Toggle sidebar

Masennus uusiutui, olo vaan pahenee...

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja ei muita tukena
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
E

ei muita tukena

Vieras
:( Olen kotona lapsen kanssa vielä tämän viikon, sitten jatkuu päiväkoti. Nyt kesällä hoitokontaktini on ollut katkolla pakollisten lomien vuoksi ja olotilani lasku on niin selkeä, ettei ole tosikaan...en saanut koskaan terapiaa, jonka vuoksi alunperin aloin hänellä käymään. Ei kuulemma ole minun juttuni...aha. Pelkään, että tämä vähäinenkin kontakti katoaa pian sillä vointini on parantunut sen verran, etten lapsen tulon jälkeen ole enää yrittänyt mm. viillellä itseäni tai peruuttanut hoitoaikoja...ja se on kuulemma riittävä merkki siitä, että käyntejäni tuolla harvennetaan. Nyt käyn kerran kolmessa viikossa ja mielestäni se on ehdoton minimi.

Mitä minä teen, oikeasti? Tämä vuosien takainen toivottomuus on taas läsnä elämässäni. Nukkumisongelmat, syömispelleilyt ja itkuisuus + kyvyttömyys saada mitään aikaan ovat kaikki taas täällä...tuntuu että vajoan koko ajan syvemmälle mutta hoitavat tahot eivät näe sitä vaan kokevat minun "kelluvan" pinnalla iloisesti. Tätä vaikutelmaa en ole todellakaan antanut, ollut enemmänkin raadollisen rehellinen asian suhteen.

Lääkitys puuttuu tällä hetkellä, koska kesän alkaessa pärjäsin rutiinien, päiväkodin jne. avulla ilmankiin. Minulla on satunnaisiin ahdistuskohtauksiin määrätty Opamoxia, mutta sitäkään en voi joka ikinen päivä syödä. Olotila toivoton. Rahatilanne on huono, en ole löytänyt mistään edes työharjoittelupaikkaa itselleni. Jatkuva stressi elämän epävarmuudesta syö minut hengiltä enkä tiedä enää, mistä hakisin apua lisää. :(
 
[QUOTE="lll";24315809]Ja tuollainen ihminen on tehnyt lapsen.
:([/QUOTE]

Joo, juuri tätä hain täältä. Kiitos, kun osaat olla empaattinen ja priorisoida. Tuo varmasti ratkaisee meidän perheen ongelman (josta lapsi ei tiedä mitään tälläkään hetkellä, koska itken itkuni yömyöhään makuuhuoneessani).

Ps. Oletko kuullut että elämme maailmassa, jossa sairaallakin on oikeus elää päivänvalossa ja jopa saada lapsia?
 
[QUOTE="lll";24315869]Toki.
Mutta siltikin kannattaisi ensin hoitaa itsensä kuntoon, eikä suinkaan odottaa pienen, avuttoman lapsen ratkaisevan kaikki vanhempiensa mielenterveysongelmat.

Satuitko katsomaan eilen Teemalta dokkarin masentuneen äidin aikuisesta lapsesta?[/QUOTE]

Oletko itse koskaan edes tavannut sairasta ihmistä? :O Luuletko oikeasti, että olisin niin tyhmä, että tekisin lapsen ja kuvittelisin hänen jotenkin "ratkaisevan" ongelmani..? Järkyttävää! No, kaipa suojattua elämää elänyt prinsessa voi noin ajatellakin. "Miksei köyhät syö leivoksia, jos leipä on loppu?"

En ole katsonut telkkaria kesällä nyt ollenkaan, koska olen ollut ison osan ajasta ulkoilemassa lapsen kanssa, puistoissa jne. Teen kaikkeni ollakseni hyvä äiti...ja silti teitä ääliöitä riittää, jotka tahdotte uskoa pahinta mahdollista.

Se, missä olosuhteissa lapsi syntyi, ei kuulu tähän keskusteluun ollenkaan enkä ota kantaa siihen nyt. Sen vaan sanon, että hoitotasapaino on ollut hyvä kohta 4 vuotta.
 
Kuulosti tutulle. Minut määrättiin eilen sairaslomalle masennuksen ja ahdistuneisuun takia. Velkakierre, tolkuton huoli miten tästä selviää. Sain nuo diagnoostin noin kk sitten, mutta en hyväksynyt ja sinnittelin töissä. Kuvittelin että olo helpottuu jos teen vaan töitä...ei, se paheni. Töissä on kamalaakin kamalampi stressi kaikesta enkä kyennyt enää keskittymään työhön kun ajatuksen lenteli sinne tänne ja samaan aikaan olin lukossa ja itketti. Parisuhde on karilla. Mies ei ymmärrä ongelmiani. Koen huonoa omaatuntoa kaikesta kaiken aikaa. Vihdoinkin pääsen tiistaina psykologille, en vaan tiedä mitä sille puhua. Lääkärin kanssa ei oikeen tullut mitään. Tässä samassa suossa olin 2006-2007. En suostunut lääkitykseen, selviydyin jotenkin ja elämä hymyili, oli normaalia. Kunnes nyt, romahdan taas. Tätä on jatkunut jo jonkin aikaa. Pelkään menetäväni kaiken. Kodin, perheen, lapseni. Velkojen suhteen joudun odottelemaan neuvonta aikaa ja taistelemaan sillä välin perintätoimistojen kanssa. Omasta tyhmyydestä saa todellakin maksaa. Siihen päälle 2 pientä ja yksi vähän isompi lapsi. Unettomuus, yksinäisyys. Pyrin aina selviytymään yksin. En osaa antaa vastuuta miehelle, eikä hän osaa ottaa sitä. En voi luottaa että hänellä olisi rahaa jemmassa. Hän ei puhu, ei liiemmin kuuntele. Tuntuu että pari hyvää ystävääkin pelästyi ja jätti yhteydenpidon kun kerroin masennuksesta.
 
Eikö sun hoitava lääkäri voisi kirjoittaa sitä lausuntoa?

Katsoin muuten juuri tuon eilisen dokumentin. Surullista, mutta onneksi nyt miehellä tuntui olevan kaikki kunnossa. Toivottavasti masennus ei enää uusiudu.
 
Alkuperäinen kirjoittaja emmaaria:
Kuulosti tutulle. Minut määrättiin eilen sairaslomalle masennuksen ja ahdistuneisuun takia. Velkakierre, tolkuton huoli miten tästä selviää. Sain nuo diagnoostin noin kk sitten, mutta en hyväksynyt ja sinnittelin töissä. Kuvittelin että olo helpottuu jos teen vaan töitä...ei, se paheni. Töissä on kamalaakin kamalampi stressi kaikesta enkä kyennyt enää keskittymään työhön kun ajatuksen lenteli sinne tänne ja samaan aikaan olin lukossa ja itketti. Parisuhde on karilla. Mies ei ymmärrä ongelmiani. Koen huonoa omaatuntoa kaikesta kaiken aikaa. Vihdoinkin pääsen tiistaina psykologille, en vaan tiedä mitä sille puhua. Lääkärin kanssa ei oikeen tullut mitään. Tässä samassa suossa olin 2006-2007. En suostunut lääkitykseen, selviydyin jotenkin ja elämä hymyili, oli normaalia. Kunnes nyt, romahdan taas. Tätä on jatkunut jo jonkin aikaa. Pelkään menetäväni kaiken. Kodin, perheen, lapseni. Velkojen suhteen joudun odottelemaan neuvonta aikaa ja taistelemaan sillä välin perintätoimistojen kanssa. Omasta tyhmyydestä saa todellakin maksaa. Siihen päälle 2 pientä ja yksi vähän isompi lapsi. Unettomuus, yksinäisyys. Pyrin aina selviytymään yksin. En osaa antaa vastuuta miehelle, eikä hän osaa ottaa sitä. En voi luottaa että hänellä olisi rahaa jemmassa. Hän ei puhu, ei liiemmin kuuntele. Tuntuu että pari hyvää ystävääkin pelästyi ja jätti yhteydenpidon kun kerroin masennuksesta.
Click to expand...

Kiitos kokemuksestasi.

Tasapainottelu on tosiaan minustakin vaikeinta: yöllä herään parin tunnin unien jälkeen, kuulen väsyneenä päässäni ääniä. Valvon aamuyöhön, aamulla patistelen miehen töihin ja yritän pysyä hereillä + virkeän oloisena lapsen kanssa. Kesken päivää tekisi mieli murtua ja repiä tukkaa päästä...kun lapsi on päivälevolla, itkettää. Harmittaa ihan kaikki, en jaksa. Mies tulee kotiin ja suhtautuu minuun vihamielisesti, yhteenkään tekstariin ei ole viitsinyt vastata. Joka ikinen masennusjakso käymme läpi samat jutut: tarvitsen hänen tukeaan, tarvitsen sitä että hän valaa minuun uskoa kaiken kääntymisestä hyväksi. Pari kertaa hän sen jaksaa tehdä ja oloni paraneekin saman illan aikana- sitten lakkaa lohduttamasta, puhuu minusta rumasti lapsen kuullen ja käskee olla sekaantumatta asioihinsa. On varmaan kyllästynyt ahdistukseeni, ei normaalijärkinen ja oikeasti hellä mies noin muuten käyttäytyisi..? Hän on hyvä isä ja puolisokin, mutta minun sairauteni tuo esiin hänessä väsyneen puolen, sen joka puhuu rumia ja on sitä mieltä ettei sanonut mitään ihmeellistä. Se taas ahdistaa minua lisää...

Odotin että mies tulee kotiin ja vie lapsen samantien puistoon, kuten eilen lupasi. Hän heittäytyikin torkkumaan sohvalle ja kun patistelin häntä ylös, tokaisi että hänhän ei lähde vielä minnekään. Joka kerta sama juttu: vaikka selitän ja anelen välillä itkien, että tekisi kuten on sanonut tekevänsä sillä minulla ei ole voimia koko ajan pistää uusiksi ajatuksiani (kun taustalla myllää ahdistus, masennus, synkkyys), mies suhtautuu minuun kuin idioottiin. Puhumisesta huolimatta hän ei käsitä miten isolta rutiinit tuntuvat ja tuovat varmuutta, jatkuvuutta masentuneen mieleen...minulta pääsikin suusta sammakko: kysyin että pärjäisiköhän mies paremmin, jos minä asuisin eri osoitteessa. Hoidan lasta päivät jne. ja koska miehen työ alkaa yöllä, eipä olisi päiväkotikaan silloin auki...mies ärsyyntyi (oikeutetusti) ja tokaisi takaisin että silloin lapsi olisi vuoropäiväkodissa. Minä taas harmistuin tästä.

Joka ikinen kesäloma on yhtä helvettiä. Ei elämä muutenkaan helppoa ole, yhtä muuttamista ja rahaongelmaa, stressiä ja pahoja painajaisia. Sairautta, väsymystä. Joskus sitä tulee miettineeksi että kannattaisiko erota- ehkä lapsi saisi pitää edes yhden täyspäisen vanhemman. Ja kaiken itseinhon ym. takana olen itsekin sitä mieltä, ettei miehen käytös ihan sopivaa ole...
 
voi että kuulosti tutulta!
tavallaan en voi vaatia miestä ymmärtämään tilannettani mutta pientä myötätuntoa ja lohdutusta kaipaisin. kun itsellä on valmiiksi paha olla, koen miehenkin olevan kokoajan pahalla päällä ja murjottavan minulle. mietin kokoajan mitä teen väärin? millainen minun pitäisi olla? miksi en jaksa olla positiivinen, reipas ja iloinen? päivästä toiseen teen asiat, hoidan lapset jne.... ero ajatukset on olleet mielessä kovin vahvasti. en tiedä. kaverillekaan ei viitsisi enää parisuhde ja omia ongelmia marmattaa, tuskin jaksaa kuunnella loputtomiin.
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa