Masentaa...

[Nyyti]

Hei! Olen poikakaverini kanssa yrittänyt raskaaksi nelisen kuukautta, ja eilen testasin plussaa. Nyt on pää ihan sekaisin. Etukäteen kuvittelin, että raskaaksi tultuani tuntisin oloni äärettömän onnelliseksi ja heti alkaisi äidin vaistot jylläämään. Toisin kävi. Välillä on toki olo ihan onnellinen mutta pääasiallisesti tunteet on ihan lukossa. Voisiko paha mieli johtua jo raskaushormooneista vai mistä?!? Tulee niin syyllinen olo, kun en osaa asiasta iloita. Lähinnä vain pelottaa ja ahdistaa. Poikakaverini vaikuttaa paljon innokkaammalta asian suhteen. Ei kai auta muu kuin toivoa, että mieliala muuttuu ajan mittaan paremmaksi.... Onko kellään samanlaisia kokemuksia alkuraskaudesta?

 

[tyttö82]

Onnea plussan johdosta,alkutunteet voivat varmasti vaihdella suuresta ilosta jopa pelkoihin,se on varmasti ihan luonnollista.sinulla on hyvää aikaa tottua uuteen asiaan elämässäsi älä nyt masennu kyllä se siitä iloksi vielä muuttuu,odotappas vaan kun saat ne ilon tunteet sieltä puristettua ulos nii niille ei sit loppua tulekkaan ja tajuat kuinka onnellisessa asemassa olet Lapsen odottamien ja saaminen on niin heino asia ,että kyllä uskon että pikkuhiljaa tulet siitä onnelliseksi.ei muuta kun omassa rauhallisuudessasi puhkeat siihen odottajan kukkaankaikkea hyvää sinnepäin. Ihmiset käyvät kaikenlaisia tunteita ja ajatuksia raskauden aikana ja se on ihan normaalia!!!

 

[mira]

Mäkin olen odottanut jotain euforiaa alkavaksi saman tien kun testitikkuun ilmestyy kaksi viivaa. Testin tekeminen jännitti ihan älyttömästi ja kun se sitten näytti plussaa niin olin toki onnellinen, mutta enemmänkin oli olo, että jaaha, nyt sitä sitten oltais raskaana.

Alkuviikkoina tunteet vaihteli silkan epäuskoisuuden ja pakokauhun välillä. Luulen, että mun kohdalla kyse oli siitä, etten ole iästäni huolimatta (28v) tuntenut itseäni mitenkään aikuiseksi, vaikka on omistuskämppä ja työpaikat. Nyt tuli tunne, että hemmetti tässäkö tämä nyt sitten on. Nyt ollaan yhtäkkiä aikuisia ja entinen elämä jää taakse. Useinhan lapsen saaminen on tietynlainen kriisi, koska elämänmuutos on suuri ja jättää tosiaan taakseen yhden vaiheen lopullisesti elämässään. Pikku hiljaa sitä kuitenkin on kypsynyt siihen ajatukseen, että äidiksi tässä tullaan. Luonto tekee tehtävänsä, niin kuin sanotaan.

Kaikki varmasti miettivät ja käyvät läpi erilaisia ajatuksia. Onnea odotukseen, hyvin se menee!

 

[Camilla]

Heippa!
Olen aina ollut todella lapsirakas ja minulle on aina ollut itsestään selvää, että haluan lapsia. Olen 15 vuotta hoitanut tuttujen ja sukulaisten lapsia (olen nyt 27 vuotta). Avomiehen kanssa olimme puhuneet, että lasten aika on lähitulevaisuudessa, mutta plussa viime kesänä oli iso yllätys. Ja reaktionikin siihen oli yllätys: paniikki!
Mietin, miten pärjäämme, jaksamme ja osaamme vauvan kanssa. Ja kuinka suuri vastuu meille tulee. Mieheni kuitenkin lohdutteli, että kyllä niin monenlaiset ihmiset ovat pärjänneet lapsiensa kanssa, että miksi me emme pärjäisi. Raskauden edetessä ovat äidinvaistot heränneet. Uskon, että kaikenlaiset tunteet, ja varsinkin epävarmuus yms. ovat erittäin luonnollisia etenkin raskauden alussa.
Raskaus ei turhaan kestä sitä yhdeksää kuukautta, siinä on juuri sopivasti aikaa kasvaa äitiyteen. Itselläni nyt siis rv25 menossa, edelleen välillä iskee pakokauhu, että mihin olen oikein ryhtynyt. Mutta masuvauvastani en enää luopuisi mistään hinnasta ja 98% ajasta olen todella onnellinen ja iloinen ja loput 2% on sitä pelkoa.
Tsemppiä sulle paljon odotukseen, monenlaisia tunteita tulet vielä kokemaan!

 

[Neppis]

Mulla oli jokseenkin samanlainen alkureaktio kuin Miralla. Yrittämisestä ja menkkojen alkamisen tuomasta pettymyksestä huolimatta plussa oli jokseenkin häkellyttävä kokemus, jaahas näin on. Alussa oli epäusko siitä, ettei me osata lasta kasvattaa ja hoitaa. Sitten mietin, että miten pärjätään, kun itse olen opiskelija, olisko pitänyt alkaa yrittämään vasta kun olisin valmistunut ja ehtinyt olla töissä jne. Kummasti sitä kuitenkin tosiaan kasvaa siihen ajatukseen, että meitä on kohta kolme ja hyvin me pärjätään Nyt on menossa rv34 ja tosiaan olen samaa mieltä Camillan kanssa, että odotusaika on juuri niin pitkä kuin pitääkin.

Tsemppiä odotukseen ja älä pode huonoa omaatuntoa!

 

[Nyyti]

Kiitos kommenteista! On lohdullista kuulla, että kaikki muutkaan eivät ole heti alusta asti täynnä äytiyden onnea vaan että muunkinlaisia tunteita tulee pinnalle ja se on ihan normaalia. Luulen, että suurin pakokauhun paikka minullakin on se, että kuinka pystyn kantamaan vastuuta pienestä ihmisestä ja kuinka paljon elämä tulee muuttumaan. Mutta onneksi tässä on monta kuukautta aikaa valmistautua ja tottua ajatukseen. Olen itsekin jo 29 -vuotias, joten elämänkokemusta on jo jonkin verran, vaikken itseäni ihan kauhean aikuisena vielä pidäkkään. Toivotan onnea teille kaikille ja kiitoksia! Helpotitte oloani huomattavasti