelen mielelläni.