Masennus parantuu, mutta tuntuu silti, että asioita jäi ratkaisematta

[Jatkuvasti hullu]

Sairastin masennuksen, josta olen hiljalleen alkanut kuntoutua. Työkykyni on tullut takaisin ja jaksaminen parantunut. Pystyn tekemään kotihommani itkemättä ja lepäämättä. Lukemaan kirjaa niin, että muistan siitä jotain. Organisoimaan päivääni ja viikko-ohjelmaani. Pystyn kulkemaan julkisilla kulkuvälineillä pelkäämättä saavani loisia penkeistä tai saamatta paniikkikohtausta tungoksesta. Mieliala on parempi, eikä ajatukset pyöri enää itsemurhassa ja fyysisessä itsensärankaisemisessa. Mieleeni ei nouse kamalia muistoja pitkin päivää, ne ovat jossain piilossa nyt. Olen siis parantumisen tiellä.

Nyt kuitenkin tunnen itseni tavallaan osittain tyhjäksi. Laastaroiduksi sieluksi, joka on kasattu vähän miten sattuu. Puolet osista puuttuu. Tuntuu, että ne syyt, joiden vuoksi sairastuin ovat edelleen ratkaisematta ja hyväksymättä täysin. Tuntuu, että olen taas lepotilassa, samassa missä ennen uudelleen sairastumistakin. Minä en ole saanut rakennettua itseäni taaskaan.

Psykoterapiaan haen, mutta entäpä jos en siihen tukea saakaan. Miten sitten hoidan itseäni?

 

[Horuksen silmä]

Hoidat itseäsi hyväksymällä menneet tapahtumat. Helppoa se tuskin on, mutta eteenpäin ei pääse ellei hyväksy elämää sellaisena kun se tulee.

 

[Hmmmm]

Sama täällä, toipumisprosessi on hyvin edennyt, mutta olen varautunut siihen, että saatan masentua uudelleen koska tahansa ja teen päivittäin kaikkeni, ettei se palaa uudelleen. En ole käsitellyt kaikkea minäkään ja defenssit toimivat tällä hetkellä äärimmäisen tehokkaasti, kiitos niille, ei tässä muuten järjissään pysyisi.

 

[a.p.]

Kyse on kai juuri hyväksynnästä. Minulla on ollut vuosikymmeniä defenssejä, joilla peittää traumaattisen kokemukset. Vääriä käytösmalleja olen pullollaan, jos nyt niin voi sanoa. Olen kasvanut syyllisyyteen ja käsittelen varmasti monet asiat syyllisyyteni kautta. Minä jatkan itseni syyllistämättä tajuamatta aina edes tekeväni niin. Itseviha, epätoivo oman itsensä vuoksi ovat osa ongelmaa. Ja vakuuttelut itselleen ja muuttumisen tärkeyden myöntäminen eivät yksinään auta. Jossain niin syvällä ne minussa on, että se täytyisi saada muuttumaan.

Samoin luulin oikeasti olleeni sinut minulle tapahtuneiden asioiden kanssa. Mutta kappas kummaa. Jokin sai ne nousemaan pintaan. Kaikki romahti, koko elämä. Mieli oli toista mieltä hyväksynnästä. Sekin pitäisi saada muuttumaan.

 

[Horuksen silmä]

Kyse on kai juuri hyväksynnästä. Minulla on ollut vuosikymmeniä defenssejä, joilla peittää traumaattisen kokemukset. Vääriä käytösmalleja olen pullollaan, jos nyt niin voi sanoa. Olen kasvanut syyllisyyteen ja käsittelen varmasti monet asiat syyllisyyteni kautta. Minä jatkan itseni syyllistämättä tajuamatta aina edes tekeväni niin. Itseviha, epätoivo oman itsensä vuoksi ovat osa ongelmaa. Ja vakuuttelut itselleen ja muuttumisen tärkeyden myöntäminen eivät yksinään auta. Jossain niin syvällä ne minussa on, että se täytyisi saada muuttumaan.

Samoin luulin oikeasti olleeni sinut minulle tapahtuneiden asioiden kanssa. Mutta kappas kummaa. Jokin sai ne nousemaan pintaan. Kaikki romahti, koko elämä. Mieli oli toista mieltä hyväksynnästä. Sekin pitäisi saada muuttumaan.

Mutta toisaalta koska nyt näytät huomanneen että yhä syyllistät itseäsi, niin silloinhan se on jo hyvä lähtökohta alkaa yrittämään hyväksyä itsensä tekoineen ja kokemuksineen.
On helpompaa syyllistää itseään kun hyväksyä kaikki tapahtunut.

 

["minä"]

Minä luulen että vakavan masennuksen syyt tuntuvat aina tosi pahoilta, mutta jos vanhoja muistellessaan itkettää niin se ei ole sen merkki että olisi masentunut, sillä paha asia ei muutu hyväksi hyväksymällä se.

Itse sairastin vakavan masennuksen myös, mutta pääsin siitä yli kun elämä alkoi pikkuhiljaa myös hymyillä. Nyt voin sanoa olevani suorastaan onnellinen, mutta välillä synkät ajatukset palautuvat mieleen ja itken niitä monena päivänä peräkkäin. Parantumisvaiheessa huomasin sellaista, että olin unohtanut paljon tapahtuneita asioita, muistin vain muutamia yksittäisiä asioita pahimpien vuosien ajalta, ja aloin pikkuhiljaa muistamaan niitä. Vähän niin kuin aivoni olisivat antaneet palan kerrallaan purtavaksi pahojen vuosien tapahtumia, ja niitä sitten mietin ja murehdin pikkuhiljaa. Nyt tuntuu että muistan jo aika paljonkin noista vuosista ja silti voin sanoa olevani onnellinen nykyään.

Neuvona sinulle antaisin että sure rauhassa, kun surettaa, älä yritä sulkea mielestäsi asioita. Vaikka se sattuu, vain siten voit päästä suurimmasta surusta yli. Voimia!