turhautunut
Tässä teille vähän lukemista:
Miehelläni on aina ollut vähän on/off -tyyppinen työtilanne. Välillä menee paremmin, välillä ei ole töitä ollenkaan. Hän aina lupailee minulle, että "kyllä mulla siihen ja siihen mennessä on töitä". Kun aloimme suunnittelemaan lasta, hän sanoi korjaavansa työtilanteensa -ei muutosta. Koko odotusajan sain kuulla uusia lupauksia: kyllä mulla on vakipaikka siihen mennessä, kun vauva syntyy -ei muutosta. Nyt poika on 8½kk ja edelleen on tilanne sama.
Mies on todella laiska työnhaussa. Odotusaikanani olin monta kertaa hänen mukanaan työkkärissä (kun sain hänet vihdoin ja viimein aina sinne asti). Yritin parhaani mukaan auttaa häntä työnhaussa. Kirjoitin jopa pari työhakemustakin hänen puolestaan.
Mieheni on luonteeltaan aika ujo, riehakkaasta nuoruudestaan huolimatta. Hänen on todella vaikea tutustua uusiin ihmisiin. Siitä johtuu tietysti myös se, että mieluiten hän menisi töihin jonkun kaverinsa firmaan. Ja siitä meillä on vain huonoja kokemuksia. Ainahan ne kaverit lupailee paljon töitä, mutta ei kauaakaan, kun taas ihmetellään, että "no onko sulla huomenna töitä vai ei?". Vaikka ollaankin tähän päivään asti tultu ihan hyvin toimeen, no tietysti on välillä pitänyt hakea toimeentulotukea sossusta, niin olisihan se kiva, kun ei tarttisi olla ihan kokonaan kaikkien tukien varassa. Ja tästä voitte olla mitä mieltä haluatte, mutta minä olen päättänyt jäädä hoitovapaalle äitiysloman jälkeen. Minulla on vakipaikka odottamassa, mutta ajattelen hoitovapaata enemmänkin oikeutena. Tilanne voisi olla toinen, jos miehelläni todella olisi jatkuvaa työtä ja olisimme yhdessä sitä mieltä, että minunkin kannattaa mennä takaisin töihin.
Mies oli useamman kuukauden ihan kokonaan työttömänä pojan syntymän jälkeen, mikä toisaalta oli ihanaa, saimme yhdessä jakaa uutta arkea. Nyt kuitenkin olen sitä mieltä (tai olen kyllä ollut jo aikaisemminkin), että miehen olisi korkea aika ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa hankkimaan leipää pöytään. Luulisi sellaisen "aatteen" kuuluvan jokaisen miehen "mittaan", siis että haluaa olla perheen pää.
Olen yrittänyt olla kannustava ja ymmärtäväinen, mutta mikä on liikaa? Jos ei edes yritä, niin ei kai sitä hyväksyntää voi vain olettaa saavansa. Toisaalta taas työ ja raha ovat toisarvoista, mutta nykypäivänä sitä on aika hankala elää normaalia elämää "pelkän" rakkauden turvin. Mitä mieltä te muut olette? Olenko mielestänne liian vaativa, kun hiillostan miestäni töihin? Omasta mielestäni en. Onhan se nyt prkl kumma, jos aikuinen mies ei pysty ottamaan vastuuta elämästään, ja erityisesti lapsestaan (ja haluan nyt vielä tarkentaa, että mies on hoitaa poikaa todella paljon! Siitä tässä vastuuasiassa ei ole kysymys).
Kiitos, kun jaksoit lukea! :flower:
Miehelläni on aina ollut vähän on/off -tyyppinen työtilanne. Välillä menee paremmin, välillä ei ole töitä ollenkaan. Hän aina lupailee minulle, että "kyllä mulla siihen ja siihen mennessä on töitä". Kun aloimme suunnittelemaan lasta, hän sanoi korjaavansa työtilanteensa -ei muutosta. Koko odotusajan sain kuulla uusia lupauksia: kyllä mulla on vakipaikka siihen mennessä, kun vauva syntyy -ei muutosta. Nyt poika on 8½kk ja edelleen on tilanne sama.
Mies on todella laiska työnhaussa. Odotusaikanani olin monta kertaa hänen mukanaan työkkärissä (kun sain hänet vihdoin ja viimein aina sinne asti). Yritin parhaani mukaan auttaa häntä työnhaussa. Kirjoitin jopa pari työhakemustakin hänen puolestaan.
Mieheni on luonteeltaan aika ujo, riehakkaasta nuoruudestaan huolimatta. Hänen on todella vaikea tutustua uusiin ihmisiin. Siitä johtuu tietysti myös se, että mieluiten hän menisi töihin jonkun kaverinsa firmaan. Ja siitä meillä on vain huonoja kokemuksia. Ainahan ne kaverit lupailee paljon töitä, mutta ei kauaakaan, kun taas ihmetellään, että "no onko sulla huomenna töitä vai ei?". Vaikka ollaankin tähän päivään asti tultu ihan hyvin toimeen, no tietysti on välillä pitänyt hakea toimeentulotukea sossusta, niin olisihan se kiva, kun ei tarttisi olla ihan kokonaan kaikkien tukien varassa. Ja tästä voitte olla mitä mieltä haluatte, mutta minä olen päättänyt jäädä hoitovapaalle äitiysloman jälkeen. Minulla on vakipaikka odottamassa, mutta ajattelen hoitovapaata enemmänkin oikeutena. Tilanne voisi olla toinen, jos miehelläni todella olisi jatkuvaa työtä ja olisimme yhdessä sitä mieltä, että minunkin kannattaa mennä takaisin töihin.
Mies oli useamman kuukauden ihan kokonaan työttömänä pojan syntymän jälkeen, mikä toisaalta oli ihanaa, saimme yhdessä jakaa uutta arkea. Nyt kuitenkin olen sitä mieltä (tai olen kyllä ollut jo aikaisemminkin), että miehen olisi korkea aika ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa hankkimaan leipää pöytään. Luulisi sellaisen "aatteen" kuuluvan jokaisen miehen "mittaan", siis että haluaa olla perheen pää.
Olen yrittänyt olla kannustava ja ymmärtäväinen, mutta mikä on liikaa? Jos ei edes yritä, niin ei kai sitä hyväksyntää voi vain olettaa saavansa. Toisaalta taas työ ja raha ovat toisarvoista, mutta nykypäivänä sitä on aika hankala elää normaalia elämää "pelkän" rakkauden turvin. Mitä mieltä te muut olette? Olenko mielestänne liian vaativa, kun hiillostan miestäni töihin? Omasta mielestäni en. Onhan se nyt prkl kumma, jos aikuinen mies ei pysty ottamaan vastuuta elämästään, ja erityisesti lapsestaan (ja haluan nyt vielä tarkentaa, että mies on hoitaa poikaa todella paljon! Siitä tässä vastuuasiassa ei ole kysymys).
Kiitos, kun jaksoit lukea! :flower:
