I
Ihan Kypsä
Vieras
Muistatteko, kun Pohjaanmaalla vuosisadan vaihteessa eli naisia, joita kutsuttiin Elävän leskeksi? Mies oli lähtenyt Ameriikkaan tekemään rahaa, ja vihitty vaimo jäi kotimaahan elelemään rouvan säädyssä, mutta itsekeseen?
Kuten minä nyt. Jumangeisson, kun vituttaa!
Ollaan lapseton, nelikymppinen aviopari. Minä käyn tavallisessa, tylsässä, pienipalkkaisessa virkatyössä 8-16. (Sekin vituttaa, mutta ei siitä sen enämpiä nyt).
Armas aviomies tienaa plenty enemmän, ja hänen työnsä tapahtuu, jos yhteen arvioisin, ainakin 5-6kk vuodesta ulkomailla. Sitten taas pitkiä vapaita kotimaassa.
Että tämmönen yhtälö. En yhtään ihmettele, että meille ei ole lapsia tullut, vaikka vuosia ollaan jo ilman ehkäisyä oltu, kun mitkään tärppipäivät ei osu lähellekään kuukausiin. Ynnä muut tekijät, kuten mun vanheneminen mukaan lukien...
Lapsettomutta en ole hirveesti oikeestaan ottanut surukseni, meillä on mukavaaa ja kivaa yhdessä, eikä tuttavapiirissäkään olla mitään kummajaisia, vaan monilla muillakaan ei ole lapsia. Missään tutkimuksissa ei olla kumpikaan koskaan käyty eikä asiasta keskusteltu. Sukua ei kummallakaan ole paljon, eikä suhteet mitkään tiiviit.
Miehellä on oma, erittäin tärkeä ja miehinen harrastus, joka vie näistä meidän "yhteisistä" viikonlopuista näköjään KAIKKI. Harrastus on sellainen, että minä en siihen voi osallistua (ei naisia). Joissakin yhteisissä tilaisuuksissa/juhlissa olen mukana, silloin kun niitä on pidetty.
Valitusvirteni on seuraava: Minun kanssani "laatuaikaa", ja yhteistä tekemistä/olemista olisi eniten aikaa viikonloppuisin. Olisin esim. pitkin lämmintä syksyä toivonut suuresti, että olisimme voineet mennä pe-su kesäpaikkaamme. Tämä ei ole onnistunut, sillä joka viikonloppu on tismalleen lauantaina jokin Elämää Suurempi meno harrastuksen pohjalta. Mitä mä teen yksin jossain mökillä kököttämässä laiturinnokassa??
Mitään viikonloppumatkoja tai yhteisiä kyläreissuja ei myöskään voi etukäteen suunnitella saatika että sovittaisiin, sillä harrastus menee kaiken edelle. Kerran- kaksi vuodessa käydään yhdessä jokin ulkomaanmatka, jolloin onneksi sitten ei "harrastus" ole mukana, edes puhelimessa.
Muuten musta alkaa tuntua, että eihän tästä tule yhtään mitään. Olen muutenkin n. puolet vuodesta ihan omineni; tapaan ystäviäni, harrastan, sukuloin ja nautinkin yksinolosta. Ja sitten kun aviomies on paikalla, on hän joko olohuoneen sohvaa pitelemässä paikoillaan ("olenhan mä silloin kotona") tai sitten harrastamassa.
Olenko takertuva? Läheisriippuvainen? En mielestäni, olin itsellinen nainen kypsään ikään jo ennekuin tapaisin mieheni. Osaan vallan mainiosti olla ja mennä yksin. Onko se tosiaan liikaa vaadittu, että jokun viikonlopun saisi pyhitettyä mullekin?? Ihan tavallisen viikonlopun? Onhan se kiva, kun mies maksaa Rooman-viikonlopun, mutta siitä tulee sellainen olo, että olen saanut palkkion ja että nyt mun pitäisi olla tyytyväinen taas pitkän aikaa.
Harrastuksessaan mies on hyvä ja arvostettu, ja tiedän että turhamaisena kaverina hän saa siitä paljon "bensaa" itselleen.
Minäkin ihailen miestäni, tykkään ja hemmottelen, en mäkätä enkä ole mustasukkainen, en tarkistele menoja enkä kännyköitä, en soittele ulkomailla hotellihuoneeseen "tarkistussoittoja". Olen aivan lapsellisen iloinen ja innoissani, kun joskus pääsemme yhdessä esim. sinne maalle. Vittu, että on pienissä pipanoissa ne meikäläisen onnenhetket.
Tulee sellainen olo, että mitä paemmin itse kohtelee miestään, sitä vähemmän hyvin hänen tarttee vaivaantua. Sitten taas sellaiset riivirauta-tyyppiset-vaimoihmiset, jotka pitää ukkonsa tiukassa valvonnassa ja ei tasan päästä niitä mihinkään omiin puuhasteluihin, niin niillä kyllä miehet istuu kotona ja vaimoa kuskataan autolla markettiin ostoksille joka viikonloppu. Minä saan pärjätä yksin.
Valitusvirteni on pitkä ja sekava, kirjoitan tätä työssäni ja kaunis aurinkoinen syyspäivä menee hukkaan säleverhojen takana. Mies lähtee lauantaina menemään, ja tulee kuulemma takaisin JO lauantaiyönä. Jippii.
Kuten minä nyt. Jumangeisson, kun vituttaa!
Ollaan lapseton, nelikymppinen aviopari. Minä käyn tavallisessa, tylsässä, pienipalkkaisessa virkatyössä 8-16. (Sekin vituttaa, mutta ei siitä sen enämpiä nyt).
Armas aviomies tienaa plenty enemmän, ja hänen työnsä tapahtuu, jos yhteen arvioisin, ainakin 5-6kk vuodesta ulkomailla. Sitten taas pitkiä vapaita kotimaassa.
Että tämmönen yhtälö. En yhtään ihmettele, että meille ei ole lapsia tullut, vaikka vuosia ollaan jo ilman ehkäisyä oltu, kun mitkään tärppipäivät ei osu lähellekään kuukausiin. Ynnä muut tekijät, kuten mun vanheneminen mukaan lukien...
Lapsettomutta en ole hirveesti oikeestaan ottanut surukseni, meillä on mukavaaa ja kivaa yhdessä, eikä tuttavapiirissäkään olla mitään kummajaisia, vaan monilla muillakaan ei ole lapsia. Missään tutkimuksissa ei olla kumpikaan koskaan käyty eikä asiasta keskusteltu. Sukua ei kummallakaan ole paljon, eikä suhteet mitkään tiiviit.
Miehellä on oma, erittäin tärkeä ja miehinen harrastus, joka vie näistä meidän "yhteisistä" viikonlopuista näköjään KAIKKI. Harrastus on sellainen, että minä en siihen voi osallistua (ei naisia). Joissakin yhteisissä tilaisuuksissa/juhlissa olen mukana, silloin kun niitä on pidetty.
Valitusvirteni on seuraava: Minun kanssani "laatuaikaa", ja yhteistä tekemistä/olemista olisi eniten aikaa viikonloppuisin. Olisin esim. pitkin lämmintä syksyä toivonut suuresti, että olisimme voineet mennä pe-su kesäpaikkaamme. Tämä ei ole onnistunut, sillä joka viikonloppu on tismalleen lauantaina jokin Elämää Suurempi meno harrastuksen pohjalta. Mitä mä teen yksin jossain mökillä kököttämässä laiturinnokassa??
Mitään viikonloppumatkoja tai yhteisiä kyläreissuja ei myöskään voi etukäteen suunnitella saatika että sovittaisiin, sillä harrastus menee kaiken edelle. Kerran- kaksi vuodessa käydään yhdessä jokin ulkomaanmatka, jolloin onneksi sitten ei "harrastus" ole mukana, edes puhelimessa.
Muuten musta alkaa tuntua, että eihän tästä tule yhtään mitään. Olen muutenkin n. puolet vuodesta ihan omineni; tapaan ystäviäni, harrastan, sukuloin ja nautinkin yksinolosta. Ja sitten kun aviomies on paikalla, on hän joko olohuoneen sohvaa pitelemässä paikoillaan ("olenhan mä silloin kotona") tai sitten harrastamassa.
Olenko takertuva? Läheisriippuvainen? En mielestäni, olin itsellinen nainen kypsään ikään jo ennekuin tapaisin mieheni. Osaan vallan mainiosti olla ja mennä yksin. Onko se tosiaan liikaa vaadittu, että jokun viikonlopun saisi pyhitettyä mullekin?? Ihan tavallisen viikonlopun? Onhan se kiva, kun mies maksaa Rooman-viikonlopun, mutta siitä tulee sellainen olo, että olen saanut palkkion ja että nyt mun pitäisi olla tyytyväinen taas pitkän aikaa.
Harrastuksessaan mies on hyvä ja arvostettu, ja tiedän että turhamaisena kaverina hän saa siitä paljon "bensaa" itselleen.
Minäkin ihailen miestäni, tykkään ja hemmottelen, en mäkätä enkä ole mustasukkainen, en tarkistele menoja enkä kännyköitä, en soittele ulkomailla hotellihuoneeseen "tarkistussoittoja". Olen aivan lapsellisen iloinen ja innoissani, kun joskus pääsemme yhdessä esim. sinne maalle. Vittu, että on pienissä pipanoissa ne meikäläisen onnenhetket.
Tulee sellainen olo, että mitä paemmin itse kohtelee miestään, sitä vähemmän hyvin hänen tarttee vaivaantua. Sitten taas sellaiset riivirauta-tyyppiset-vaimoihmiset, jotka pitää ukkonsa tiukassa valvonnassa ja ei tasan päästä niitä mihinkään omiin puuhasteluihin, niin niillä kyllä miehet istuu kotona ja vaimoa kuskataan autolla markettiin ostoksille joka viikonloppu. Minä saan pärjätä yksin.
Valitusvirteni on pitkä ja sekava, kirjoitan tätä työssäni ja kaunis aurinkoinen syyspäivä menee hukkaan säleverhojen takana. Mies lähtee lauantaina menemään, ja tulee kuulemma takaisin JO lauantaiyönä. Jippii.