H
hyhaho
Vieras
Tuossa vaikeasti ymmärrettävissä sairauksissa moni mainitsi masennuksen, ja että se tuntuu vaan laiskuudelta joskus. Itse kiikun vaihtoehtojen reunalla tällä hetkellä, hakisinko apua vai en..
En saa enää iloa mistään asiasta. Jopa vanhin ystäväni ruoka on muuttunut merkityksettömäksi. Tiedän, että pahinta olisi vain antaa periksi, joten teen kaiken kuten ennenkin. Jokainen päivä tuntuu todella isolta suoritukselta. Aamulla herään, ja millään ei ole mitään väliä, elämässä ei ole mitään tavoitteita tai kiinnostavaa tai saavutettavaa. Syön aamupalan. Seuraavaksi pitää lähteä töihin. Töissä mietin, mitä siellä teen ja yritän parhaani, joka ei kiinnottomuuden vuoksi riitä, vaan joka päivä jää jotain rästiin.
Tulen kotiin ja siivoan vähän. Istun sohvalla ja tuijotan ulos. Ruoka ei kiinnosta, telkkari ei kiinnosta, netti ei kiinnosta. Elämä on tyhjää. Yritän urheilla edes muutaman kerran viikkoon, ennen sain siitä energiaa, nykyään se tuntuu vaan syövän voimia.
Hirveintä tässä on se, että minulla on kaikki suht hyvin. Avopuoliso, joka on ihana. Työ, jonka eteen olen tehnyt koko elämäni töitä. Ehkä tuntuukin siltä, että ei ole enää mitään, ei mitään saavutettavaa. Koulut on ohi, parisuhdettakaan ei tarvitse enää miettiä (siis siinä mielessä, että ennen kun oli sinkku niin vaikka ei nyt mitenkään baariin tarvinnut lähteä metsästämään, niin silti oli koko ajan jotain pientä jännitystä elämässä, jos tapasi jonkun. Nyt se joku on tossa vieressä koko ajan. Yritän myös muistaa olla kiitollinen siitä.)
Teen silti koko ajan jotain, työt tietenkin, urheilua, ystävien tapaamista jne. Ja oon pitkään odottanut, että milloin tuo tunne siitä, että mikään ei tee minua onnelliseksi, tai edes normaaliksi, väistyy. Se ei ole tapahtunut vielä.
Tänäänkin odotan kauhulla ystävälle lähtöä. Haluaisin vain jäädä kotiin nukkumaan, koska jos en nautikaan illasta niin se on tosi raskasta, ja olen monta päivää väsynyt koko jutusta. Ja mun naamasta näkyy se niin pahasti, haluisin olla hyvää seuraa mutta tiedän että se ei varmaankaan onnistu :/
Anteeksi tästä paurkauksesta, tuntu vaan että pitää käsitellä asiaa jotenkin.. Ja ehkä joku muu ymmärtää vähän enemmän masentuneen mielenlaatua, tai vähemmän. En tiedä
En saa enää iloa mistään asiasta. Jopa vanhin ystäväni ruoka on muuttunut merkityksettömäksi. Tiedän, että pahinta olisi vain antaa periksi, joten teen kaiken kuten ennenkin. Jokainen päivä tuntuu todella isolta suoritukselta. Aamulla herään, ja millään ei ole mitään väliä, elämässä ei ole mitään tavoitteita tai kiinnostavaa tai saavutettavaa. Syön aamupalan. Seuraavaksi pitää lähteä töihin. Töissä mietin, mitä siellä teen ja yritän parhaani, joka ei kiinnottomuuden vuoksi riitä, vaan joka päivä jää jotain rästiin.
Tulen kotiin ja siivoan vähän. Istun sohvalla ja tuijotan ulos. Ruoka ei kiinnosta, telkkari ei kiinnosta, netti ei kiinnosta. Elämä on tyhjää. Yritän urheilla edes muutaman kerran viikkoon, ennen sain siitä energiaa, nykyään se tuntuu vaan syövän voimia.
Hirveintä tässä on se, että minulla on kaikki suht hyvin. Avopuoliso, joka on ihana. Työ, jonka eteen olen tehnyt koko elämäni töitä. Ehkä tuntuukin siltä, että ei ole enää mitään, ei mitään saavutettavaa. Koulut on ohi, parisuhdettakaan ei tarvitse enää miettiä (siis siinä mielessä, että ennen kun oli sinkku niin vaikka ei nyt mitenkään baariin tarvinnut lähteä metsästämään, niin silti oli koko ajan jotain pientä jännitystä elämässä, jos tapasi jonkun. Nyt se joku on tossa vieressä koko ajan. Yritän myös muistaa olla kiitollinen siitä.)
Teen silti koko ajan jotain, työt tietenkin, urheilua, ystävien tapaamista jne. Ja oon pitkään odottanut, että milloin tuo tunne siitä, että mikään ei tee minua onnelliseksi, tai edes normaaliksi, väistyy. Se ei ole tapahtunut vielä.
Tänäänkin odotan kauhulla ystävälle lähtöä. Haluaisin vain jäädä kotiin nukkumaan, koska jos en nautikaan illasta niin se on tosi raskasta, ja olen monta päivää väsynyt koko jutusta. Ja mun naamasta näkyy se niin pahasti, haluisin olla hyvää seuraa mutta tiedän että se ei varmaankaan onnistu :/
Anteeksi tästä paurkauksesta, tuntu vaan että pitää käsitellä asiaa jotenkin.. Ja ehkä joku muu ymmärtää vähän enemmän masentuneen mielenlaatua, tai vähemmän. En tiedä