V
vierailija
Vieras
Mies on taas läksyttänyt watsupissa koko illan. Mä en tiedä. Olen paska. En osaa ilmaista itseäni tao hän ei välitä. En tiedä.
V
vierailija
Vieras
Kunhan kirjoitin tuosta mun vanhimman lapsen adoptioon annosta,siitä jotenkin hermostui.
V
vierailija
Vieras
Ei siitä niin kauheasti ole kerrottavaa. Mä toivon että kaikki voitaisiin olla ns ystäviä keskenään,koska tässä "sopassa"on monta osapuolta. Mun pojat on hyvin erilaisia keskenään, vanhempi hiljainen ja tämä nuorempi hölösuu. Tiedän,että varmaan toimeen tulisivat. Mutta sitten on mun mies,adoptiovanhemmat ja mä. Bioisä on kuollut jo kauan sitten.
V
vierailija
Vieras
Enkä mä anna tämän lannistaa itseäni. Mua on niin paljon vuosien saatossa haukuttu milloin mistäkin,että varmaan monet ei jaksaisi. Onneksi nykyään on watsup ja tekstiviestit joilla voi haukkua.
Siksipä toivon ja aion viettää vanhuuteen yksin. Silloin ei enää kenenkään tarvitse haukkua minua mistään.ap
Siksipä toivon ja aion viettää vanhuuteen yksin. Silloin ei enää kenenkään tarvitse haukkua minua mistään.ap
V
vierailija
Vieras
V
vierailija
Vieras
V
vierailija
Vieras
V
vierailija
Vieras
V
vierailija
Vieras
V
vierailija
Vieras
Siis sinä lähetät valitusviestejä miehellesi kesken sen työpäivää?
V
vierailija
Vieras
V
vierailija
Vieras
V
vierailija
Vieras
V
vierailija
Vieras
V
vierailija
Vieras
V
vierailija
Vieras
V
vierailija
Vieras
V
vierailija
Vieras
Niin.ihan yleistä,että watsupissa keskustellaan arkaluontoiset asiat. Meillä pieni talo eikä haluta,että teini kuulee.
V
vierailija
Vieras
nå jaa
luulin vähän tuoreemmaksi tapaukseksi
Miksi hänet annettiin adoptioon? Nyt ymmärrän häntä, ei ihme että on katkera vanhemmilleen ja nuoremmalle veljelleen joka sai jäädä kotiinsa eikä lähetetty pois perheestään
V
vierailija
Vieras
Syy ei kuulu tänne ja hänellä on eri isä kuin nuoremmalla lapsella. Hänen biologinen isänsä on jo kauan sitten kuollut pois.
V
vierailija
Vieras
Teillä vaikuttaa olevan elämässänne mukana ihan käsittämättömän suurta menneisyyden taakkaa. Ylimääräistä painolastia, mikä yhä vaikuttaa näemmä valtavasti teidän nykyiseen elämäänne. Surullista ja ahdistavaa varmasti.
Ulkopuolisena vain mietin, että onko sitä menneisyyttä pakko kantaa mukana? Onko aina jotenkin muisteltava sitä, mitä ennen oli, mitä ennen tapahtui, mitä ennen tehtiin. Eikö niistä asioista vain voi päästää irti? Mikä tarve on roikottaa niitä asioita mukana? Miten ne vaikuttavat ja miksi niin suuresti tähän päiväänne? Miksi niille asioille annetaan vaikuttamisen valtaa? Varsinkin kun vaikutus enimmäkseen on negatiivista.
Mitä jos vain laittaisi pisteen tapahtuneille. Hyväksyisi tehdyt ratkaisut ja keskittyisi siihen, missä elämä menee nyt. Tuntuu kertomasi mukaan, että talossanne asuu liian monta kummitusta, ihmistä, joiden ei siellä tarvitse ollakaan. Adoptiolapsesi elää itsensä näköistä elämää, hän on oman suuntansa valinnut, joten anna hänen olla. Ottaa yhteyttä sinuun tai velipuoleensa, jos ottaa. Se on hänen valintaansa, sille et mitään voi. Sen sijaan voit keskittyä toiseen lapseesi.
Ja siihen, miten elätte ja toimitte nyt. Aivan turhaan aina nostatte esiin ja vertaatte elämäänne menneeseen, se että miehesi ennen työskenteli eri työyhteisössä eri tavalla - se oli silloin. Voimavaranne, keskittymisenne pitää olla tässä hetkessä. Vai onko mikään muuttunut mitenkään paremmaksi, kun yhdessä huokailette menneiden perään? Ei ole.
Elämän saa raskaaksi hirvittävän helposti. Siihen riittää vain ainainen tyytymättömyys. Mikään ei ole koskaan hyvin. Ja sitten helposti lähdetään vertailemaan muiden elämää, mikä vaikuttaa niin helpolta ja hienolta. Mutta näet vain sen ulkoisen lasipinnan. Jokaisella on ne jokapäiväiset vaikeutensa. Meillä on epävarmuutta tulevasta, siihen jo vaikuttaa omalta osaltaan maailman tilanteet, on työttömyyttä tai liian suurta työtaakkaa, on taloudellista huolta, sairautta, on ongelmia jotka on ratkaistava jotenkin nyt ja mentävä eteenpäin. Ja on ongelmia, joihin on pyydettävä muilta apua. Mutta niiden lisäksi on paljon asioita, mitkä ovat hyvin. Sinullakin. Juuri nyt: olet koht suht terve, pystyt liikkumaan ja toimimaan. Et ole sairaalassa. Ympärillä lämmin koti, ruokaa kaapeissa, hanasta tulee vettä, päälle voitte pukea puhtaat ja ehjät vaatteet. Lapsenne on terve, touhukas, liikunnallinen. Toimit miehesi kanssa yhdessä yrityksessänne, kannat vastuusi sekä töistäsi että kodistanne. Kuten myös hänkin tekee. Ja hoidatte tonttinne vanhempina, omalla tavallanne. Ette mene päivän päätteeksi kylmissänne ja nälkäisinä nukkumaan. Monta hyvää asiaa, mistä olla onnellinen.
Jos jostain pitää olla huolissaan, niin olkaa siitä, ettette tartuta omaa tyytymättömyyttä ne lapseen e. Älkää aina valittako ja huokailko, miten vaikeaa on. Ja vaikka keskustelette puhelimienne kautta vaikeista asioista, niin kyllä lapsenne huomaa, aistii ja ymmärtää ilmapiirin missä elää. Se tulee läpi.
Milloin olette viimeksi nauraneet yhdessä? Oikein kunnolla, niin että poskiin ja vatsalihaksiin sattuu. Voisiko se päivä olla tänään?
Ulkopuolisena vain mietin, että onko sitä menneisyyttä pakko kantaa mukana? Onko aina jotenkin muisteltava sitä, mitä ennen oli, mitä ennen tapahtui, mitä ennen tehtiin. Eikö niistä asioista vain voi päästää irti? Mikä tarve on roikottaa niitä asioita mukana? Miten ne vaikuttavat ja miksi niin suuresti tähän päiväänne? Miksi niille asioille annetaan vaikuttamisen valtaa? Varsinkin kun vaikutus enimmäkseen on negatiivista.
Mitä jos vain laittaisi pisteen tapahtuneille. Hyväksyisi tehdyt ratkaisut ja keskittyisi siihen, missä elämä menee nyt. Tuntuu kertomasi mukaan, että talossanne asuu liian monta kummitusta, ihmistä, joiden ei siellä tarvitse ollakaan. Adoptiolapsesi elää itsensä näköistä elämää, hän on oman suuntansa valinnut, joten anna hänen olla. Ottaa yhteyttä sinuun tai velipuoleensa, jos ottaa. Se on hänen valintaansa, sille et mitään voi. Sen sijaan voit keskittyä toiseen lapseesi.
Ja siihen, miten elätte ja toimitte nyt. Aivan turhaan aina nostatte esiin ja vertaatte elämäänne menneeseen, se että miehesi ennen työskenteli eri työyhteisössä eri tavalla - se oli silloin. Voimavaranne, keskittymisenne pitää olla tässä hetkessä. Vai onko mikään muuttunut mitenkään paremmaksi, kun yhdessä huokailette menneiden perään? Ei ole.
Elämän saa raskaaksi hirvittävän helposti. Siihen riittää vain ainainen tyytymättömyys. Mikään ei ole koskaan hyvin. Ja sitten helposti lähdetään vertailemaan muiden elämää, mikä vaikuttaa niin helpolta ja hienolta. Mutta näet vain sen ulkoisen lasipinnan. Jokaisella on ne jokapäiväiset vaikeutensa. Meillä on epävarmuutta tulevasta, siihen jo vaikuttaa omalta osaltaan maailman tilanteet, on työttömyyttä tai liian suurta työtaakkaa, on taloudellista huolta, sairautta, on ongelmia jotka on ratkaistava jotenkin nyt ja mentävä eteenpäin. Ja on ongelmia, joihin on pyydettävä muilta apua. Mutta niiden lisäksi on paljon asioita, mitkä ovat hyvin. Sinullakin. Juuri nyt: olet koht suht terve, pystyt liikkumaan ja toimimaan. Et ole sairaalassa. Ympärillä lämmin koti, ruokaa kaapeissa, hanasta tulee vettä, päälle voitte pukea puhtaat ja ehjät vaatteet. Lapsenne on terve, touhukas, liikunnallinen. Toimit miehesi kanssa yhdessä yrityksessänne, kannat vastuusi sekä töistäsi että kodistanne. Kuten myös hänkin tekee. Ja hoidatte tonttinne vanhempina, omalla tavallanne. Ette mene päivän päätteeksi kylmissänne ja nälkäisinä nukkumaan. Monta hyvää asiaa, mistä olla onnellinen.
Jos jostain pitää olla huolissaan, niin olkaa siitä, ettette tartuta omaa tyytymättömyyttä ne lapseen e. Älkää aina valittako ja huokailko, miten vaikeaa on. Ja vaikka keskustelette puhelimienne kautta vaikeista asioista, niin kyllä lapsenne huomaa, aistii ja ymmärtää ilmapiirin missä elää. Se tulee läpi.
Milloin olette viimeksi nauraneet yhdessä? Oikein kunnolla, niin että poskiin ja vatsalihaksiin sattuu. Voisiko se päivä olla tänään?
V
vierailija
Vieras
Eihän meillä enää ole sellaista rakkautta ja miehenihän se on joka aina mököttää,vaikea siinä on nauraa. Ja vaikea sitä on mun omaa lasta unohtaa.