mä oon kateellinen niille joilla on normaali ja hyvä parisuhde..

meillä ei ole hyvää ja "normaalia" parisuhdetta... Monet sanoo että puoliso on heidän paras ystävänsä.. sitä en kyllä voi sanoa miehestäni että hän olisi ystäväni.. en myöskään voi puhua ihan mistä vaan miehelleni. jotenkin vaan tässä on jotain pielessä mutten oikein tiedä onko vika miehessä, molemmissa vai vaan minussa...

 

Hyvä parisuhteen ymmärrän, mutta millainen on normaali parisuhde? Mitä siihen kuuluu ja mitä ehdottomasti ei kuulu?

 

Vika on ainakin keskenäisessä suhteessa. Miksi haluat siinä pysyä? Lasten takiako?

 

Sama juttu.

 

Vika on ainakin keskenäisessä suhteessa. Miksi haluat siinä pysyä? Lasten takiako?

Koska ennen meillä oli paremmin ja toivon sydämeni pohjasta että se aika palais jollain keinolla takaisin. ja koska tiedän että mun elämä olis myös helvetin onnetonta ilman miestä. Lisäksi vikaa on varmasti myös minussa koska olen/mulla on jotenkin paljon estoja yms. lapset ei ratkaise sitä pysynkö tässä suhteessa vai en. koska lapsilla on hyvä olla nyt mutta niillä olis myös hyvä olla esim vain minunkin kanssa.

 

itse en enään edes tiedä onks tää ihan normaalia..jotenkin sitä turtuu kaikkeen, ehkä herään joku kaunis päivä..

 

Hyvä parisuhteen ymmärrän, mutta millainen on normaali parisuhde? Mitä siihen kuuluu ja mitä ehdottomasti ei kuulu?

Normaali parisuhteessa on molemmilla hyvä olla. Normaalissa parisuhteessa pitää pystyä keskustelemaan. Normaalissa parisuhteessa on tasa-arvoa. Kenenkään ei tarvis tuntea oloansa jotenkin vähemmän arvoiseksi tai että suhteessa ollaan aikuinen-lapsi asetelmassa.

 

On meitä muitakin. Itsellä ei juurikaan kateellisuutta mutta surullisuutta ja katkeruutta. On asioita joita ei voi enää korjata ja jotka ovat ilmeisen pysyvästi erottaanneet meidät syvemmällä henkisellä tasolla. Riittävästi kuitenkin asioita jotka pitävät yhdessä, oma pää ei anna erota koska ei ole "raskaita", ilmeisiä syitä. Mieskään ei halua erota ja perheenä olemme hyvin yhteen hitsautuneita.

 

Sama juttu.

Etkös jo kerran palannutkin yhteen miehesi kanssa. Taasko on sukset ristissä?

 

Koska ennen meillä oli paremmin ja toivon sydämeni pohjasta että se aika palais jollain keinolla takaisin. ja koska tiedän että mun elämä olis myös helvetin onnetonta ilman miestä. Lisäksi vikaa on varmasti myös minussa koska olen/mulla on jotenkin paljon estoja yms. lapset ei ratkaise sitä pysynkö tässä suhteessa vai en. koska lapsilla on hyvä olla nyt mutta niillä olis myös hyvä olla esim vain minunkin kanssa.

Koska oli ennen? Siis kuinka pitkään nämä tuntemukset ovat jatkuneet? Huonompia kausia on kaikilla mutta jos niistä ei mitenkään pääse yli, niin sitten on aika puntaroida, oliski onnellisempi yksin. Surullista se on niinkin jatkaa, että ei koe voivansa kutsua puolisoa edes ystäväksi.

 

Etkös jo kerran palannutkin yhteen miehesi kanssa. Taasko on sukset ristissä?

Ei ne sen enempää ristissä ole kuin ennenkään =)
Olemme juu tämän 10 vuoden aikana asuneet muutaman kuukauden välillä erillämme.
Ei meillä pahasti riitaa ole, mutta perusasiat puuttuvat. Tai minun mielestäni puuttuvat, miehellä tuntuu olevat kaikki ok.

 

Ei teillä välttämättä niin huono tilanne ole. Miehet esimerkiksi eivät vain osaa keskustella niin hyvin kuin naiset. Eivätkä kaikki puhu ihan kaikista asioista toisilleen.

Ja parisuhde muuttuu ajan myötä. Rakastumisvaihe loppuu kaikilla joskus, ja tulee arkisempaa.

Luepa kirja: John Gray: Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta. Meitä se ainakin auttoi ymmärtämään paremmin toisiamme ja saamaan enemmän yhteyttä. Ja ymmärtämään, ettei se toinen aina pahaa tarkoita, vaikka itsestä siltä kuulostaisi. Ja onpa siinä sellainenkin kohta naisille kuin "kuinka saat miehen tekemään mitä toivot" tjsp. Esim. auttamaan kotitöissä... Kokeiltu on ja toimii

 

Mä en ole koskaan ymmärtänyt naisia, jotka roikkuvast paskoissa suhteissaan. Mikä saa naisen jäämään suhteeseen, joka ei ole hyvä?

En ymmärrä, en. Mä olen siis tätä koittanut jopa miettiä, mutten ole kekisnyt yhtäkään syytä sille, miksi jäisin suhteeseen jossa mun ei ole hyvä olla.

Ja olen siis huonoja suhteita elämäni aikana päättänytkin, koska halusin tilalle enemmän, lisää, parempaa jne. Ja sen sain. Enkä täten ymmärrä sitä, miksi joku muu ei toimisi samoin. Vanha paska pihalle vaan ja sitten jatketaan joko yksin tai paremman kumppanin kanssa.

 

Koska oli ennen? Siis kuinka pitkään nämä tuntemukset ovat jatkuneet? Huonompia kausia on kaikilla mutta jos niistä ei mitenkään pääse yli, niin sitten on aika puntaroida, oliski onnellisempi yksin. Surullista se on niinkin jatkaa, että ei koe voivansa kutsua puolisoa edes ystäväksi.

Sanotaanko että viimeiset 3v on ollut aika sellaista outoa aikaa.. mutta ihan niinku näin huonosti kun nyt on niin se on kestänyt noin reilu vuosi...

Mä vaan tiedän sen etten mä välttämättä olis yhtään sen onnellisempi yksin... sitä yksin oloa on nimittäin tullut kokeiltuakin ja sekään ei ollut hyvä...

 

Ei meillä pahasti riitaa ole, mutta perusasiat puuttuvat. Tai minun mielestäni puuttuvat, miehellä tuntuu olevat kaikki ok.

Joo, tuttua.

 

Ei teillä välttämättä niin huono tilanne ole. Miehet esimerkiksi eivät vain osaa keskustella niin hyvin kuin naiset. Eivätkä kaikki puhu ihan kaikista asioista toisilleen.

Ja parisuhde muuttuu ajan myötä. Rakastumisvaihe loppuu kaikilla joskus, ja tulee arkisempaa.

Luepa kirja: John Gray: Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta. Meitä se ainakin auttoi ymmärtämään paremmin toisiamme ja saamaan enemmän yhteyttä. Ja ymmärtämään, ettei se toinen aina pahaa tarkoita, vaikka itsestä siltä kuulostaisi. Ja onpa siinä sellainenkin kohta naisille kuin "kuinka saat miehen tekemään mitä toivot" tjsp. Esim. auttamaan kotitöissä... Kokeiltu on ja toimii

Entäs miten kun nainen on se joka on huono puhumaan? ja nainen on se joka kuulemma tekee liian huonosti/vähän kotitöitä?

 

mä olin mun miehen kanssa 8vuotta.
alkuun puhuttiin puhumasta päästyämme, soiteltiin työpäivänkin aikana välillä ja kumpikin oli toiselle se jolle kertoi ensin kaiken.
viimeiset pari vuotta vieraannuttiin toisistamme, syytä en tiedä, mutta havahduin siinä kohtaa kun sain vakipaikan töissä ja mun mies oli ehkä viimeinen joka sai kuulla mun lähipiiristä.
puolin ja toisin oli asiat ja tuntemukset niin solmussa, ei enää puhuttu toisillemme kun oli tunne että ei sitä toista kuitenkaan kiinnosta.
siinä sitten puntaroitiin asioita ja erottiin ennenkun välit tulehtuisivat pahasti.
rakkautta ja luottamusta on, mutta se ei aina riitä.
ei ole pois suljettua että palattaisiin joskus yhteen, mutta nyt tämä oli paras ratkaisu.
joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle.

 

Miehet esimerkiksi eivät vain osaa keskustella niin hyvin kuin naiset.

Tässä kohdin olin purskauttaa sihijuomani näppikselle. Ok, on totta, että ihmissuhteista keskustellaan usein sellaisessa rekisterissä, joka on miehille keskimäärin vieraampaa kuin naisille. Mutta eihän tämä - for god sake - sitä tarkoita, että miehet eivät osaisi keskustella!

 

Mä en ole koskaan ymmärtänyt naisia, jotka roikkuvast paskoissa suhteissaan. Mikä saa naisen jäämään suhteeseen, joka ei ole hyvä?

En ymmärrä, en. Mä olen siis tätä koittanut jopa miettiä, mutten ole kekisnyt yhtäkään syytä sille, miksi jäisin suhteeseen jossa mun ei ole hyvä olla.

Ja olen siis huonoja suhteita elämäni aikana päättänytkin, koska halusin tilalle enemmän, lisää, parempaa jne. Ja sen sain. Enkä täten ymmärrä sitä, miksi joku muu ei toimisi samoin. Vanha paska pihalle vaan ja sitten jatketaan joko yksin tai paremman kumppanin kanssa.

Siksi kun siinä ei läheskään kaikki ole paskaa.
Siksi kun on yhteinen perhe.
Siksi kun elämä uusperheenä on paskaa ennemmin tai myöhemmin.
Siksi kun jotkut oikeasti uskoo papin aameneen.

 

[QUOTE="vieras";27237785]Siksi kun siinä ei läheskään kaikki ole paskaa.
Siksi kun on yhteinen perhe.
Siksi kun elämä uusperheenä on paskaa ennemmin tai myöhemmin.
Siksi kun jotkut oikeasti uskoo papin aameneen.[/QUOTE]

Jos paskaa kuitenkin on siinä määrin, että se jatkuvasti rassaa, niin onko se sen arvoista? Oikeasti? Jos, niin eipä siinä sitten kannata kaiketi kitistäkään. Itsepähän on tiensä valinnut.

Eikä ne ihmiset siitä perheestä mihinkään kuole ja katoa, vaikka perhe ei enää saman katon alla asuisikaan, eikö? Joten mitä siinä sitten oikeastaan menettää? Helpommalla vaan pääsee, kun riidat vähenee. Ja lapsillakin on mukavampaa, kun ei tarvitse elää sellaisen äidin/isän kanssa, joka ei voi huonon parisuhteensa vuoksi kovinkaan hyvin.

Ennemmin varmasti paska elämä ydinperheessä, kuin mahdollisesti paska elämä uusperheessä (josta siitäkin siis kyllä pääsee halutessaan eroon ja mikä estää olemasta sinkkuna?)? Just. Kukin tekee toki omat valintansa, mutta itse olen kokenut uusperhe-elämämme kaikkea muuta kuin paskana.

Papin aamenta en ole kuullut, koska menimme naimisiin maistraatissa. Mutta ydenkään höpölöpömiehen yksi sana ei ole niin voimakas, että sen kuultuani olen ja elän marttyyrinä vuosikaudet paskassa suhteessa.

Jotta sillälailla.

 

up

 

Kyllähän sitä sopeutuu elämään monenlaisissa tilanteissa, mutta sanotaanko niin, etten näkisi omalla kohdallani järkeä sopeutua vuosikausia epätyydyttävään elämään. Sen sijaan tämän parisuhteen ansiosta voin elää ei-niin-mieluisissa puitteissa, sillä saan parisuhteesta voimaa jaksaa.

 

Musta tuntuu että pitkissä ihan hyvissä suhteissa puolisot vaan kyllästyy ajan kanssa toisiinsa kun on ns. vieraannuttu toisistaan. Unohdetaan ylläpitää niitä arjen pieniä asioita jotka tekevät onnelliseksi. Sitten yleensä toinen alkaa kuvittelemaan että aidan toisella puolella ruoho on vihreämpää ja haluaa erota.

Me ollaan oltu yhdessä 7v. Ja ollaan oltu naimisissa 5vuotta siitä. Ollaan rämmitty niin pohjamudissa ettei ikinä. Haettu jopa avioeroakin. Ollaan uusperhe ja varmasti kaikki nekin kiemurat ja kuviot koettu. Kuitenkin yhdessä päätettiin että asiat pistetään kuntoon, eikä se tapahtunut päivässä tai viikoissa vaan kuukausissa, pikkuhiljaa. Ollaan nyt kaikista onnellisempia mitä koskaan ollaan oltu. Ja mielettömän tyytyväisiä ettei koskaan lähdetty eriteille.

Mä uskon että sen onnen voi löytää uudestaan jos oikein haluaa, molemmat haluaa. Enkä usko että olisin välttämättä ikinä löytänyt sitä muualta vaikka niin luulin, kun oikein oli huonoa aikaa. Jos suhteessa ei ole minkään valtakunnan päihde tai alko ongelmaa ei perheväkivaltaa missään muodossa, niin pistäkää asiat kuntoon yhdessä. Itse jo aiemmin eronneena tiedän että lapsilla on helpompaa ehjässä perheessä, kuin erolapsena. Ja me vanhemmat jotka olemme heidät joskus halunneet ja toivoneet olemme vastuussa siitä että heillä on hyvä ja kokonainen perhe.

 

no ei se tilanne siitä mihinkään muutu jos ei itse jotakin tee. Jos todella on halua niin etsii ne keinot mitkä auttaa.. toisille se on terapia, toisille joku muu.

Pääasia ettei valita vaan vaikuttaa.

 

no ei se tilanne siitä mihinkään muutu jos ei itse jotakin tee. Jos todella on halua niin etsii ne keinot mitkä auttaa.. toisille se on terapia, toisille joku muu.

Pääasia ettei valita vaan vaikuttaa.

Entä jos toinen osapuoli on haluton/kyvytön asioiden käsittelyyn.