Miehen mielestä yhdenkin lapsen kanssa rankkaa, ei toivoakaan toisesta

["..."]

Itseäni on vaivannut kaipuu toiseen lapseen nyt n. 3v ajan. Ensin odottelin että lapsi olisi isompi niin että mieskin jaksaisi paremmin, eikä siis pienellä ikäerolla edes yritetty. Nyt kun lapsi on isompi (lähes 4v), on miehen mielestä edelleen niin rankkaa että toivoakaan ei ole toisesta lapsesta.

Siis eihän meillä minun mielestä rankkaa ole, vaan tavallista lapsiperhe-elämää: välillä kitinää ja mankumista, riehakkaita leikkejä, lisäksi kun lapsi on vilkas niin lapsen kanssa liikkuminen on vähän vaivalloista mutta nykyään menee ihan ok kaikki kahvila-/ravintolareissut. Omia menoja saa molemmat kiitettävästi ja yhteisiäkin jonkin verran. Mutta koska tästä haastavampaa arkea mies ei sietäisi missään nimessä, en voi muuta kuin kuukaudesta (ja vuodesta) toiseen pitää lapsihaavetta aisoissa, säännöllisin väliajoin murtua totaalisesti ja sitten yrittää taas jatkaa kuin mitään ei olisikaan. Onneksi lähipiirin vauvauutiset ei tunnu niin pahalta kun kaikki "tekee" lapset pienellä ikäerolla eikä se ole millään tavalla saavutettavissa.

Olen asian jollain tasolla hyväksynyt mutta kohtuuttoman usein tulee ahdistus ja itku, haluaisin päästä näistä tunteista eroon koska tilanne vaikuttaa täysin toivottomalta. En tiedä miten sen tekisin. Olisiko vinkkejä? Minulla on jo mieleinen koulutus ja työ, voimme matkustella mielinmäärin ja viikonloppuisin puuhailemme kaikennäköistä mukavaa. Silti mieli ei pysy aisoissa En vaan enää jaksaisi tätä...

 

[viera.s]

Minkä ikäinen olet (noin suurinpiirtein), onko vielä kauan aikaa odotella miehen mielenmuutosta? Halusiko mies alun alkaen enemmän kuin yhden lapsen vai eikö ole oikein koskaan lapsista niin innostunut?

Tuli teille vielä joskus toista lasta tai ei, niin minusta kannattaisi koittaa jutella miehen kanssa, mitkä asiat hän tarkalleen ottaen kokee rankoiksi ja voisiko niille jotain tehdä. Tosin osittain jutut ovat miehen päänsisäisiä, ei niinkään konkreettisilla keinoin korjattavia. Siis tuo kitinä, kiukuttelu ja mankuminen, jota väistämättä lapsiperheissä ajoittain esiintyy, toiset vaan kokee sen stressaavampana kuin toiset. Mutta ehkä selvät yhdessä sovitut rajat voisi auttaa siihen, sillä stressaavampaa se varmaankin on, jos välillä lapselle myönnytään ja välillä ei, eikä vanhemmat oikein itsekään tiedä miten menetellä, vaan joka tilanteessa arvotaan erikseen, pitäisikö olla tiukka vai antaa periksi. Jos taas linjat ovat mahdollisimman selkeitä, pitkällä tähtäimellä se voi kitinää ja mankumista vähentää. Sitä paitsi kitinän on helpompi antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, jos itse on varma asiastaan. Meillä ei tosin näin ole, ainakaan nykyään. Vaan lapsen kanssa usein neuvotellaan ja ratkaistaan tapauskohtaisesti tilanteita. Mutta ei olla herkästi noista asioista stressaantuvia, mutta nyt kuin muistelen, vielä helpompi kiukutteluun oli suhtautua tyynesti, kun lapsi oli taapero ja kiukuttelun aiheet sellaisia, että ne vaan oli tehtävä/niitä ei vaan voinut tehdä eikä lapsen kanssa asiasta voinut neuvotella. No lapsi tosin ei enää samalla tavalla kiukuttele, mutta mankumaan on viime aikoina oppinut vähän turhan hyvin. Saattaapi olla, että meilläkin olisi tässä siis kehityksen paikka.

Mutta siis jos arjen raskautta saa miehen kannalta helpotettua, löydätte yhteisen sävelen lapsen kasvatukseen ja molemmilla on myös riittävästi vapaata aikaa, ehkä mies vielä jossain vaiheessa on valmis toiseen lapseen. Vaikka ei olisikaan, on keskustelusta ja parannuksista on joka tapauksessa hyötyä. Sillä tavalla sinun pitäisi vauvahaaveesta pystyä irtaantumaan, että keskittyisit nyt parantamaan yhdessä miehesi kanssa nykyistä tilannetta. Eikä näissä keskusteluissa kannata sitä toista lasta nostaa ollenkaan esille. Asia tulee ajankohtaiseksi jos tulee, sitten kun lapsiperhe-elämä on muuttunut miehellesi ensi sijassa antoisaksi. Tietenkään mitään takuuta ei ole, että näin tulee tapahtumaan.

 

["..."]

Itse olen 25 vuotias joten aikaa on odotella. Mies yli kolmekymmenen ja hänelle on selvempää ettie enää kovin montaa vuotta aio pohtia ikänsä takia.

Miehen mielestä on rankkaa se vastuu ja huoli lapsesta. Ahdistuvaa sorttia ja lapsi ei sitä helpota. Luulen, että tälle asialle ei ole mitään tehtävissä. Yksi lapsi = yhden ihmisen murheet harteilla, kaksi lasta = tuplamäärä murheita harteilla. Sitten on lapsen temperamentti joka on aika räiskyvä ja aktiivinen. Mies taas on hiljainen ja rauhallinen. Luulen tosin että tuo ensimmäinen syy on se painavin kupissa. Pikkulapsiaikana ei osannut ehkä ihan hahmottaa vielä vanhemmuuden vastuuta ja siitä loppuelämäksi syntyvää "pelkoa persiissä" että jotain pahaa tapahtuu lapselle. Itse teen kaikkeni että kaikilla oli mahdollisimman mukavaa ja kivaa ja minusta sitä arki suurinpiirtein onkin. Kaikin puolin antoisaa, vaikka välillä lapsi paineleekin vanhemmista nappuloita jotka ovat ajaa hulluksi. Mutta se lienee lasten työ Kasvatusasioista ollaan oltu aina aikalailla samaa mieltä ja luulen että lapsemme on suht haastava temperamentti huomioiden tällä hetkellä kasvatuksen ansiosta helpoin mahdollinen. Ei hänestä paikallaistujaa saa, tai hiljaista.

ap

 

["..."]

Ja mies kyllä halusi enemmän kuin yhden lapsen. Edelleen myöntää että olisihan se kiva jos aikuisia lapsia olisi se pari. Mutta koska pelkää asioiden menevän pieleen niin parisuhteessa, perhekokoonpanossa, ja tulevalla lapsella niin ei halua yrittää.. ap

 

[viera.s]

En usko, että pelko persiissä tuplaantuu toisen lapsen myötä, ellei ole mitään erityisempää huolta lapsen terveydestä ja/tai pärjäämisestä. Tuollainen yleinen murehtiminen kohdistuu sitten vaan kollektiivisesti kahteen lapseen. Tiedän, että kuulostaa monen mielestä kyseenalaiselta, mutta pelko ainokaisen menettämisestä voi olla suurempikin, kuin useampilapsisessa perheessä pahimpien mahdollisten tapahtumien pelko. Yhteen lapseen kohdistuu myös helposti suurempia paineita vanhempien odotusten täyttämisestä. Esimerkiksi jos toivoo lapsenlapsia, niiden saaminen on vain sen yhden lapsen varassa sitten.

Vaikka minä en ole mikään sisaruksen hankinnan puolesta puhuja, sillä minulla on vain yksi lapsi, ei hirveästi enää aikaakaan toista yrittää, eikä vahvaa mielipidettä suuntaan tai toiseen, olisiko toinen lapsi hyvä juttu vai ei. Asialla on puolensa ja puolensa, ihan tyytyväinen olen nytkin.

Teillä sen sijaan on aikaa vaikka miten. Omassa tuttavapiirissäni monet ovat ensimmäisen vakavasti otettavan puolison löytäneet vasta selvästi myöhemmin ja esikoinenkin on saatu vasta reilusti yli 3-kymppisenä. Jotenkin hassulta kuulostaa, että miehesi alkaisi olla jo mielestään liian vanha lähivuosina, vaikka miehellä ei edes mitään biologista takarajaa asialle ole. Minäkin iässäsi vasta tapasin mieheni, eläen silloin vielä opiskelijaelämää vailla mitään paineita lastensaannista. Mutta sinähän voisit saada lapsen vielä silloinkin, kun esikoisesi on jo täysi-ikäinen!

 

["äitee"]

lapsista on sit kuitenkin seuraa toislleen ja tempperamenttiselle voisi olla hyväksi saada sisarus. Ja sitten vanhempanakin on hyvä että lapsilla toivottavasti on apua toislleen kun te vanhemmat tarvitte apua--no tälläsiä ei ehkä teidän iässä vielä ajattele. Itse olen yli 40v ja 1 ja 4 vuotiaat lapset siis. Ja kyllä noita ahdistuksen aiheita toki tulee lasten myötä, mutta pitää yrittää elää hetkessä eikä murehtia...Tavallaan ehkä helpompaakin kun on kaksi lasta (vaikka rankkaakin) on tosiaan pakko elää siinä arjessa eikä haahuilla mitä tulevaisuudessa mahdollisesti tapahtuu

 

[Ciervo]

Ymmärrän hyvin miestä ja minusta tuo on niin iso asia, ettei saisi painostaa ja hiostaa toista (mitä et ilmeisesti ole tehnytkään).
Toisaalta ymmärrän sinuakin ja yhtä vakavasti otettaviahan sinunkin toiveesi ovat.

Hankala tilanne. Jompikumpi joutuu joustamaan ja lapsen edun mukaista taitaa olla, että joustaja on se, joka haluaisi lisää lapsia.
Ettei lapsi joutuisi syntymään tilanteeseen, jossa on "hampaat irvessä" tehty toisen vanhemman osalta.

 

["..."]

Ciervon kanssa olen samaa mieltä: en voi miehelle yrittää todistella miten toinen lapsi olisi tosi hyvä juttu, koska tosiasiassa sen toisen pitää haluta lasta ihan omista toiveista lähtien, ei sen takia että toinen on yrittänyt vakuutella toisen osallistumaan. Tiedän, että jos en asiaa enää ikinä nosta esille, ei se enää ikinä nouse esille mieheltäkään (korkeintaan niin, että huh ettei näitä ole kahta, jonka saa kyllä kuulla). Toisaalta oma oleminen on toisinaan ihan kohtuuttoman vaikeaa ja ei ole ketään kenelle puhua, miehelle voin korkeintaan sanoa että taas tämä asia painaa mieltä mutta siitä on turha sen enempää keskustella, koska riita siitä tulee. Mies kokee hirveää syyllisyyttä asiasta. Yritän olla syyllistämättä, mutta se oma paha mieli valitettavasti joskus näkyy päällepäin ap

 

[vieras...]

Tää ei auta teitä yhtään, mutta jaanpa silti. Minulla tuo vastuuseen ja päätöksentekoon liittyvä ahdistus väheni selvästi toisen lapsen myötä (ja tämän osasinkin arvata omalla kohdallani). Jäi vähemmän aikaa murehtia pikkujuttuja, oli pakko luottaa enemmän myös muihin ihmisiin kun itse ei veny joka paikkaan, huomasi että asiat ei ole vain mun hallinnassa vaikka kuinka yrittäisin, ja kaikki turha murehtiminen on vain lapsilta pois. Vaikka sisarus ei korvaa tietenkään äitiä, niin lapsilla on (isänsä lisäksi) toisensa turvana ja rakastamassa jos minä en ole. Esikoisen kanssa oli mahdollisuus pitää langat liikaa omissa käsissään, ja meillä se ei ollut hyväksi ei mulle eikä lapselle. Elämä kantaa ja kaikkea paskaa ei voi välttää, hyödytön pelkääminen on ajantuhlausta.

 

["..."]

Juu ei nuo perustelut auta minua joka olisi valmis lapseen. Mies ei ole, ei vain millään. Ollaan muuttamassa pienempään asuntoonkin ja hänestä se on nyt selvä merkki siitä että asia on loppuunkäsitelty... aiemmin

 

[Vier]

[QUOTE="äitee";30253155] Ja sitten vanhempanakin on hyvä että lapsilla toivottavasti on apua toislleen kun te vanhemmat tarvitte apua-[/QUOTE]

Ei meillä ainakaan näin...eikä olla ainoita, ikävä kyllä.

 

["Mie"]

En osaa sinua auttaa, mutta tunteisiisi pystyn samaistumaan täysin. Tosin meillä on jo kaksi lasta ja vastaava kipuilu kolmannesta. On kurjaa, kun välillä ahdistaa niin että se heijastuu koko elämään...