Masennuslääkkeet ja sosiaalihuolto

[Pohdiskelua...]

Olen ollut alakuloinen parisen vuotta ja tunnistan itsessäni väsymyksen ja jopa masennuksen merkkejä. Aikaisemminkin elämässäni minulla on ollut tällaisia alakuloisia kausia. Olen perusluonteeltani herkkä ja olen itselleni ns. ankara (en kuitenkaan mikään perfektionisti, vaan ennemminkin sätin itseäni aina, jos jokin vähänkin menee pieleen. En silti tavoittele täydellisyyttä, ainakaan tietoisesti.). Ulospäin olen kuitenkin varmaan ihan pirteän ja positiivisen oloinen, vaikka sisältä ahdistaakin nykyisin ihan useinkin. Kodin ja lapsenhoidon jaksan hoitaa aivan kiitettävästi. En siis laiminlyö mitään näihin liittyvää, enkä itseänikään.

Jostain se ahdistus silti aina pulppuaa ja tunnen itseni ajoittain voimattomaksi sen edessä. Olen pohtinut useaankin otteeseen, että kävisin lääkärin luona juttelemassa tästä. Neuvolassa en ole uskaltanut asiasta mainita, sillä loppujen lopuksi mä kuitenkin hoidan kaiken oleellisen, eikä siis sen suhteen ole mitään tarvetta apuun. En mä esim. mitään ulkopuolista lastenhoitoapua muutenkaan osais vastaan ottaa, enkä koe sellaista tarvitsevanikaan.

Mua kuitenkin vähän mietityttää tuo lääkärillä käynti. Jos siellä mainitsee tuosta alakulosta ja masennuksen tuntemuksista, ja kun meillä kuitenkin on pieni lapsi, niin ottaako ne siellä yhteyttä sosiaalitoimeen? Jos saisin masennuslääkityksen, niin joudunko mä jotenkin tarkkailtavaksi myös siitä, että hoidanko mä oikeesti sitä lasta ja kotia hyvin? Rakastan lastani ja perhettäni yli kaiken, ja pelkään, että tällaisen ongelman vuoksi voisimme joutua jotenkin sosiaalitoimen "silmätikuiksi". En mä ikinä laiminlöisi lapseni hoitoa. Mä vaan haluan apua tähän ahdistuksen tunteeseen, jota mulla on. Ja koska mulla on taipumusta tällaiseen alakuloon, niin luultavasti lääkityksellä tuota voisi jotenkin hoitaa. (?) Mahtaisikohan jollakin olla tästä asiasta kokemusta?

 

["juba"]

Lääkäri ei ilmoita kellekään mitään ellei katso, että olet itse vaarasssa tai lapset ovat. Ne ovat aika tiukkoja vaitiolossaan. Sen sijaan jos masennuksesta kertoo esim. neuvolassa, ne ilmoittavat sossuun ja teistä tulee lastensuojeluperhe jopa vuosiksi.

Vaikuttaa siltä, että sinulla on lievähköä masennusta. En suosittele masennuslääkkeitä, vaan tarvittaessa muutamaa terapiakäyntiä mukavan terapeutin luona.

http://www.mtv3.fi/helmi/hyvinvointi/artikkeli.shtml/2010/03/1083880/lumelaakkeet-yhta-tehokkaita-kuin-masennuslaakkeet

 

["juba"]

http://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/76195-laakkeet-tehoavat-huonosti-masennukseen

 

[Ap...]

Kiitos juba noista linkeistä. En tosiaan ole koskaan pitänyt lääkitystä ensimmäisenä vaihtoehtona ja pitkään olen tätä nytkin mielessäni pyöritellyt. Teininä olin masentunut ja tuolloin pohdin jopa kuolemaa. Kaikki tuo jäi kuitenkin, kun tapasin nykyisen mieheni. Eli tähän artikkeleitasi verraten nimenomaan se elämäntapamuutos (tai sitten elämäntilamuutos...) tepsi mitään lääkityksiä paremmin. En ole kertonut noista silloisista masennusajoista kuin miehelleni, enkä ole tästä nykyisestäkään olotilasta muuta kuin hänelle puhunut. Jotenkin karsastan ajatusta jutella henkilökohtaisista asioistani ulkopuolisille. Enhän mä juuri avaudu tällaisista lähimmille ystävillenikään. Mulla on aina ollut se yksi, jolle olen näistä tällaisista avautunut, ja se on ollut mieheni. Taidan olla tyypillinen suomalainen "kova kuin kivi - mutta kaada silti höyhenellä" -tapaus.

Joskus mielessä pyörii tutkimustulokset jostain aivojen välittäjäaineista ja pohdin mahtaako mullakin olla jotain häikkää niissä, kun kerran niin taipuvainen alakuloon olen. Käsittääkseni ne lääkkeet tepsisivät juuri tuohon. Tosin noiden antamiesi artikkelien jälkeen lienee syytä suhtautua varauksella siihenkin.

 

[emmy83]

Toi ei nyt oikein pidä paikkaansa että jos kerrot neuvolassa masennuksesta että ne ilmoittaisivat sossuun. Mä olen ollut masentunut ennen lapsia ja olen kahdessa eri neuvolassa kertonut masennuksesta ja koskaan ei ole ole tullut sossut kotiin tai sieltä mitään yhteyden ottoa otettu-

 

[Yks masis]

Höpö höpö-juttuja, että neuvolasta ilmottaisivat sossuun sen takia, että äiti on masentunut ja syö lääkkeitä! Kyllä täytyy olla taustalla muutakin, esim epäilys lapsen puutteellisesta hoidosta, laiminlyönnistä jne.

Neuvolassa on kyllä tasan tiedetty, että olen ollut masentunut. Pikemminkin sitä kautta sain lähetettä lääkärille ja sitten taas eteenpäin psyk. Polille. Ja jokapaikassa on painotettu sitä, että ei tod. ole sossun asia, koska haluan hoitaa itseni kuntoon ja ajattelen kuitenkin lapsen parasta.

Soitin jopa itse sossuun ja pyysin varhaisen tuen kotipalvelua, sieltä kävi jopa kolme tyyppiä meillä kotona keskustelemassa ja kartoittamaan tilannetta, eikä missään vaiheessa tuokaan tarkoittanut lastensuojelun asiakkuutta.

Nyt haet jotain ulkopuolista keskusteluapua, ennenkuin tilanne menee pahemmaksi ja olisitte oikeasti lastensuojelun tarpeessa.

Itselläni masennuslääkkeistä on ollut apua, tosin merkkiä ja annostusta on etsitty ja vaihdeltu sopivan löytymiseksi. Itsekin suhtauduin aluksi negatiivisesti lääkkeisiin, kunnes tajusin, että se on vähän sama kuin käyttäis verenpaine-lääkitystä tms. Toisille kuitenkin pelkkä keskustelu-apu on riittävää.

 

[Ap...]

Mullakin on kieltämättä ollut kyllä sellainen mielikuva, että neuvolassa ei vois ihan niin avoimesti tällaisista puhua. Hyvä tietää, että olen ollut kuitenkin väärässä. Ja no, kai se riippuu vähän neuvolastakin. Meillä on ihan todella mukava neuvolatäti, jolle voisin ihan henkilökemioiden puolesta puhua, mutta nimenomaan se "neuvola"-status lähinnä siinä on pohdituttanut. Kun lähinnä apua itselleni tarvin, ei suoraan verrainnollisesti lapselle ja toisaalta sitten ei se neuvola vois tarjota mitään sellaista apua mulle tällä hetkellä, jota mä nimenomaan tarvitsisin.

Mitä tuollaisissa keskustelutilanteissa (psykologi tai vastaava) tapahtuu käytännössä? Mitä siellä kysellään ja miten yleensä tuollaisissa keskustelut etenee? Tarviiko tehdä jotain testejäkin? Mä en oikein koskaan ole osannut avautua ulkopuolisille ja sen vuoksi tuollainen apu tuntuu kaukaiselta, ehkä pelottavaltakin. Toisaalta sitä pelottaa sekin, että ne siellä kaivelee ja kaivelee musta niin paljon irti, että kohta sitä tyyliin ollaankin jossain sossun hoivissa. Tällä siis tarkoitan sitä, että ei kenties voi niin vapautuneesti puhua ja punnitsee jokaista sanaansa, ettei vaan tule väärinymmärretyksi.

 

["vieras"]

[QUOTE="juba";24978158] Sen sijaan jos masennuksesta kertoo esim. neuvolassa, ne ilmoittavat sossuun ja teistä tulee lastensuojeluperhe jopa vuosiksi.

[/QUOTE]

Höpö höpö, paskapuhetta.

 

["Vieras"]

Kyllä mua ainakin masennuslääkkeet auttaneet. Ap:n kirjoituksessa pisti silmään että HÄN hoitaa lapset, eikös ne kuulu hoitaa yhdessä miehen kanssa?

 

[Ap...]

[QUOTE="Vieras";24980680]Kyllä mua ainakin masennuslääkkeet auttaneet. Ap:n kirjoituksessa pisti silmään että HÄN hoitaa lapset, eikös ne kuulu hoitaa yhdessä miehen kanssa?[/QUOTE]

Minä lapsen pääsääntöisesti hoidan, koska olen kotona ja mies töissä. Toki mieskin hoitaa aina, kun on kotona. Vähän paha sieltä töistä käsin on mitään hoitaa...

 

["vieras"]

Masennus on sairaus, ei laiskuutta tai huonoa vanhemmuutta tms. Eihän neuvolasta ilmoiteta kenellekään siitäkään jos sinulla on vaikkapa diabetes kunhan se on hoidossa eikä vaaranna itseäsi tai perhettäsi millään lailla.

Ja kyllä ne lääkkeet auttaa tiedoksi tuolle tollolle, joka linkittää jotain B-luokan "tutkimuksia" tänne. Kokeilin niin monet vitun elämänmuutokset sun muut paskahoidot ja kävin jopa puhumassa jollekin vitun ääliölle, joka lässytti ties mitä vitun paskaa ahdstuksen hoidosta. Ei auttanut. Sitten aloitin lääkkeet ja kas, ne auttoivat.

 

[Ap...]

Kiitos vastauksistanne. Ne kyllä rohkaisivat minua, että uskallan lähteä lääkärin pakeille tästä asiasta. Olisin myös edelleen kiinnostunut kuulemaan kokemuksia tuosta keskusteluavusta/terapiasta ja mitä siellä käytännössä tapahtuu.

 

[sossu]

Itse suhtaudun myönteisesti siihen, että asiakas hakee apua, jos on masennusta. Neuvolasta tai lääkäreiltä meille ei kuitenkaan lääkityksistä kerrota, tietenkään! Tsemppiä!

 

[Yks masis]

Riippuu hirveästi hoitajasta/lääkäristä miten nuo keskustelut menee. Varmaankin saat tehtäväksi masennustestin (löytyy myös netistä aivan sama mitä tk:ssa käyttävät) ja sitten ehkä haluaa kuulla että kerrot omin sanoin mikä ahdistaa. Toiset hoitajat osaa tarttua herkemmin pieniinkin sanomisiin ja kommunikoivat paljon ja saavat hyviä kekskusteluja aikaan, vaikka itse et niin paljon osais kertoakaan. Ja toiset vaan sanoo, että voi, onhan se varmasti rankkaa, eivätkä juuri kommentoi sen enempää. Itsellä kokemusta monenlaisesta hoitohenkilökunnasta.

Itse taisin ekalla kerralla vaan purskahtaa itkuun ja sain sanottua kuinka huono äiti olen. Elä pelkää jos tunteita nousee pintaan, ovat varmasti tottuneet. Ja siellä taitaa olla nenäliinojakin valmiina, tarpeen vaatiessa

Kyllä se helpottaa, kun tulee tunne, että joku oikeasti välittää ja osaa kysyä juuri oikeita asioita. Tsemppiä

 

["juba"]

Tietenkään neuvola ei aina ilmoita sosiaalitoimistoon äidin tai perheen ongelmista, mutta tavallista se on. Suomessa on huostaanotettu lapsia paljon poinemmistäkin syistä kuin äidin masennuksen takia.

 

["vieras"]

Mä oon käynyt kerran psykoterapeutilla, joka puhui vain aivan järkyttävää Cosmosta luettua laapaalaapaa ahdistuksesta yms. ja antoi aivan naurettavia neuvoja. Ei siitä ollut mitään apua. Itse voi ilmaiseksi lukea samat löpinät netistä. Meni kyllä rahat ihan hukkaan. Eli jos menet jollekin puhumaan, niin mene oikealle lääkärille.

 

[emmy83]

No kun minä käyn juttelemassa niin me keskustellaan yleensä miten on viikon aikana mennyt, onko ahdistanut, miten olen jaksanut. Lääkärissä sitten asiat käydään vähän pidemmältyä ajalta, koska mä käyn vain pari kertaa vuodessa lääkrissä.

Kokeile edes sitä keskusteluapua, koska se voi oikeasti auttaa tosi paljon. Mulle se on on ollut pelastus! Voimia arkeen!!

 

["vieras"]

En ole sitä mieltä tosiaankaan, että ilmoittaisivat sosiaalihuoltoon, mutta terveyskeskuksen todellisuuteen tutustuneena (sh) olen sitä mieltä, että mielenterveysasiat kannattaa hoitaa yksityisellä. Maksaa jonkun kympin siitä ilosta mielellään, ettei seuraavan kerran jotakin fyysistä vaivaa valittaessaan katsota, että jaa, se on masentunut. Ikävä kyllä se vaikuttaa vähän siihen, miten uskottava on, kun on muuta sairautta. Jos paikkakunnalla on erillinen mielenterveystoimisto, joka ei ole tk:n alaisuudessa, niin ottaisin sinne mieluummin yhteyttä suoraan.

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";24982140]En ole sitä mieltä tosiaankaan, että ilmoittaisivat sosiaalihuoltoon, mutta terveyskeskuksen todellisuuteen tutustuneena (sh) olen sitä mieltä, että mielenterveysasiat kannattaa hoitaa yksityisellä. Maksaa jonkun kympin siitä ilosta mielellään, ettei seuraavan kerran jotakin fyysistä vaivaa valittaessaan katsota, että jaa, se on masentunut. Ikävä kyllä se vaikuttaa vähän siihen, miten uskottava on, kun on muuta sairautta. Jos paikkakunnalla on erillinen mielenterveystoimisto, joka ei ole tk:n alaisuudessa, niin ottaisin sinne mieluummin yhteyttä suoraan.[/QUOTE]

Tässä voi kyllä olla ihan perää. Menin lääkärille kilpirauhasen liikatoiminnan oireiden vuoksi. Minä pöljä menin sanomaan, että minua ahdistaa (mikä voi olla yksi oireista). Sen jälkeen minulla ei enää ollutkaan lääkärin mielestä kilpirauhasessa mitään vikaa, vaikka arvot eivät ole olleet normaalit aikoihin ja oireita on. Ahdistukseeni on varmasti muitakin syitä, mutta itse uskon, että kilpirauhanen pahentaa sitä. Lääkäri on vain sitkeästi sitä mieltä, että kaikki on mun päässä. Pitää kai etsiä toinen lääkäri, ja jättää kertomatta ahdituksesta... Katsoa tuleeko sama "tulos".

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";24982243]Tässä voi kyllä olla ihan perää. Menin lääkärille kilpirauhasen liikatoiminnan oireiden vuoksi. Minä pöljä menin sanomaan, että minua ahdistaa (mikä voi olla yksi oireista). Sen jälkeen minulla ei enää ollutkaan lääkärin mielestä kilpirauhasessa mitään vikaa, vaikka arvot eivät ole olleet normaalit aikoihin ja oireita on. Ahdistukseeni on varmasti muitakin syitä, mutta itse uskon, että kilpirauhanen pahentaa sitä. Lääkäri on vain sitkeästi sitä mieltä, että kaikki on mun päässä. Pitää kai etsiä toinen lääkäri, ja jättää kertomatta ahdituksesta... Katsoa tuleeko sama "tulos".[/QUOTE]
Niin tyypillistä ikävä kyllä .

 

[Littledeath]

Ei mulla ainakaan ole ollut mitään ongelmia sossun kanssa. Olen yksinhuoltaja, meillä on käynyt jo kuukausia ennaltaehkäisevästä perhetyöstä työntekijä (annoin neuvolasta luvan soittaa sossuun kun olin niin väsynyt), ja tää ei siis merkkaa sitä että olisin ls:n asiakas. Vajaa kuukausi sitten aloitin terapian ja masennuslääkkeet. Terapeutille kerroin pelostani että jos lapsi otetaan pois niin hän sanoi että turha pelko.

 

[Ap...]

Ei mua niinkään se häiritse, millaisen kuvan ne lääkärit musta saa jos nyt menen valittamaan tästä ahdistuksestani. Muutama vuosi takaperin kävin lääkärissä ihan fyysisen vamman vuoksi ja samalla reissulla hetken rohkeutta keräten avauduin kuinka mulla on paha esiintymispelko ja kuinka joudun opiskeluideni myötä kuitenkin olemaan alvariinsa äänessä ja edessä. Silloinkin tuli pillitettyä kuin pieni porsas ja sain lääkityksen helpottamaan sitä pelkoa (ei mielialalääkitys) sekä hän ohjeisti minua terapeutillekin, jonne en kuitenkaan koskaan mennyt. Eli jos niillä musta jonkunlainen kuva on, niin eiköhän se ole jo muodostunut hyvän aikaa sitten. Silti mut on ihan tosissaan otettu, kun oon pariin otteeseen tuon jälkeen lekurissa käyny.

Jospa mä siellä lääkärissä sitten kysäisen josko sitä vois edes yhden kerran kokeilla, kuinka tuollainen keskusteluapu mulla toimisi. Olen kyllä hyvin epäileväinen sen toimivuuteen omalla kohdallani, mutta toisaalta en kai mä siinä mitään menetä vaikka kokeilenkin. Kiitos ihan mielettömästi teille! Jotenkin helpottaa jo se, kun tietää vähän enemmän kuinka tässä kannattaisi edetä ja ettei mitään pahaa välttämättä tapahdukaan, vaikka apua hakisinkin.