M
Martta
Vieras
Anteeksi raflaava otsikko. Mutta mulla on aikaisemmin ollut pahoja itsetuhoisia ajatuksia, ja mä olisin kyllä voinut tappaa itseni lapsista huolimatta, mutta musta ei ollut siihen. Onneksi. Siis siihen itsemurhaan. Ja sain apua.
Mä rakastin kyllä silloinkin lapsiani, mutta en voinut millään tavalla ymmärtää sitä, että ne lapset rakasti minua. Mä koin itseni täysin huonoksi ja arvottomaksi. Eikä mulla ole itsellä muistikuvaa siitä, että äiti on kaikkein tärkein lapselle. Mun äiti ei koskaan pitänyt musta, useimmiten ei sietänytkään. Mä en muista palvoneeni ja rakastaneeni äitiäni ehdoitta, vaan muistan jo tosi pienestä olleeni surullinen siitä, että edes äiti ei rakasta mua, että en ole edes oman äidin rakkauden arvoinen. Mä tunsin lisäksi kovaa syyllisyyttää näistä kaikista ajatuksista, mutta en osannut ottaa niistä sellaista voimaa muuttaa asioita, vaan lannistuin ja ahdistuin vaan enemmän, ja inhosin itseäni enemmän.
Mä en yksinkertaisesti pystynyt ymmärtämään sitä, että minä olisin kenellekään toiselle arvokas, edes omille lapsille, tai että minua rakastaisi kukaan oikeasti. Edes puoliso.
Nykyisin mä saan edelleen keskusteluapua ja terapiaa. Siitä olen varmaan ikuisesti kiitollinen. Silloin joskus en olisi edes uskonut, että minä voisin joskus paremmin. Että mä edes ansaitsisin voida paremmin.
Mä rakastin kyllä silloinkin lapsiani, mutta en voinut millään tavalla ymmärtää sitä, että ne lapset rakasti minua. Mä koin itseni täysin huonoksi ja arvottomaksi. Eikä mulla ole itsellä muistikuvaa siitä, että äiti on kaikkein tärkein lapselle. Mun äiti ei koskaan pitänyt musta, useimmiten ei sietänytkään. Mä en muista palvoneeni ja rakastaneeni äitiäni ehdoitta, vaan muistan jo tosi pienestä olleeni surullinen siitä, että edes äiti ei rakasta mua, että en ole edes oman äidin rakkauden arvoinen. Mä tunsin lisäksi kovaa syyllisyyttää näistä kaikista ajatuksista, mutta en osannut ottaa niistä sellaista voimaa muuttaa asioita, vaan lannistuin ja ahdistuin vaan enemmän, ja inhosin itseäni enemmän.
Mä en yksinkertaisesti pystynyt ymmärtämään sitä, että minä olisin kenellekään toiselle arvokas, edes omille lapsille, tai että minua rakastaisi kukaan oikeasti. Edes puoliso.
Nykyisin mä saan edelleen keskusteluapua ja terapiaa. Siitä olen varmaan ikuisesti kiitollinen. Silloin joskus en olisi edes uskonut, että minä voisin joskus paremmin. Että mä edes ansaitsisin voida paremmin.
