Kun meidän kaksi vanhinta oli alle kouluikäisiä ja itse opiskelin ja tein iltatöitä, olivat tytöt päivät hoidossa ja aika usein myös yökylässä, myös kokonaisia viikonloppuja. Olin itse vähän päälle parikymppinen ja paljon energisempi kuin nyt. Olin silloin täsmälleen samaa mieltä Scarlettin kanssa tästä yökyläilyasiasta. Mielestäni lapset viihtyivät hienosti, itse sain levätä ja isovanhemmat ynnä sisareni saivat olla osa lasten arkea.
Nyt olen yli kolmenkymmenen ja päivätyössä, vanhemmat tytöt ovat jo koulussa ja nuorimmainen reilun vuoden. Yökyläilyä harrastetaan erittäin satunnaisesti - ehkä noin kerran tai kahdesti puoleen vuoteen. Isommat käyvät satunnaisesti kavereittensa luona yökylässä ja leireillä. Jos vierailemme esim. sisareni luona, teemme sen perheenä.
Näin jälkikäteen ajatellen lapseni olivat tuolloin kovin pieniä päättämään, mitä he haluavat ja jaksavat tehdä. Pidin heitä paljon isompina ja itsenäisempinä kuin mitä he todellisuudessa olivat. Kun nyt katson vaikka kaverin nelivuotiasta, hän vaikuttaa minusta vielä ihan vauvalta, vaikka omat tuntui sen ikäisenä jo tosi itsenäisiltä.
En väitä, että olisin nyt jotenkin enemmän oikeassa kuin silloin olin. Tai että ymmärtäisin jotenkin paremmin lapsia kuin Scarlett. Mutta näkökulma tähän(kin ) asiaan muuttuu varmasti sitä mukaa kun omat lapset kasvavat ja perheen tilanne muuttuu.
Koululaiset osaavat myös ilmaista tunteensa ihan eri tavoin kuin päiväkoti-ikäiset. Meidän 8-vuotias kysyi viime sunnuntai-aamupäivänä, että "eihän tänään olla menossa minnekään?", vakka juuri edellisenä päivänä oli onnesta soikeana menossa mummin luo yöksi ja ukin kanssa kalaan - eikä siis ollut poissa kotoa kuin yhden illan ja yön.
Lopputulemani on se, että uskon, että Scarlett tietää, mikä hänen lapselleen on parasta. Toisaalta hänen oma mielipiteensäkin asiasta saattaa muuttua ajan myötä. Esimerkiksi minun on vaikea kuvitella, että enää antaisin esimerkiksi neljävuotiaan olla useita viikonloppuja yökylässä, vaikka silloin se tuntui hyvältä ja oikealta.
