Nykyisessa vaimossani on eras ylivertainen piirre. Han sanoo kovasanaisestikin kun olen ryssinyt jotain ja sitahan tietenkin sattuu yhtenaan. Minusta tuntuu silti, etta palaute tulee aiheesta, joten eipa siina mitaan.
Edellisessa elamasani naiset projisoivat oman epamaaraisen pahan olonsa minuun. Kuten alkuperainen kirjoitti, olivat vihaisia. Purkivat sen minuun, syyttomaan. Kun kysyin, miksi, olin ymmartamaton mies. Minun olisi vain empaattisesti pitanyt lohduttaa ja kuunnella minuun kohdistuvia haukkumisia, vaikka syy niiden takana olikin muualla kuin minussa.
Ja mitako tein? No suutuin tietysti ja vahan helvetisti suutuinkin. Kylla, silloisten naisystavien piti heittaa omat tuntemuksensa roskikseen ja ryhtya lepyttelemaan vihaista miesta eron uhalla. Ja syyta heilla olikin. Mina kun en suostu kenenkaan lika-ampariksi, vaikka kritiikista yritan opikseni ottaakin.