Miehen nimi naimisiin mennessä? Otanko vai en?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vierailija
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

vierailija

Vieras
Menen kohta naimisiin ja olen miettinyt tosi paljon, otanko miehen sukunimen vai en. (Mies ei suostu vaihtamaan minun sukunimelleni.) Toisaalta haluaisin vaihtaa kun miehen nimi on kaunis, mutta toisaalta tykkään omasta nimestäni.
Mikä vaikutti nimen vaihtamiseen/oman nimen pitämiseen sinun kohdallasi? Kokemuksia/mielipiteitä, kiitos!


Löysin tällaisen artikkelin myös:
Tuore aviovaimo tilittää: Näistä syistä toivon, etten olisi ottanut mieheni sukunimeä
Lifestyle > Tunteet Julkaistu 07.07.2017 18:44

Vaikka sukunimi on vain yksi sana etunimen perässä, tuoreen aviovaimon mukaan se muutti hänen elämäänsä enemmän kuin hän olisi ikinä uskonut.

Popsugar-sivustolle kirjoittaneen Natasha Smithin mukaan puolison nimen ottaminen on hyvin henkilökohtainen päätös. Vaikka perinteisesti ajattellaankin, että nainen ottaa miehensä sukunimen avioliiton myötä, hänen ikäpolvelleen muut asiat merkitsevät tätä perinnettä enemmän.

Smith paljastaa, että kertaakaan koko heidän suhteensa aikana miehen sukunimen ottaminen ei käynyt hänen mielessäänkään, mutta avioliiton myötä hän alkoi ajatella asiaa uudelleen.

– Sen jälkeen kun menimme naimisiin, aloin ajatella mieheni sukunimeä. Pidin siitä omaani enemmän, sillä se oli foneettisesti helpompi ääntää, ja jos joskus hankkisimme lapsia, eri sukunimet voisivat antaa siihen ikävän vivahteen. Lisäksi halusin kunnioittaa puolisoani, joten vaihdoin nimeni, Smith kertoo päätöksen synnystä.

Tämä oli kuitenkin päätös, jota nainen kertoo katuvansa. Hän kuvailee sukunimen vaihtamista yhdeksi elämänsä turhauttavimmista ja aikaa vievimmistä kokemuksista. Yksi nimi muutti hänen elämänsä ja indentiteettinsä täysin.

Smith listasi ylös seitsemän asiaa, jotka ovat saaneet hänet katumaan sukunimen vaihtamista.

1. Naimisiinmeno ei tarkoita sitä, että haluaisin muuttua miehen kaltaiseksi
Smith kertoo menneensä naimisiin siksi, että hän rakasti ja kunnioitti miestään syvästi. He olivat kaksi erillistä persoonaa, joiden luoma tasapaino teki heistä mahtavan tiimin. Jos he kerran olivat yksilöitä, miksi heidän sukunimiensä tulisi olla samoja?
– Eroavaisuudet tekevät meistä vahvempia. Ja yksi näistä eroista, kuinka merkityksettömältä se saattaakin tuntua, on sukunimemme, Smith toteaa.

2. Nimeni on identiteettini
Smith kertoo kantaneensa nimeään 32 vuotta, ja raivanneensa lukuisia esteitä ja juhlinut saavutuksia tämän nimen kanssa. Vaikka näitä elämän merkityksellisiä hetkiä ei voi pyyhkiä pois, nainen kertoo nimen vaihtamisen tuntuneen hänestä siltä, kuin se olisi raivannut hänen pöytänsä niin sanotuksi tyhjäksi. Uuden sukunimen myötä hänen elämänsä alkoi uudestaan; rouvana.

3. Miehelleni asialle ei ollut merkitystä
Yhdeksi miehensä parhaimmaksi puoleksi Smith mainitsee sen, ettei mies välitä pienistä jutusta. Hän ei koskaan painostanut naista muuttamaan nimeään, eikä häntä olisi vaivannut se, ettei Smith olisi sitä tehnyt. Tämänkään vuoksi nimen vaihtamisella ei siis ollut merkitystä.

4. Paperityöt ovat painajaismaisia
Kaikki ne puhelut luottokortti- ja vakuutusyhtiöön, passin vaihtaminen, lukuisten lomakkeiden täyttäminen ja puhelut eri virastoihin. Nimen vaihtamiseen liittyvä lista hoidettavista asioista oli naisen mukaan niin pitkä, että hän pelkäsi, ettei se pääty koskaan.

5. Uuden allekirjoituksen opetteleminen
Allekirjoitus voi olla vain rivi koukeroita, mutta uuden sellaisen opettelu voi tuntua alkuun hyvinkin hankalalta.

– Käsi liikkuu hieman hitaammin sen jälkeen kun saat etunimesi kirjoitettua, ja se tuntuu melkein kuin olisit yhtäkkiä unohtanut kuinka ylipäätään kirjoitetaan, Smith kuvailee.

6. Oma sukunimi tulee häviämään
Smith paljastaa, että kaikki hänen sisaruksensa ja serkkunsa ovat naisia, ja jos kaikki heistä menevät naimisiin ja ottavat miehensä sukunimen, heidän oma sukunimensä tulee katoamaan heidän sukupolvensa myötä. Vanhempien hänelle antama sukunimi ja kaikki siihen sisältyvä merkitys on mahdollista pyyhkiä pois yhdellä ainoalla päätöksellä.

7. "Rouva Uusi Sukunimi"
Useat tuoreet aviovaimot nauttivat saadessaan tulla kutsutuksi ”rouvaksi”, mutta Smithille tämä asia tuntui vähintäänkin sekavalta. Hän tunnisti sanan, mutta ei saanut iskostettua päähänsä, että nimitys viittasi häneen.

– Taisin jopa kääntyä pari kertaa ympäri ajatellessani, että ihmiset tarkoittivat jotakuta takanani olevaa.

Smithin mukaan rouvitteluun tottumiseen saattaa hyvinkin mennä kymmenen vuotta. Yhtä kauan kun menee oppia, että poikaystäväsi tai sulhasesi on nyt aviomiehesi.

Lähde: Popsugar
 
Molemmat pidimme omat nimemme. Kumpikaan ei vain miettinyt nimen vaihtamista kun tykätään omistamme.
Lapset ovat minun nimelläni, koska näin on helpompi: minä heitä kuljetan neuvolassa ja käyn vanhempainilloissa yms.
 
Ensimmaisessa avioliitossa pidin iman nimeni. En edes harkinnut vaihtaa nimeani.

Toisessa (nykyisessa) liitossa en edes harkinnut ettenko ottaisi miehen nimea. Oli paivanselvaa ottaa yhteinen nimi vaikka se tarkoittikin valtavaa paperityota kahdessa maassa.
 
Jos mies on itse noin jyrkkä, että ehdottomasti ei suostu ottamaan sinun nimeäsi, niin ei minusta sinunkaan pitäisi ottaa hänen nimeään. Tai itse en ainakaan ymmärrä, miksi joku nainen sellaisessa tilanteessa ottaa miehen nimen, jos naisen nimi yhteisenä nimenä ei vilahda edes vaihtoehtona keskustelussa, vaan on heti miehen mielestä täysin poissuljettu asia.
 
Nimi ei miestä pahenna eikä myöskään naista.

Ihan sama mikä se on.

Ex- rouvakultani aikanaan otti minun sukunimeni koska;
- se on tavallaan perinne
- koska tahtoi että koko tulevalla perheellä on sama sukunimi
- koska kummisetäni (maailman hienoin herrasmies) sanoi hänelle kuolinvuoteellaan, että "tervetuloa sukuun".
 
En ihan löyhin perustein kyllä vaihtaisi nimeäni. Mielestäni melko typerä jäänne ajoilta, jolloin nainen siirtyi miehen omaisuudeksi.

Jos miehellä olisi joku todella harvinainen nimi, pystyyn kuolemassa oleva suku ja asia olisi hänelle tärkeä, saattaisin harkita.
 
- se on tavallaan perinne
Sukunimen vaihtaminen avioliitossa ei ole ikiaikainen perinne
Toisin kuin yleisesti luullaan, suomalaiset naiset eivät ole vaihtaneet kovinkaan pitkään sukunimiään naimisiin mennessään. Nimenvaihtopakko kirjattiin avioliittolakiin vasta vuonna 1930, ja se poistettiin vuonna 1986.

Naisten sukunimen vaihtaminen avioiduttaessa oli eurooppalainen muoti-ilmiö, joka rantautui Pohjolaan säätyläisten kautta 1700-luvulla, tiettävästi Ranskasta. Aluksi muodin omaksuivat aateliset, sittemmin tapa levisi myös muiden säätyläisten pariin.

Talonpoikaiston keskuudessa nimen vaihtaminen alkoi yleistyä vasta 1800-luvun mittaan Länsi-Suomesta alkaen. Itäsuomalaiseen talonpoikaistraditioon oli puolestaan kuulunut vuosisatoja se, että nainen pitää avioliitossa oman sukunimensä mutta lapset saavat isän sukunimen. Nykyinen sukunimitilanne on menossa tuohon suuntaan.

Nimen säilymisen perinteen mursi oikeastaan vasta vuoden 1930 avioliittolaki, joka määräsi naisen vaihtamaan sukunimensä vihkimisen myötä. Nimenvaihtopakko eli Suomen laissa ainoastaan 56 vuotta - kohta poistettiin kovan keskustelun jälkeen lainsäädännöstä vuonna 1986.

Lähteet: YLE Uutiset
 

Yhteistyössä