A
ap
Vieras
muutimme yhteen nuorena, sinisilmäisenä. Mieheni "asetti"minut seinäkoristeeksi kotiin. Rahat olivat hänen, tietenkin, kun opiskelin. Raha-asioita kelpasi hoitamaan vain hän, koska hän oli tottunut aina niin tekemään ja se on "miehen tehtävä". Mies oli ihana, lämmin ja hellä, mutta samalla tunteeton ja ajattelematon. Esimerkiksi rankan tentin edellä hän kutsuu serkkunsa perheineen kylään ja mainitsee siitä 15 min. ennen heidän tuloaan. (olisi ollut ihan kiva siistiytyä, siivota ja hankkia tarjottavat). Vaateostokset teimme sen mukaan, jos hänen harrastuksiltaan oli jäänyt rahaa. Jos lähdimme johonkin, minun tuli olla valmis heti, turha aika meikkaamiseen ja muuhun siistiytymiseen oli hänen mielestään turhaa. Nautti kuitenkin siitä, laittauduin kauniiksi, mutta siihen ei saanut kulua aikaa. Tunteettomuus meni liiallisuuksiin, opettajani kerran seisoi liftaamassa, ei pysähtynyt, kun ei tajunut, vaikka sanoin, eikä suostunut kääntymään takaisin. Täällä pitkät välimatkat ja itsellä meno juuri siihen suuntaan, jonne liftasi.
Tuli aika, kun valmistuin, menin ansiotyöhön. Lapsia syntyi. Koska hoitomaksuja tuli, minun palkkani oli miehelle liian pieni (tuntipalkka siihen aikaan ehkä 5 mk vähempi kuin hänellä). Valitusta. Jäin kotiin lapsia hoitamaan. Halusinkin.
Vuosia kesti 5, masennuin, huusin hätääni ja ahdistustani. Mies ei usko, ei apua anna hakea, "kun en sitten saisi töitä omalta alalta (lasten kanssa), jos minulla on "sairaat" paperit".
Muuten mies oli rakastava isä lapsille, rakasti minuakin. Tapa, jolla sen osoitti oli pentumaista ja sairasta. Kävimme kriisin läpi. Pistin kovat panokset, ellei hän ymmärrä, haen eron. Kävimme kipeän prosessin läpi. Ihminen, joka kaiken tuon takana oli koulukiusattu ja se häpeä heijastui häneen edm. käyttäytymisenä. Mieheni joutui opettelemaan olemaan haavoittunut ja ottamaan vastaan puolison näkökantoja asioihin. En väitä että ainoa totuus on omani, mutta nyt voimme asioista keskustella ilman "miehen totuudella lyttäämisiä".
Saa kommentoida.
Tuli aika, kun valmistuin, menin ansiotyöhön. Lapsia syntyi. Koska hoitomaksuja tuli, minun palkkani oli miehelle liian pieni (tuntipalkka siihen aikaan ehkä 5 mk vähempi kuin hänellä). Valitusta. Jäin kotiin lapsia hoitamaan. Halusinkin.
Vuosia kesti 5, masennuin, huusin hätääni ja ahdistustani. Mies ei usko, ei apua anna hakea, "kun en sitten saisi töitä omalta alalta (lasten kanssa), jos minulla on "sairaat" paperit".
Muuten mies oli rakastava isä lapsille, rakasti minuakin. Tapa, jolla sen osoitti oli pentumaista ja sairasta. Kävimme kriisin läpi. Pistin kovat panokset, ellei hän ymmärrä, haen eron. Kävimme kipeän prosessin läpi. Ihminen, joka kaiken tuon takana oli koulukiusattu ja se häpeä heijastui häneen edm. käyttäytymisenä. Mieheni joutui opettelemaan olemaan haavoittunut ja ottamaan vastaan puolison näkökantoja asioihin. En väitä että ainoa totuus on omani, mutta nyt voimme asioista keskustella ilman "miehen totuudella lyttäämisiä".
Saa kommentoida.