T
tuutis
Vieras
Mistä TIETÄÄ, että on masentunut?
Vuosi sitten synnytin esikoiseni. Synnytys oli rankka, ja minun haluttiin puhuvan siitä jollekin. Silloin halusin vain unohtaa koko jutun, enkä puhua tai kertoa siitä kenellekään. Ensimmäisistä kuukausista en muista oikein mitään. Pieniä hetkiä sieltä täältä.
Ensimmäiset viisi kuukautta elin niin, että valvoin yöt, nukuin aamupäivästä korkeintaan muutaman tunnin tai joinakin öinä en lainkaan. Saatoin valvoa 3 päivää putkeen nukkumalla korkeintaan pari tuntia. Mies rakensi tuolloin taloa ja oli töissä. Vanhempani erosivat ja asuimme isäni kanssa sen aikaa, kun talo saatiin valmiiksi. Vanhempieni ero oli melko riitaisa, joten äitiäni en nähnyt ellen mennyt käymään hänen luonaan. Olin melko yksin ja tunsin itseni yksinäiseksi. En pitänyt yhteyttä ystäviini tai he minuun kuin todella harvoin. Miehelleni yritin puhua, mutta ehkä epäselvästi, koska hän ei ymmärtänyt.
Kun saimme talon valmiiksi, elämä alkoi pikkuhiljaa rullaamaan taas. Poika kasvaa hurjaa vauhtia ja äitini kanssa olemme taas läheisissä väleissä. Lapsi on nyt reilun vuoden.
SILTI jokin vaivaa, enkä osaa sanoa mikä. Tietty sää, lämpötila, tuoksu, taivaanväri, saa muistuttamaan synnytyksestä tai sen jälkeisestä ajasta. Tuntuu, että haikailen takaisin siihen päivään, kun poika syntyi, että pääsisin tekemään jotain toisin - tiedän kuitenkin, että en olisi voinut tehdä mitään toisin. Puoli vuotta sitten pyysin sairaalasta koko synnytyskertomuksen, jossa oli kaikki lukuisat verikokoetulokset ja juttuja voinnistani. Toivoin, että olisin niistä papereista löytänyt jonkinlaista vastausta, miksi synnytys meni niin kuin meni ja mikä meni vikaan sen jälkeen, ja miksi minusta tuntuu koko ajan "tältä". Mutta ei siellä tietenkään ollut.
Olen melko saamaton, enkä tunne iloa oikein missään. Saatan hetkeksi ilostua jostain todella kovasti, mutta sitten taas "palaudun maanpinnalle", eikä mikään tunnu oikein miltään. Mies on hoitanut poikaa välillä ja olen saanut omaa aikaa, mutta sekään ei ole auttanut. Tunnen itseni välillä väsyneeksi, mutta päällimäisenä tunteena on voimattomuus. Viime viikonloppunakin nukuin 14 tuntia yhteen menoon heräämättä ja olisin voinut nukkua pidempäänkin, vaikka en ollut edes sen kummemmin väsynyt. Mieskin tätä ihmetteli, että miten nukuin niin paljon, kun en yleensä nuku niin.
Seksihalut ovat täysin poissa. Ehkä kerran kuukaudessa tulee hetkeksi sellainen innostus ja halu, mutta se kestää vain hetken - vaikka en olisi väsynytkään. Tämän takia harrastammekin seksiä kerran, kaksi, viikossa. Haluaisin haluta enemmän, mutta mikään ei oikein auta.
Arki tuntuu täysin päämäärättömältä. Ei ole mitään, mitä odottaa.
Ei ole oikein ketään kenelle tästä puhua. Yhdelle ystävälleni yritin, mutta pelkäsin hänen alkavan höösäämään, joten toppuuttelin häntä ja sanoin kaiken olevan taas hyvin. Neuvolassa kerron kaiken olevan hyvin, koska oikeastaan kaikki ON hyvin. Poikamme on varmaan maailman kiltein, ihanin, suloisin ja rakastettavin lapsi, ja voisin leikata pääni hänen puolestaan. Rakastan olla hänen lähellään, antaa hellyyttä ja rakkautta, hoitaa häntä, puhaltaa jos tulee pipi. Hänen hoitaminen ei ole koskaan kärsinyt tästä olotilastani. KUKAAN ei osaa arvata mitään, koska kukaan ei tule kysymään, onko kaikki hyvin. Osaan näytellä osani niin hyvin.
PELKÄÄN puhua tästä kenellekään. Pelkään romahtavani. Äitini sanoi aina "älä itke." Olen tajuttoman huono MYÖNTÄMÄÄN, että kaikki ei ole hyvin. En halua kuormittaa muita ongelmillani, koska kaikilla muilla on omat huolensa.
Vuosi sitten synnytin esikoiseni. Synnytys oli rankka, ja minun haluttiin puhuvan siitä jollekin. Silloin halusin vain unohtaa koko jutun, enkä puhua tai kertoa siitä kenellekään. Ensimmäisistä kuukausista en muista oikein mitään. Pieniä hetkiä sieltä täältä.
Ensimmäiset viisi kuukautta elin niin, että valvoin yöt, nukuin aamupäivästä korkeintaan muutaman tunnin tai joinakin öinä en lainkaan. Saatoin valvoa 3 päivää putkeen nukkumalla korkeintaan pari tuntia. Mies rakensi tuolloin taloa ja oli töissä. Vanhempani erosivat ja asuimme isäni kanssa sen aikaa, kun talo saatiin valmiiksi. Vanhempieni ero oli melko riitaisa, joten äitiäni en nähnyt ellen mennyt käymään hänen luonaan. Olin melko yksin ja tunsin itseni yksinäiseksi. En pitänyt yhteyttä ystäviini tai he minuun kuin todella harvoin. Miehelleni yritin puhua, mutta ehkä epäselvästi, koska hän ei ymmärtänyt.
Kun saimme talon valmiiksi, elämä alkoi pikkuhiljaa rullaamaan taas. Poika kasvaa hurjaa vauhtia ja äitini kanssa olemme taas läheisissä väleissä. Lapsi on nyt reilun vuoden.
SILTI jokin vaivaa, enkä osaa sanoa mikä. Tietty sää, lämpötila, tuoksu, taivaanväri, saa muistuttamaan synnytyksestä tai sen jälkeisestä ajasta. Tuntuu, että haikailen takaisin siihen päivään, kun poika syntyi, että pääsisin tekemään jotain toisin - tiedän kuitenkin, että en olisi voinut tehdä mitään toisin. Puoli vuotta sitten pyysin sairaalasta koko synnytyskertomuksen, jossa oli kaikki lukuisat verikokoetulokset ja juttuja voinnistani. Toivoin, että olisin niistä papereista löytänyt jonkinlaista vastausta, miksi synnytys meni niin kuin meni ja mikä meni vikaan sen jälkeen, ja miksi minusta tuntuu koko ajan "tältä". Mutta ei siellä tietenkään ollut.
Olen melko saamaton, enkä tunne iloa oikein missään. Saatan hetkeksi ilostua jostain todella kovasti, mutta sitten taas "palaudun maanpinnalle", eikä mikään tunnu oikein miltään. Mies on hoitanut poikaa välillä ja olen saanut omaa aikaa, mutta sekään ei ole auttanut. Tunnen itseni välillä väsyneeksi, mutta päällimäisenä tunteena on voimattomuus. Viime viikonloppunakin nukuin 14 tuntia yhteen menoon heräämättä ja olisin voinut nukkua pidempäänkin, vaikka en ollut edes sen kummemmin väsynyt. Mieskin tätä ihmetteli, että miten nukuin niin paljon, kun en yleensä nuku niin.
Seksihalut ovat täysin poissa. Ehkä kerran kuukaudessa tulee hetkeksi sellainen innostus ja halu, mutta se kestää vain hetken - vaikka en olisi väsynytkään. Tämän takia harrastammekin seksiä kerran, kaksi, viikossa. Haluaisin haluta enemmän, mutta mikään ei oikein auta.
Arki tuntuu täysin päämäärättömältä. Ei ole mitään, mitä odottaa.
Ei ole oikein ketään kenelle tästä puhua. Yhdelle ystävälleni yritin, mutta pelkäsin hänen alkavan höösäämään, joten toppuuttelin häntä ja sanoin kaiken olevan taas hyvin. Neuvolassa kerron kaiken olevan hyvin, koska oikeastaan kaikki ON hyvin. Poikamme on varmaan maailman kiltein, ihanin, suloisin ja rakastettavin lapsi, ja voisin leikata pääni hänen puolestaan. Rakastan olla hänen lähellään, antaa hellyyttä ja rakkautta, hoitaa häntä, puhaltaa jos tulee pipi. Hänen hoitaminen ei ole koskaan kärsinyt tästä olotilastani. KUKAAN ei osaa arvata mitään, koska kukaan ei tule kysymään, onko kaikki hyvin. Osaan näytellä osani niin hyvin.
PELKÄÄN puhua tästä kenellekään. Pelkään romahtavani. Äitini sanoi aina "älä itke." Olen tajuttoman huono MYÖNTÄMÄÄN, että kaikki ei ole hyvin. En halua kuormittaa muita ongelmillani, koska kaikilla muilla on omat huolensa.
