Miehen mielestä on minussa vika kun ei ole kavereita..

[ahdistus]

Miehen mielestä olen omituinen kun en ole halunnut esim. työkavereiden kanssa vapaa-ajalla olla. Tykkään pitää työt työnä ja vapaa-ajan omillani, niiden sekoitus ei ole ollut kokemukseni mukaan hyvästä.
Olen lähes aina ollut porukasta se, joka jätetään kaiken ulkopuolelle. Oli se sitten puistossa muut äidit tai työpaikan kahvihuone. Olen aina ihan ulkona kaikesta.
Miehen mielestä olen liian sulkeutunut ja minussa on näin ollen vika kun olen todella yksinäinen. Kateellinen niille joilla on edes yksi hyvä ystävä. Olen ollut mielestäni hyvä ystävä olemalla luotettava, rehellinen, ajattelevainenkin. En odota yheydenottoja vaan olen itsekin soitellut kuulumisia. Silti aina huomaan olevani hyväksikäytetty ja yksin.
Myönnän, että on todella vaikeaa nykyään tutustua kehenkään ja tarvitsen siihen aikaa. Koko ajan takaraivossa on ajatus siitä, että taas minut jätetään. Jollain tavalla kasvattanut suojamuureja ympärilleni ja siksi tutustuminen ei tapahdu enää niin nopeaa. Haluja ja yritystä omalta osaltani silti edelleen on.

Onko se muka mahdollista, että minä itse karkotan kaikki läheltäni pois? Vaikka olen sosiaalinen, iloinen luonne enkä edes "yritä liikaa". Tuntuu pahalta kuulla miehen suusta, että minä yksin olen syypää omaan yksinäisyyteeni. Se sattuu. Koko yksinäisyyteni sattuu niin paljon, että tiedän miltä tuntuu särkynyt sydän. Hullultahan se kuulostaa. Onko kohtalotovereita?

 

[...]

täällä kohtalotoveri

 

[-]

Mun mies on monesti kans töksäyttänyt että olisi minun vikani kun ei ole kavereita.

Ja mulla ei siis ole ensimmäistäkään, vähäisetki vaihtanut paikkakuntaa. Mä en kuulemma yritä tarpeeksi. Monesti olen yrittänyt kysellä näiltä kavereilta että nähtäis pitkästä aikaa, mut aina ne unohtaa. En mä enää sit itsekään jaksa yrittää ku aina menee pieleen.

Mä tutustuin töissä muutamaan kivaan tyyppiin ja kun meiltä kaikilta loppui sopimukset niin yritin pitää vielä yhteyttä. No, mun seura ei sit kelvannutkaan kun en ole baareissa juoksevaa tyyppiä. Moni tuntuu pitävän tylsänä sen perusteella että itse en juo (en voi) yhtään alkoholia.

 

[ahdistus]

Mun mies on monesti kans töksäyttänyt että olisi minun vikani kun ei ole kavereita.

Ja mulla ei siis ole ensimmäistäkään, vähäisetki vaihtanut paikkakuntaa. Mä en kuulemma yritä tarpeeksi. Monesti olen yrittänyt kysellä näiltä kavereilta että nähtäis pitkästä aikaa, mut aina ne unohtaa. En mä enää sit itsekään jaksa yrittää ku aina menee pieleen.

Mä tutustuin töissä muutamaan kivaan tyyppiin ja kun meiltä kaikilta loppui sopimukset niin yritin pitää vielä yhteyttä. No, mun seura ei sit kelvannutkaan kun en ole baareissa juoksevaa tyyppiä. Moni tuntuu pitävän tylsänä sen perusteella että itse en juo (en voi) yhtään alkoholia.

Kuin minun näppikseltä. En tiedä mitä ihmeitä tehdä, että saisi edes yhden kaverin. Aina saa keksiä tekemistä yksin.. tai lähinnä olla lapsen kanssa ja tuijotella vaihtoehtoisesti seinää. Ahdistaa niin ja olen miehen kommentin jälkeen vain pohtinut mikä minussa on sellaista mikä voi karkottaa muut pois Olenko liian kiltti vai mitä.

 

[-]

Kuin minun näppikseltä. En tiedä mitä ihmeitä tehdä, että saisi edes yhden kaverin. Aina saa keksiä tekemistä yksin.. tai lähinnä olla lapsen kanssa ja tuijotella vaihtoehtoisesti seinää. Ahdistaa niin ja olen miehen kommentin jälkeen vain pohtinut mikä minussa on sellaista mikä voi karkottaa muut pois Olenko liian kiltti vai mitä.

Kuulostaa niin tutulta.. kun toinen on sanonut syyllistävästi niin sitä vaan yrittää miettiä mikä on itsessä vialla

Mä olin ennen iloinen ja avoin. Nykyään syrjäytynyt täysin.

 

[ahdistus]

Kuulostaa niin tutulta.. kun toinen on sanonut syyllistävästi niin sitä vaan yrittää miettiä mikä on itsessä vialla

Mä olin ennen iloinen ja avoin. Nykyään syrjäytynyt täysin.

Samoin. Jaksan olla sosiaalinen ja iloinen, mutta silti käperryn itseeni. Siis en uskalla mennä paikkoihin missä on paljon ihmisiä.. kaverittomuus ja jatkuva pettyminen on tuonut sosiaalisten tilanteiden pelkoakin jo. Ihan typerää, että aikuisella ihmisellä on tälläisiä ongelmia..

 

[samoin]

Minä olen myös tuollainen. Vaikea lapsuus kai jättänyt jälkensä sosiaalisiin taitoihin Miltä paikkakunnalta olet?

 

["jepulis"]

En tunnista itseäni millään tavalla teksteistänne, sillä olen taas itse sosiaalista sorttia enimmissä määrin. Mutta mulle voi kirjoitella anonyymisti ja saada kaverin osoitteessa saaramakkyla@wippies.fi Vaihdetaan ajatuksia
ps. olen ihan kiva

 

[muutama sydänystävä]

Onhan se varmaankin vikasi, kun et tule kenenkään kanssa toimeen. Kuinkas miehesi? Voit olla päällepäsmäri työsuhteissa, kaikkitetävä ja toverit inhoavat.

 

[adistus]

Minä olen myös tuollainen. Vaikea lapsuus kai jättänyt jälkensä sosiaalisiin taitoihin Miltä paikkakunnalta olet?

Pieni kaupunki, niin en uskalla sanoa nimeä.. mistä päin sinä olet?

 

[-]

Monesti sattuu kun monet pitää itsestäänselvyytenä että ihmisellä on kavereita.

Kun oikeasti niitä ei kaikilla ole.

Mulle yks kerran sano että sillä ei ole kavereita. Kuitenkin kävi ilmi että se tapaa päivittäin moniakin tyyppejä.

Mulla on reilusti yli puol vuotta siitä, kun olin kahvilla vanhan koulukaverin kanssa. siinä mun sosiaalinen elämä.

 

[ahdistus]

Juurikin tuo, että kaikki olettaa että on kavereita.. Tuntuu todella pahalta. Ei ole mullakaan ollut sosiaalista elämää aikoihin. Käyn netissä, katselen telkkaria ja olen lapsen kanssa... mies käy tapaamassa kavereitaan ja pitää niin helppona uusiin ihmisiin tutustumista. Ei se niin vain onnistu kaikilla vaikka kovasti haluaisikin..

 

["miu"]

minkä ikäinen olet?

 

["no niin"]

minä taas en osaa pitää yhteyttä keneenkään, ei van riitä aika. en osaa pyytää luontevasti yhteystietoja. tai ehdi tutustua edes.

Ja toinen asia minkä olen merkille pannut. Ihmiset ovat oikeastaan aika lapsen tasolla näissä kaveriasioissa, eli jos olet lapsuudenpaikkakunnalla, ja kaikki sukulaiset ja lapsuudenystävät ovat tekemisissä. Niin automaattisesti moni hakeutuu sellailsen seuraan, jolla on jo paljon sosiaalista kanssakäymistä.

Massaihmiset hakeutuvat massan seuraan. Jos ei kovin paljon juorua eikä puhu pahaa, niin voi olla vaikempi saada ystäviä. Monet kun tylsistyvät nykyään kovin helposti.

 

["Jaa"]

No se on tyhmä mies. Ja piste. Olet hieno ihminen mutta miehesi on törppö ja jokaisen mies joka päästelee tuollaisia "totuuksia". Sitäpaitsi mitä erikoislaatuisempi ja parempi ihminen, sen hankalempi on löytää hyviä ystävia. Niitä kun on todella harvassa.

 

[Non compos mentis]

Ne suojamuurit eivät kyllä suojele ketään. Itse ajattelen, että parempi ottaa siipeensä vaikka tuhat kertaa kuin näivettyä muurien saartamana. :hug:

 

["Kia"]

Minkä ikäinen lapsi? Käyttekö harrastuksissa lapsen kanssa? Minä olen saanut ystäviä lapsen harrastuksista. Ja olen huomannut, että oma masennus/heikko itsetunto hankaloittaa tutustumista tosi tosi paljon. Itselläni auttoi, kun aloitin harrastamaan liikuntaa (zumbaa), siitä tulee hyvä fiilis ja itsetunto nousee, sosiaalinen kanssakäyminen on paljon helpompaa. En enää käperry kuoreeni. Enkä nyt tarkoita mitään, että laihduin 15 kiloa ja siksi itsetuntoni parani, vaan että se liikunta itsessään aiheuttaa sitä hyvää oloa ja hyvää itsetuntoa. Myös ajatus kulkee paljon paremmin, keskustelu on helpompaa.

 

[ahdistus]

Tämä olikin noussut etusivulle..
Kaverittomuus on tuonut sosiaalisten tilanteiden pelkoakin jo, kun en ole käynyt missään.. meillä ei olla harrastusiässä vielä. En uskalla lähteä itsekään harrastamaan joukkojuttuja, kun pelkään epäonnistuvani. Ja kun mies sanoi tämän kaiken olevan omaa syytäni, niin ahdistaa entistä enemmän. Miksi kukaan haluaisi tutustua minuun jos oma mieskin on sitä mieltä että omat ratkaisut esim. työ-ja kotielämän erottamisesta on johtanut tähän...

 

[Huspati Huta]

Voisiko ajatella toisinpäin, kenen vika se sitten on? Siis jos yleensä on kenenkään vika. Se mitä ihmiselle tapahtuu, on ainakin osittain omasta käytöksestä johtuvaa, eikö olekin? Jos ei puhuisi viasta, kenen vika, vaan siitä, mistä johtuu se, mitä sinulle tapahtuu, niin ei olisi niin syyllistävää. Ja olisi ehkä helpompi nähdä ne omien tapojen ja tekemisten vaikutukset. Minulla ei ole montaa kaveria eikä ystävää ja ihan varmasti se onkin juuri minun "vikani" tai "syyni", jos niitä sanoja halutaan käyttää.

 

["vieras"]

Huspati Huspan viestissä oli sitä mitä itsekin aioin sanoa. Miehesi tapa ilmaista asia oli aika töykeä, mutta ehkä siinä on totuuden siemen. Joku asia mitä teet, todennäköisesti enemmän tai vähemmän epätietoisesti, on todennäköisesti syynä. Eikä se tarkoita, että sinä ihmisenä välttämättä olet mitenkään huono. Vain tuo joku juttu tai muutama klikkaa siinä prosessissa joka vaaditaan, että ystäviä saa. Sen paikallistaminen voi olla kylläkin hankalaa.

Tekstisi perusteella tuntuu, että ehkä asetat ystävyydelle jo liiankin suuria odotuksia. Jo se, että etsit nimenomaan ystävää saattaa olla se ongelma. Harvoin nimittäin ystävyydet alkavat sellaisina vaan kehittyvät pinnallisemmista tuttavuuksista kuin vahingossa läheisemmiksi.

Toisaalta on kyllä ihan mahdollista, että syynä on ympäristösikin. Kirjoitit olevasi pieneltä paikkakunnalta. Olin itse hieman vastaavassa tilanteessa kouluaikoina kuin sinä, olin tosin jossain määrin koulukiusattukin. Sitten koulujen loputtua muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja yhtäkkiä olin aivan hämmästyksissäni, että nämä kaikki ihmiset haluavat puhua minulle ja olla seurassani! Eli joko ympäristössäsi on liian jo vakiintuneet kaverit tai siellä oikeasti ei ole sinun tyyppisiäsi ihmisiä. Suppeammassa joukossa tämä on ihan mahdollista.

Jälkikäteen ajatellen olisin ehkä jo kouluaikoina voinut olla aktiivisempi ylläpitämään ja luomaan kaverisuhteita. Mutta toisaalta on aika rajallista mitä on mahdollista ja on järkevääkään tehdä, jos ympäristö on täynnä liian erilaisia ihmisiä, joiden kanssa ei pahemmin ole yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Eli epäilenpä, että noihin aikoihin ei kavereista välttämättä olisi tullut ystäviä, vaikka olisin täysipäiväisesti keskittynyt kaveeraamaan.

Asutko lähellä mitään isompaa kaupunkia? Löytyisikö sieltä jotain kivaa harrastusta, jossa olisi välillä eri ihmisiä? Älä mene sinne ajatuksella löytää ystävää, vaan ihan vain tutustuaksesi uusiin ihmisiin ilman sen kummempaa tavoitetta. Tai omassa kaupungissakin tätä voisi kokeilla. Sinuna minä en myöskään suhtautuisi noin tiukasta työkavereihin myös kavereina, jos siellä on vaan ihmisiä, joiden seuraa jaksat vapaa-ajallakin. Eri asia tietty sitten, jos olette niin eri maailmoista, ettei oikein yhteistä löydy.

 

[Vähän samaa]

Mulla on vähän sama tilanne, lukuunottamatta sitä että mies tilannetta kommentoisi tai itse olisin kovin ahdistunut tai miettisin "onko minussa vikaa?". Mutta nykyisessä elämässäni ei ole ystäviä tai kavereita. Okei, on yksi jonka kanssa laitan joskus viestiä ja toinen jonka kanssa joskus soittelen, mutta mä en näe ketään koskaan koska nykyisessä asuinpaikkakunnalla, en tunne ketään eikä toiseen kaupunkiin jääneet halua/jaksa/ehdi pitämään yhteyttä koska ei "koskaan" nähdä.

Mutta ehkä mua ei ahdista (enää) sen takia, että en ota tilanteesta itseeni ja olen ehkä hieman erakkomainen luonne + työssäni on pakko olla niin ulospäinsuuntautunut, puhelias ja avoin ja asioita organisoiva etten oikein jaksakaan välttämättä arkipäivinä muuten olla tuota kenellekään eli olisin vain tylsää seuraa.

Kolmanneksi kaikkeen tähän on varmaan kylvetty siemen jo lapsuuden/nuoruuden ajoilla, jolloin mua koulukiusattiin vuosia enkä voinut luottaa edes vanhempiini - siitä on jäänyt ehkä mieleen sellainen perusepäluottamus (huono itsetunto) kaikkia kohtaan... "ei kai se nyt oikeasti halua mun kanssa mihinkään lähteä..?" - sen takia on helpompi olla pitämättä yhteyttä jotta ei tarvitsisi lähteä jotta ei tarvitsisi miettiä ihmisten motiiveja.

 

[ahdistus]

En etsimällä etsi kavereita, vaan yritän olla avoin uusille. Jotenkin tämä ei nyt sitten minulta luonnistu. Ei ole suuria odotuksiakaan ystävyydeltä.. olisi kiva että olisi joku jonka kanssa käydä vaikka iltalenkillä ja joku joka kyselisi edes sillon tällön mitä kuuluu. Olen kai liian kiltti, kun olen päätynyt jotenkin hyväksikäytetyksi aina (ilmainen lastenvahti, lastenvaatteiden antaja yms)

Sydämeen kirjaimellisesti sattuu, kun muut (mies mukaan luettuna) tapaa kavereita ja heillä on silmin nähden kivaa. Itse istun syrjässä ja mietin itku kurkussa, että olisi kivaa jos mullakin olisi joskus edes tuollaista. Kateellinen olen todella, myönnän. Se yksinäisyys mikä kalvaa.. ja tajuta kuinka yksin oikeastaan onkaan. En halua rypeä itsesäälissä, mutta kai minussa vain on se joku minkä vuoksi kukaan ei minun kanssani halua aikaa viettää.

 

["Kia"]

Tämä olikin noussut etusivulle..
Kaverittomuus on tuonut sosiaalisten tilanteiden pelkoakin jo, kun en ole käynyt missään.. meillä ei olla harrastusiässä vielä. En uskalla lähteä itsekään harrastamaan joukkojuttuja, kun pelkään epäonnistuvani. Ja kun mies sanoi tämän kaiken olevan omaa syytäni, niin ahdistaa entistä enemmän. Miksi kukaan haluaisi tutustua minuun jos oma mieskin on sitä mieltä että omat ratkaisut esim. työ-ja kotielämän erottamisesta on johtanut tähän...

Niin eli se sitten ON omaa syytä, tavallaan... Mistä ihmeestä voisit saada kavereita jos et käy missään? Ihan oikeasti ei sua kotoa kukaan tule hakemaan.

Anteeksi että olen suorapuheinen, mutta kerron ihan omasta kokemuksesta, takanani on hyvin samantyyppinen yksinäisyys ja sosiaalisten tilanteiden pelko kuin sinulla. Arvaas mitä, esim. jossain zumbassa kukaan ei ehdi katsoa, miten muut zumbaa, koska kaikki huomio menee siihen, että itse pysyis edes suurin piirtein mukana! Ja muutenkin ihan turhaa tollainen epäonnistumisen pelko.

Syynä kaverittomuuteesi on siis todennäköisesti nimenomaan huono itsetuntosi, yritä tehdä sille jotain.

 

["vieras"]

Tuskin kaikki maailman ihmiset on kääntyneet yksinäisiä ihmisä vastaan ja päättäneet, että ton kaveri ei sit saa olla kukaan.

 

[maritu]

Minäkin tänne! On muutama sellainen ihminen, joista ystävän saisin kun itse panostaisin, he ovat jo vuosia olleet hollilla. Kiitos heille siitä!
Onko kukaan teistä Keski-suomesta?