Olla pikkutyttö taas. Lapsi. Ei mittään maailmaa kaatavia murheita, joka aamu heräsi iloisena ja kipitteli aamupuurolle riemuissaan ko uus päivä alko. Sai päivät rakennella majoja mettässä, hillua pelloilla ja olla isän mukana millon missäki. Juosta valmiiseen ruokapöytään, tienata viikkorahaa tekemällä kotitöitä ja perjantaina pääsi kyläkaupalle karkkiostoksille. Joskus mentiin kaupunkiin ja tuijotin nokka kiinni ikkunassa autoja ja ihmisiä ja vilinää. Kaikki oli niin jännää. Nyt aikusena voin toki rakennella majoja ja hillua pellolla mut ei se ole yhtä hauskaa, vaikka hauskaa onki. Mut ei se ole samanlaista. Valmiiseen ruokapöytäänki pääsen kyllä joka päivä mut silti... Kaupunkiin meno on rutiini, mikkään ei ole uutta eikä jännää, ei tunnu siltä että eksyy jos ei vain tuijota omia varpaita ja pietä jotaki kädestä kiinni.
Ja nämä aikuisiän taakat mitä saa kantaa, ei jaksa. Masentaa ajatuski että oma lapsiki joskus kasvaa aikuseksi ja saa omat murheensa niskaan. Haluaisin ottaa ne pois kokonaan. Maailmasta on tullu niin julma mitä vanhemmaksi olen kasvanu ja kaikki uhkakuvat on triplasti kamalampia äitiyden myötä. Kuuskertasesti ko toisen lapsen tehin.
Siitä olen sentäs onnellinen että minun lapsi kasvaa maalla, en vois ees kuvitella että lykkäisin sen pienen naperon betoniviidakkoon kasvamaan. Varmasti sielläki kasvaa onnellisia lapsia, en mie sitä meinaa... Luulen vaan että oma lapsi on ehkä periny minusta sen mettäläisyyden eikä ees pärjäis kaupungissa.
Asuinhan mie yli 10 vuotta itekki kaupungissa aikusena, nyt vasta tajuan kuinka se ahisti aina. Riemusta kiljuen lähin aina maalle ko vain pääsin. Mut niih... Nyt koko kirjotus lähti sivuraiteille.
Eniveis, minun pointti oli se että haluan olla pikkunen piltti taas. Hiihtämässä 30 asteen pakkasessa pellonreunaa sinnillä isin perässä nuotiomakkara mielessä.
Ja nämä aikuisiän taakat mitä saa kantaa, ei jaksa. Masentaa ajatuski että oma lapsiki joskus kasvaa aikuseksi ja saa omat murheensa niskaan. Haluaisin ottaa ne pois kokonaan. Maailmasta on tullu niin julma mitä vanhemmaksi olen kasvanu ja kaikki uhkakuvat on triplasti kamalampia äitiyden myötä. Kuuskertasesti ko toisen lapsen tehin.
Siitä olen sentäs onnellinen että minun lapsi kasvaa maalla, en vois ees kuvitella että lykkäisin sen pienen naperon betoniviidakkoon kasvamaan. Varmasti sielläki kasvaa onnellisia lapsia, en mie sitä meinaa... Luulen vaan että oma lapsi on ehkä periny minusta sen mettäläisyyden eikä ees pärjäis kaupungissa.
Asuinhan mie yli 10 vuotta itekki kaupungissa aikusena, nyt vasta tajuan kuinka se ahisti aina. Riemusta kiljuen lähin aina maalle ko vain pääsin. Mut niih... Nyt koko kirjotus lähti sivuraiteille.
Eniveis, minun pointti oli se että haluan olla pikkunen piltti taas. Hiihtämässä 30 asteen pakkasessa pellonreunaa sinnillä isin perässä nuotiomakkara mielessä.
