Miehen reissutyö ahdistaa

Olemme olleet yli 10 vuotta yhdessä ja suhteemme on hyvä ja lämmin.

Mieheni työ kuitenkin haittaa suhdettamme ja alan pelätä jaksamiseni puolesta. Miehelläni on reissutyö autonkuljettajana. Hän on kaikki viikot poissa. Tulee kotiin perjantaina ja joskus lähtee jos sunnuntaina iltapäivällä, joskus maanantaina aamulla.

Aluksi kaikki meni ihan hyvin. Totuin olemaan viikot yksin. Puhuimmekin, että työ olisi väliaikainen ja mies lähti siihen paremman palkan toivossa (meillä oli taloudellinen ahdinko).

Pikkuhiljaa aloin masentua. En tajunnut mistä se johtuu. Aloin myös väsyä omassa vaativassa työssäni. Sitäkään en ymmärtänyt mistä se johtui. Aloin tuntea itseni hyvin yksinäiseksi. Olin sinnitellyt melkein kaksi vuotta tätä yksin viikot-rytmiä.

Tyhjä, yksinäinen koti alkoi tuntua ikävälle. Puhelimessa puhuminen ei auttanut asiaa. Tunsin olevani melkein sinkku-ihminen ja hoitavani yksin koko talouden ja monet muutkin asiat. Minulla ei ole tällä paikkakunnalla omaisia, läheisiä tai edes ystäviä oikein, pelkästään työkaverit.

Iltaisin istuin yksin kotona ja aloin itkeskellä ja masentua. Aloin myös ottamaan alkoholia lieventääkseni ikävää tunnetta. Tilkka alkoholia alkoi olla päivittäinen tapa. Onneksi en sentään alkoholisoitunut.

Nyt tilanne on kärjistynyt. Mies on vieläkin autohommissa ja viikot poissa. Minua on alkanut pelottamaan, olen huomannut itsessäni uusia tunteita, etääntymistä ja vieraantumista suhteestamme. Vaikka suhde on hyvä, niin ainainen erossa oleminen alkaa sitä nakertaa. Mies kun tulee kotiin reissusta on tietysti hyvin väsynyt eikä oikein jaksa keskittyä yhteiseen tekemiseen. Minä sen sijaan odotan yhteisiä, harvinaisia hetkiä ja petyn ja turhaannun sitten, kun onkin vain "tylsää".

Asiaa on pahentanut se, että menetin oman työni keväällä ja olen työttömänä. Olen siis entistä yksinäisempi, minulla ei ole edes työkavereita. Istun päivät kotona ja ikävöin miestäni. odotan viikonloppuja, mutta nekin tuntuvat turhan lyhyille hetkille. Olen puhunut miehelleni ja sanonut, etten enää jaksa tällaista elämää. Mies on onneksi hakenut jo muita töitä, mutta minua pelottaa, että muuta ei löydy ja hän jatkaa reissuhommissa.

Olen muuttunut reippaasta nuoresta naisesta masentuneeksi itkeskelijäksi, en vain kestä yksinolemista, koska olen hyvin sosiaalinen luonne.

Onko muilla kokemusta miehen reissutyöstä ja miten kestätte sen?

 

Hukassa olet, jos miehesi varaan rakennat hyvinvointisi.

Onko teillä yhtään yhteistä aikaa? Siis jos hän tulee viikonlopuiksi kotiin, niin haluaako hän olla kanssasi, tehdä jotain yhdessä vai ilmoittaako hän tulleensa kotiinsa viettämään vapaapäiviään?

Työ on ihmiselle oikeasti tärkeää. Sellaiset säännölliset ihmiskontaktit, joiden kanssa jakaa elämäänsä. Mä en tarkoita että työkaverien kanssa pitäisi bestiksiksi heittäytyä, mutta niiden kanssa tavallaan ponnistellaan yhteisen päämäärän eteen.

Jos elämäsi tarkoitus on kutistunut siihen, että sen sisältö on mies (ja kenties alkoholi) niin olet oikeassa kun pohdit asiaa ääneen. Vastauksia ei oikeastaan ole, koska sinä kuitenkin tunnet itsesi ja oman elämäsi ja tilanteesi kaikkein parhaiten.

Mä taidan olla vielä siinä vaiheessa, että yksinolo tuntuu mukavalta. Mutta mies ei ole ihan viikottain poissa, mutta pari kertaa kuussa. Tuosta yhteisestä tekemisestä pitää välillä oikeasti sopia ja joskus jopa nähdä sen verran vaivaa että raahaa toisen elokuviin tai sienimetsään.

Sitten joissain asioissa pidetään jako. Mä olen se äiti, joka tekee ruuat pyhät arjet (joitain poikkeuksia lukuunottamatta). En odota, että kun toinen on ollut poissa, että hän tekisi nyt kotihommat. En tiedä ymmärsitkö mitä tarkoitan... Sitä, että kun toinen on poissa, hänen elämänsä ei ole pysähdyksissä. Hänen tehtävänsä ei ole vapauttaa minua pyykinpesusta, kun hän saapuu.

Tsemppiä.

 

Mieheni työ kuitenkin haittaa suhdettamme

Pahan voi ulkopuolistaa. Syynä kurjuuteen on
- anoppi, joka ei voi päästää pojastaan irti ja häiritsee perhe-elämäämme
- ilkeä pomo, joka ei näe kykyjäni ja estää urakehitykseni
- piinaavat naapurit jotka kyttäävät ja kusettavat elukkaansa talon nurkalla
- puolison kaverit, jotka vievät sen baariin ja juottavat känniin jossa se humalapäissään pelaa talousrahat.

tai asiat olisivat täydellisesti, kunhan
- laihtuisin sen viisi kiloa
- olisi rahaa remontoida keittiö
- mieheni raitistuisi
- saisin lapset kunnialla isoiksi

 

Eihän Sinulla nyt vaan olisi oikeasti masennusta? Käy puhumassa asiantuntijan kanssa jos vaikka syynä kurjuuteen onkin se. Itse olin naimisissa 17 vuotta miehen kanssa joka oli reissuhommissa niistä 10. Ei haitannut yhtään ja minulla oli 2 pientä lasta hoidettavana ja koko kodin pyörittäminen. Lapsi tietysti toisi iloa elämääsi, mutta ensin pitää hoitaa tuo mahdollinen masennus pois.

Ei ole myöskään hyvä olla riippuvainen miehestä. Eli hanki omakin elämä. Mene rohkeasti vaikka harrastuksiin jos löytäisit ystäviä tai ota lemmikkieläin iloksesi näin alkuun.

 

[viesti moderoitu]

 

tärptä perseliinikällä kun noin koville ottaa.

 

Olemme olleet yli 10 vuotta yhdessä ja suhteemme on hyvä ja lämmin.

Mieheni työ kuitenkin haittaa suhdettamme ja alan pelätä jaksamiseni puolesta. Miehelläni on reissutyö autonkuljettajana. Hän on kaikki viikot poissa. Tulee kotiin perjantaina ja joskus lähtee jos sunnuntaina iltapäivällä, joskus maanantaina aamulla.

Aluksi kaikki meni ihan hyvin. Totuin olemaan viikot yksin. Puhuimmekin, että työ olisi väliaikainen ja mies lähti siihen paremman palkan toivossa (meillä oli taloudellinen ahdinko).

Pikkuhiljaa aloin masentua. En tajunnut mistä se johtuu. Aloin myös väsyä omassa vaativassa työssäni. Sitäkään en ymmärtänyt mistä se johtui. Aloin tuntea itseni hyvin yksinäiseksi. Olin sinnitellyt melkein kaksi vuotta tätä yksin viikot-rytmiä.

Tyhjä, yksinäinen koti alkoi tuntua ikävälle. Puhelimessa puhuminen ei auttanut asiaa. Tunsin olevani melkein sinkku-ihminen ja hoitavani yksin koko talouden ja monet muutkin asiat. Minulla ei ole tällä paikkakunnalla omaisia, läheisiä tai edes ystäviä oikein, pelkästään työkaverit.

Iltaisin istuin yksin kotona ja aloin itkeskellä ja masentua. Aloin myös ottamaan alkoholia lieventääkseni ikävää tunnetta. Tilkka alkoholia alkoi olla päivittäinen tapa. Onneksi en sentään alkoholisoitunut.

Nyt tilanne on kärjistynyt. Mies on vieläkin autohommissa ja viikot poissa. Minua on alkanut pelottamaan, olen huomannut itsessäni uusia tunteita, etääntymistä ja vieraantumista suhteestamme. Vaikka suhde on hyvä, niin ainainen erossa oleminen alkaa sitä nakertaa. Mies kun tulee kotiin reissusta on tietysti hyvin väsynyt eikä oikein jaksa keskittyä yhteiseen tekemiseen. Minä sen sijaan odotan yhteisiä, harvinaisia hetkiä ja petyn ja turhaannun sitten, kun onkin vain "tylsää".

Asiaa on pahentanut se, että menetin oman työni keväällä ja olen työttömänä. Olen siis entistä yksinäisempi, minulla ei ole edes työkavereita. Istun päivät kotona ja ikävöin miestäni. odotan viikonloppuja, mutta nekin tuntuvat turhan lyhyille hetkille. Olen puhunut miehelleni ja sanonut, etten enää jaksa tällaista elämää. Mies on onneksi hakenut jo muita töitä, mutta minua pelottaa, että muuta ei löydy ja hän jatkaa reissuhommissa.

Olen muuttunut reippaasta nuoresta naisesta masentuneeksi itkeskelijäksi, en vain kestä yksinolemista, koska olen hyvin sosiaalinen luonne.

Onko muilla kokemusta miehen reissutyöstä ja miten kestätte sen?[/q

Hei !

Tätä asiaa ei voi kukaan muu ymmärtää,kuin se joka on asian kokenut. Ei sellainen ihminen ymmärrä, joka on näkee joka päivä puolisonsa.
En kehu itseäni,mutta sitkeyttä on vaatinut. Mies ollut viikon,kaksikin poissa. Ja vaikka olisit kuinka itsenäinen ja rohkea nainen, jossain vaiheessa tulee väsyminen tähän tilanteeseen.

Älä syytä itseäsi äläkä syyllistä itseäsi tunteistasi.

Itsellä se on nyt,väsyminen Melkein yksinhuoltajana 20v kolmen lapsen kanssa. Hoida kaikki asiat,kun toinen on poissa.

Tähän uupuu. Ja vaikka parisuhde tuntuisikin sujuvan hyvvin, ei se ole totuus.

Jotain asioita jää yhdessä kokematta ja se on ME-tunne. Ei mies sitä huomaa, naisen se on tuotava esille. Tai muuten se purkautuu kriisin kautta. Koska paljon jää asioita sanomatta, menettää kosketuksen toiseen ja vähitellen olette vieraita toisillennne.

Minä laitoin miehen seinää vasten, koska meidän parisuhde voi huonosti, koska ME-tunne hävisi jonnekin. Hän lopetti matkatyöt ja sai lähempää töitä.Yhteisiä harrastuksia on hyvä olla tai käydä edes kaupassa yhdessä.

Elämä valuu hukkaan jos kokoajan odotat toista kotiin ja odotat milloin se taas lähtee. Se vie pirusti energiaa ja väsyttää henkisesti. Alussa se voi olla jännää, mutta sitten se alkaa turruttaa. Ja vaikka kuinka yrität elää omaa elämääsi viikot, kun toinen tulee kotiin pakka menee sekaisin.

Paha olosi johtuu, siitä että alitajuisesti et pidä tästä elämäntilanteesta, psyykkeesi sen tietää.

Tee jotain, ennenkuin menetätte kaiken yhteenkuuluvaisuuden tunteen. Varaa heti viikonloppu siihen ja keskustele miehesi kanssa, ja kerro rehellisesti tunteesi, älä häpeile.

 

...blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa-blaa...

[viesti moderoitu]

Juu ja joka ehdottaa lapsen hankkimista "parannuskeinoksi" tilanteeseen...missäs kohtaa kirjoittaja sanoo lasta kaipaavansa?

 

Tietenkin voi aina kertoa tunteensa mutta entäpä jos mies sanoo tarvitsevansa juuri sitä työtä? Että hänen on pakko tehdä sitä saadakseen rahaa? Ettei muita töitä ole sillä hetkellä tarjolla? Kuinka pitkään kärvistelet? Mistä otat työttömänä ja suhteellisen rahattomana harrastuksen? Tietenkin voit olla itsenäinen ja menevä silloin kun miehesi ei ole paikalla mutta se EI ole parisuhde! Se, että sinulla on oma elämä ei vielä tee parisuhdetta johon tarvitaan kaksi. Se ettei sinulla ole tylsää yksin kotona, ei poista ongelmia sinun ja miehesi väliltä sillä teillähän ongelma on YHTEISEN AJAN PUUTE.

 

Hyi kun olitte ilkeitä. Minä en kyllä ,vaikka kotiliini-ihminen olenkin kaupannutkaan lasta parannuskeinoksi. Sanoin vain että se toisi iloa elämään, mutta masennuksen tuhma peikko pitäisi hoidella pois pois. Kyllä Jep! ja Mollukkapullukka ja perseliinikkä saavat pyhkäistä oman pyllyliininsä kirjoituksillansa ja jättää minut pikku äityliinikän kirjoitukset rauhaan. Muistakaatte vanha sananlasku "ei nimiliinikkä miestä pahenna".

Kauniita vaaleanpunaisia unipalleroita teille toivottelee äityliinikkä ja menee kohta nukkuleiksenteleiksentelemään!!!!!

 

Voi anteeksi kauheasti, ihan sydämellisesti Jep! nimimerkille. Ethän Sinä kuulunutkaan tähän kiusaajajoukkoon. Nyyhkis Nyyhkis. Sen siitä saa kun yrittää auttaa muita. Ei oteta vakavasti vaan kehotetaan pyllyä pyyhkimään.

 

Lässyn, lässyn, lällyn lällyn, Lässyn, lässyn, lällyn lällyn,Lässyn, lässyn, lällyn lällyn,Lässyn, lässyn, lällyn lällyn,Lässyn, lässyn, lällyn lällyn,Lässyn, lässyn, lällyn lällyn,Lässyn, lässyn, lällyn lällyn,Lässyn, lässyn, lällyn lällyn,Lässyn, lässyn, lällyn lällyn,Lässyn, lässyn, lällyn lällyn,Lässyn, lässyn, lällyn lällyn,Lässyn, lässyn, lällyn lällyn,Lässyn, lässyn, lällyn lällyn,

Keksi ämmyliini oikea nimimerkki jookosta? Eikyli Niimpyli?
Voi peppu!

 

Pikku typykältä terveisiä Visvasyliinille ja muille niin mustuliinisille nimimerkki mussukoilla. Nyt on uusi nicsuliini mulla. Jatketaan kirjeenvaihtoa jookosta joo eiköstä juu ja niimpyli niin. Ei olla vihoissa, eihän? Kirjoitetaan positiivisesti ja empaattisesta ja vaaleanpunaisesti, jookosta joo ja pimpuli pii.

 

Ja pyydätte anteeksi toisiltanne naimalla.

 

Kyllä naiselta vaaditaan todella paljon tuollaisessa parisuhteessa missä mies on viikkokausia pois kotoa. Itse olen ollut tuollainen mies. Mutta ei se ollut helppoa minullekkaan, kun oli huoli kuinka kotona jaksetaan. Siihenaikaan ei ollut edes kännyköitä. Lopulta kyllästyin siihen ainaiseen reissaamiseen ja vaihdoin toisentyyppiseen työhön. Siinä on sekin ongelma, kun tulin kotiin, niin vaimo olisi halunnut, että yhdessä lähdettäisiin jonnekin. Arvatkaa kiinnostiko lähteä minnekkään? Oikeastaan mökki oli ainoa sellainen paikka jossa molemmat koki jotakin erilaista tavanomaisesta.

 

Nimim. usko huomiseen kirjoitti hyvin. Ei se ole mitään roikkumista ja oman elämän puutetta, jos haluaa nähdä puolisoaan vuosikausien ajan muulloinkin kuin kaksi päivää viikossa.

Meillä on sama tilanne, mies on viikot muualla töissä, ja kyllä se syö naista aika pahasti, kun ei ole sitä yhteistä arkea. Itselläni on siitä onnellinen tilanne, että on töitä, harrastuksia ja ihmiskontakteja, mutta kun syö iltapalaa yksin, istuu iltaisin ennen nukkumaanmenoa soffalla yksin, menee yksin nukkumaan ja herää yksin, niin kyllä siinä kieltämättä tulee mieleen, että minkäköhän takia sitä edes naimisiin meni. Puhelimessa puhuminen ei ole millään lailla sama asia, ei sitä iltaisin enää jaksa jutella niitä pieniä juttuja, mitä päivän mittaan on tapahtunut.

Ja tätä herkkua on meilläkin tiedossa vuosikausia. Eniten pelkään sitä, että ajan myötä, kun viikot opettelee taas elämään kuin sinkku ja tukahduttamaan ne ikävän tunteet, ne tukahtuvat pikkuhiljaa lopullisesti ja etääntyminen ja erkaneminen toisesta on väistämätöntä. Sitten sitä vaan ihmettelee, että kukas toikin on, joka tuo tänne viikonloppuisin tavaroitaan.

Käytännön vaikeudet on tietysti vielä sitten asia erikseen. Jos paneutuu harrastukseensa viikolla tosissaan "täyttääkseen päivänsä", siitä poikii usein viikonloppuisinkin menoja, mutta silloin ei sitten voisikaan mennä, kun mies on kotona ja pitää viettää edes muutama hetki viikossa hänen kanssaan. Ja mä kun luulin, että opiskelijaelämä olis mun kohdalta jo eletty.

 

Jos miehesi on autokuski, niin saako hän ottaa sinut kyytiinsä? Tiedän, että ainakin serkkuni on joskus kesäaikaan ottanut kouluikäisiä poikiaan kyytiin (ajaa kotimaan liikenteessä rahtia). Silloin esim. viikko kuukaudesta menisi miehen kanssa ja voisit ehkä totutella tekemään autossa käsitöitä, lukemista, ristikoita ja juttelemista miehen kanssa. Kun kerran olet työttömänä, niin kannattaisi ehdottomasti kokeilla ainakin yksi keikka, niin tietäisit, että millaista se on.

 

Itselläni on tilanne, jossa asun yksin isossa omakotitalossa miehen ollessa noin 5kk reissutyössä. Kaksi viikkoa kiinni, sitten viikonloppu vapaata ja taas kaksi kiinni.

Tuota kestää siis 5kk. Nyt mennyt kuukausi. Minä taas olen huolissani siitä, että en ikävöi häntä lainkaan. En ymmärrä mistä se johtuu, mutta en vain ikävöi. Olen suorastaan nauttinut omasta seurastani ja olen tuntenut siitä välillä pieniä syyllisyyden tunteita. En vain voi ymmärtää miksi naisen pitäisi täällä surra ja ikävöidä?

Jos mies näkee tarpeelliseksi käydä puoli vuotta tekemässä rahakasta työtä niin se on hänen sitten tehtävä. Itse en alkaisi ikävöimään täällä tai istumaan kotona. Ihanaa kun nyt saa kerrankin harrastaa juuri niin paljon kuin haluaa, eikä toinen murjota! Olen käynyt vesijumpissa, uimassa, salilla ja juoksemassa niin paljon kuin sielu sietää.

Silti miestä ihmetyttää miksi "en itke ikävääni" täällä, niinkuin toisten tämän alan miesten vaimot.

 

Mieheni työ kuitenkin haittaa suhdettamme

Pahan voi ulkopuolistaa. Syynä kurjuuteen on
- anoppi, joka ei voi päästää pojastaan irti ja häiritsee perhe-elämäämme
- ilkeä pomo, joka ei näe kykyjäni ja estää urakehitykseni
- piinaavat naapurit jotka kyttäävät ja kusettavat elukkaansa talon nurkalla
- puolison kaverit, jotka vievät sen baariin ja juottavat känniin jossa se humalapäissään pelaa talousrahat.

Joo, muut kohdat kolahtaa, mutta ton viimeisen kohdan voin poistaa.
Kunhan saisin se johku baariin tai kaverit raahattua.
Olisin ikionnellinen!
Lähtis nyt saatana tosta nyhjäämästä mun kyljessä.
Arrrgggh!

 

Hyi kun olitte ilkeitä. Minä en kyllä ,vaikka kotiliini-ihminen olenkin kaupannutkaan lasta parannuskeinoksi. Sanoin vain että se toisi iloa elämään, mutta masennuksen tuhma peikko pitäisi hoidella pois pois. Kyllä Jep! ja Mollukkapullukka ja perseliinikkä saavat pyhkäistä oman pyllyliininsä kirjoituksillansa ja jättää minut pikku äityliinikän kirjoitukset rauhaan. Muistakaatte vanha sananlasku "ei nimiliinikkä miestä pahenna".

Kauniita vaaleanpunaisia unipalleroita teille toivottelee äityliinikkä ja menee kohta nukkuleiksenteleiksentelemään!!!!!

Tohon tilanteeseen lapsi! Ei pyhä jysäys. Mitähän annettavaa äidillä olisi masentuneena lapselleen? EI missään nimessä! Lasta ei tehdä paikkaamaan ongelmia, sillä ne vain pahenee. Unohtakaa jo se itsekkyys ja ottakaa niskasta kiinni itseänne.

 

Mieheni on tehnyt 10v reissutyötä, autohommia. Ollaan oltu yhdessä 25v.

Kun mieheni aloitti reissutyöt, ero tuntui aluksi oudolta, mutta se sai myös positiivisia sävyjä. Oltiin oltu kuin paita ja peppu sihen asti, ja viikot yksin tuntuivat myös mukavilta. Sain olla ja tehdä omia juttujani oman aikatauluni mukaan.

Tätä "ihanuutta" kesti tovin, kunnes huomasin kaipaavani toista ihmistä. Yllättäen pieniltä tuntuvat asiat ovat nousseet arvoonsa. Miten mukavaa olisikaan, kun töistä kotiin tullessani olisi joku kotona, ruokapöydässä kaverina olisi muu kuin sanomalehti, illalla nukahtaisin toisen viereen, yöllä herätessäni voisin mennä unenlämpöiseen kainaloon ja aamulla vieressä olisi ihminen, jolle toivottaa huomenet.

Suhde on pakosta etäsuhde, joka toimii puhelimen välityksellä. Vaikka puhummekin puhelimessa päivittäin, silti toisen elämä jää vieraaksi. Luulen, että mieheni työkaverit tietävät mieheni arjesta enemmän kuin minä. Samoin minun arkeni jää miehelleni vieraaksi. Emme koe asioita yhdessä ja se vieraannuttaaa.Pariin vapaapäivään sisältyy kaikenlaisia asioiden hoitamisia, niin että yhteinen aika jää valitettavan vähäiseksi. Se on todella harmi.


Olen miettinyt vieraantumista. Vaikka sen eteen on tehty töitä, kyllä sitä jonkinverran esiintyy silti. Heikkoina hetkinä kuvioon on tullut myös mustasukkaisuutta. Sitä eivät ole vähentäneet mieheni kertomukset siitä, mitä kaikkea tuolla reissunpäällä "pojat" puuhaavat. Kuuluneeko automiesten imagoon naisseikkailut, mutta aikamoista tarinaa olen saanut kuulla. Kieltämättä hieman ajatuttaa, milloin mieheni lähtee tähän peliin mukaan, ellei ole jo. Jokatapauksessa, mitä vähemmän jaamme arkea sitä todennäköisempää on vieraiden naisten astuminen kuvioon.

Kovin yksinäistähän tämä elämä on. Toki harrastan, ulkoilen ja olen aloittanut myös työn ohella opiskelut. Näistä piireissä on tuttuja, mutta varsinaista ystävää ei. Työkaverit ovat vain työkavereita.

Ehkäpä tämä näin menee, olen aika sopeutuvainen ihminen. Mutta mikiskään ideaalitilanteeksi en tätä voi kutsua.

 

moikka minulla on aivan sama tilanne kuin sinulla mun mies on myös reissuhommissa porvoossa asti
yit:llä tekee asentajan hommia on aina viikot pois ja nyt sit kun alkoi seisakki on myös viikonloput siellä. Mäkin istun kotona tytöttömänä lasten kanssa mut kyllä tosi yksinäistä on ja välillä tulee otettua kanssa kaljaa et jotain lohtua olis.Mulla ei ole yhtään ystävää täällä harjavallassa asun kerros talossa jossa ei niin naapureihin tutustu. Mä ajattelin jo äsken et taidan laittaa vallan poikki koko suhteen. Ei tätä vaan jaksa yksin pyörittää tätä arkea kun minäkin ole sosiaalinen ihimnen ja tarttis olla joku jolle puhuu asoista mutta kun ei ole

 

moikka minulla on aivan sama tilanne kuin sinulla mun mies on myös reissuhommissa porvoossa asti
yit:llä tekee asentajan hommia on aina viikot pois ja nyt sit kun alkoi seisakki on myös viikonloput siellä. Mäkin istun kotona tytöttömänä lasten kanssa mut kyllä tosi yksinäistä on ja välillä tulee otettua kanssa kaljaa et jotain lohtua olis.Mulla ei ole yhtään ystävää täällä harjavallassa asun kerros talossa jossa ei niin naapureihin tutustu. Mä ajattelin jo äsken et taidan laittaa vallan poikki koko suhteen. Ei tätä vaan jaksa yksin pyörittää tätä arkea kun minäkin ole sosiaalinen ihimnen ja tarttis olla joku jolle puhuu asoista mutta kun ei ole

Siis jättäytyisit työttömäksi yksinhuoltajaksi, jotta saisit itsellesi seuraa? Mistä sinä sitä seuraa saisit, jos jaloissasi pyörii lapset? Vai aiotko baariruusuksi, jotta voit käydä pokaamassa itsellesi seksiseuraa? En ymmärrä ajattelutapaasi. Jos olet masentunut tai liikarasittunut, niin eihän se ero silloinkaan ole oikea ratkaisu.

Oletko nyt ihan varmasti tehnyt kaikkesi, että saat niitä ystäviä? Kun ulkoilet hiekkalaatikolla ja puistoissa, niin kyllä siellä on muitakin samanikäisiä lapsia äitiensä kanssa. Rohkeasti juttelemaan, niin kyllä sieltä löytyy juttukavereita. Jos aiotte asua tuolla alueella jatkossakin, niin siellä puistoissa näet myös lastesi tulevia koulukavereita. Seura on tärkeää ihan yhtälailla äideille kuin lapsillekin. Oletko sitten ottanut selvää myös siitä, millaista tarjontaa on kotiäideille? On muitakin työttömiä tai pienellä kotihoidon tuella sinnitteleviä äitejä ja siksi kunnilla on usein esim. seurakunnan äiti-lapsi -kerhoja tai muita ilmaistapahtumia varsinkin kesäaikaan.

Miehen tehtävänä ei ole tehdä sinua onnelliseksi, vaan se onnellisuus pitää löytyä sinusta itsestäsi. Olisitko sinä sittenkään onnellinen, jos mies jättäytyisi työttömäksi ja olisitte pienillä tuloilla koko ajan vain kotona? Sinusta taitaa tuntua, että miehesi on kuin lomalla, kun hän on töissä vieraalla paikkakunnalla, mutta ei se aina ole helppoa miehellekään lähteä pois, jossa on vain ne työkaverit (puolison sentään voi valita, muttei työkavereita).

Oma mieheni oli rakennusalalla 90-luvun alussa ensimmäiset 5 vuotta kaikenlaisissa hanttihommissa ympäri maakuntaa ja teki vaarallisiakin hommia, jotka taatusti eivät täyttäneet työturvallisuusmääräyksiä. Silti hän jatkoi, jotta sai sitä arvokasta työkokemusta. Kun työkokemusta tuli riittävästi ja lama alkoi hellittää, hän huomasikin olevansa jo osaava ammattilainen, jolle oli kysyntää. Työtä pystyikin sen jälkeen jo valikoimaan ja mies sai parempia hommia, paremmalla palkalla ja vielä lähempää kotia. Sinnittely ja kurjuus siis palkittiin hänen tapauksessaan. Ihan samalla tavalla lasten kanssa helpottaa, kun antaa ajan kulua, tekee parhaansa ja odottaa, että lapset kasvavat isommaksi ja omatoimisemmaksi.

Minusta eroa ei kannata harkita, ennen kuin miehen kanssa on puhunut asiat selväksi ja on yhdessä mietitty eri vaihtoehtoja. Ero on hyvä ratkaisu, jos PARISUHDE ei toimi. Nyt tuntuu siltä, että haet ratkaisua erosta sellaisiin asioihin, joihin ero ei todellakaan ole oikea ratkaisu.

 

Olen sellaisessa tilanteessa itse, että miesystäväni käy 5 päivää töissä 300 km päässä. Työ on rankkaa ja mies on usein väsynyt tullessaan kotia. Aikaa olla yhdessä on välillä vain 1 päivä, jossa ei tosiaan kerkeä paljonkaan tehdä.

Minulle on tullut sellainen vaihe että koen kaiken hirveän raskaasti, jos en pysty näkemään häntä vaikkapa 2 viikkoon, koska hänen työvuoronsa muuttuvat jatkuvasti.
Puran tämän ahdistuksen sitten kiukkuamalla hänelle tai masistelen kotona yksinäni.
Pitäisi viettää ystävien kanssa tämä muu aika, mutta en vaan saa aikaiseksi. Miesystäväni työkaverit viettävät rietasta elämää ja käyvät baareissa vapaa-ajallaan. Mieheni tietenkin kulkee heidän mukanaan ja tämä aiheuttaa joka kerta suuren ahdistuksen.

Kuinka minun pitäisi suhtautua tähän ja kuinka ajatella? Pelottaa ajatella, että tälläinen elämä jatkuisi vielä monta vuotta.

Pahin tunne on se, kun et voi joka päivää jakaa rakastamasi ihmisen kanssa....

 

Olen sellaisessa tilanteessa itse, että miesystäväni käy 5 päivää töissä 300 km päässä. Työ on rankkaa ja mies on usein väsynyt tullessaan kotia. Aikaa olla yhdessä on välillä vain 1 päivä, jossa ei tosiaan kerkeä paljonkaan tehdä.

Minulle on tullut sellainen vaihe että koen kaiken hirveän raskaasti, jos en pysty näkemään häntä vaikkapa 2 viikkoon, koska hänen työvuoronsa muuttuvat jatkuvasti.
Puran tämän ahdistuksen sitten kiukkuamalla hänelle tai masistelen kotona yksinäni.
Pitäisi viettää ystävien kanssa tämä muu aika, mutta en vaan saa aikaiseksi. Miesystäväni työkaverit viettävät rietasta elämää ja käyvät baareissa vapaa-ajallaan. Mieheni tietenkin kulkee heidän mukanaan ja tämä aiheuttaa joka kerta suuren ahdistuksen.

Kuinka minun pitäisi suhtautua tähän ja kuinka ajatella? Pelottaa ajatella, että tälläinen elämä jatkuisi vielä monta vuotta.

Pahin tunne on se, kun et voi joka päivää jakaa rakastamasi ihmisen kanssa....

Varmasti raskasta pitemmänpäälle.