ja onko maailma nyt sitten parempi, jos enää ei voida tehdä elokuvaa, jossa isä piiskaa? Meinaten, edelleenkin niitä piiskattuja lapsia on olemassa. Suunnilleen puolet porukasta edelleen harrastaa ruumiillista kuritusta lapsiinsa, mutta taide muutetaan sisäsiistiksi, niin että sieltäkään ei kykene itseään peilaamaan.
Muistan itse sen järisyttävän elämyksen, kun pettyneenä ja kiukkuisena lapsena kerrankin töllössä näin kuvattavan ikäistäni tyttöä, joka oli kiukkuinen ja pettynyt, ja silti sankaritar. Sillä oli valtava merkitys. Minullakin oli siis lupa olla olemassa.
Vaahteramäen Eemeliä rakastan edelleen, koska tiesin miten vaikeaa on, kun oma vanhempi on äkkipikainen ja suuttuessaan lyö. Empatiankokemus oli syvä.
En oikein ymmärrä, miten maailma muuttuu paremmaksi siitä, jos piiskatta kasvaneet ihmiset eivät enää ymmärrä ollenkaan, miltä piiskalla kasvatetusta lapsesta tuntuu. Vaikka piiskaamisen hyväksyttävyys vähenee, loppumaan se ei tule. Asia vain painetaan pinnan alle ja ammattilaisten huoleksi. Huonojen ihmisten kanssa ei haluta olla tekemisissäkään. Tämä lisää pahoinvointia yhteiskunnassa valtavasti.
Ja mitä tulee hauskoihin kotivideoihin: mun mielestä sensuroidut vaippa-alueet ei ole hassua, vaan järkyttävää. Turvallisuushakuinen keskiluokan diktatuuri johtaa siihen, että ne jotka eivät mahdu ideaaliin, jäävät yksin ja henkisesti heitteille. Esimerkiksi ne kivulla kasvatetut lapset.
Tarkoitus oli suojella, mutta tosiasiassa suojellaan omaa mukavuudenhalua, ei niitä lapsia. Todellisuudenkieltäminen on aina ollut keskiluokan lempipahe.
