Tiedän tunteen! Tuo on niin ahdistavaa ja pelottavaa vanhemmillekkin kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Pelottaa, että nuoren elämä lähtee luisumaan väärään suuntaan jos ei ole tarpeeksi tiukkana ja samalla pelkää, että jos on liian tiukka niin toinen ahdistuu ja sen takia ei pysty toimimaan.
Meillä tyttö alkoi oireilla yläasteella. Masentui, mutta minä kuvittelin sen vaan liittyvän murrosiän oireiluun ja annoin omaa rauhaa ja tilaa. Samaan aikaan vaadin, että arjen asiat ja koulu täytyy hoitua, olisin myös halunnut, että alkaa ottamaan vastuulleen enemmän kotitöitä kuten kasvaessa yleensä tehdään. No siitähän tyttö ahdistui ja minä vaan pysyin tiukkana, asia jota kadun ikuisesti. Tyttö nimittäin yritti itsemurhaa ja lähes onnistuikin..
Myöhemmin selvisi syitä ahdistuneisuuteen ja masennukseen joista emme olleet lainkaan tietoisia. Tyttö oli tehnyt kaikkensa salatakseen joitain asioita meiltä jopa vuosia. Nyt näitä asioita puretaan terapiassa, mutta ahdistus ja masennus jatkuvat. Välillä tilanne näyttää paremmalta ja sitten taas käydään aallon pohjalla. Juuri nyt koulussa ei kykene käymään kuin pari tuntia päivässä ja poissaoloja on paljon. Aamu heräämiset on melkein mahdottomia.
Mutta niinhän on monella teinillä! Mistä tietää missä raja menee mitä vaatia? Itse olen psykiatrian puolella töissä ja silti en osaa arvioida! Yritän olla johdonmukainen, mutta kuunteleva. Tehdään sopimuksia ja välillä itketään kummatkin toistemme olkapäitä vasten..mutta silti.. Taustalla elää pelko, että jos tilanne valuu hitaasti pahemmaksi ja joku päivä tyttö taas yrittää lopettaa päivänsä.
Helppoa ei ole. Sanoisin silti, että ammattini puolesta huomaan paljon yhtälöitä toimimisessa murrosikäisen ja persoonallisuushäiriöisen kanssa. Murrosikäinenkin monesti haluaa mukata ympäristöään ja ihmisiä sellaiseksi, että itse kykenee toimimaan ilman suurta ahdistusta (ja mielellään jopa niin että on mahd.mukava olla). He eivät välttämättä halua lähteä muuttumaan itse ympäröivään maailmaan sopivaksi ja normeihin, sääntöihin, yleisiin käytöstapoihin yms sopiviksi vaan haluavat maailman muuttuvan. Tälläinen on myös pers.häiriöisen selviytymisstrategia. Se on strategia joka ei yleensä toimi kovin pitkälle vaan aiheuttaa isoja hankaluuksia elämässä. Nuori kasvaa yleensä tällaisesta ulos johdonmukaisten vanhempien avulla.
Itse olen koittanut toimia mahdollisimman järkevästi. Olla lähtemättä "hullutuksiin" mukaan. Jotkin asiat on elämässä sääntöjä ja normeja joista ei voi luistaa. Jos aina joustetaan niin pian nuori menee siihen pisteeseen, että raivoaa pihalla, että miks täällä on näin kylmä, säätäkää äkkiä lämpöä lisää! Jotkin asiat on vaan fysiikan lakeja joille ei voi mitään vaikka miten kiukuttelis. Samoin maailma on täynnä muitakin sääntöjä. Jos ei mene kouluun niin ei saa päästötodistusta! Asia jolle ei äiti voi tehdä yhtään mitään!
Sanoisin että on hullutusta lähteä mukaan siihen ettei vaikka koulun käynnistä saa puhua muiden perheen jäsenten kuullen. Jos tilanteeseen liittyy jotain arkaluonteista niin sitten eri asia. Mutta jos nuori on itse sössinyt kouluasioita ja mielestäsi siihen ei liity mitään arkaluonteista niin pysy jämptinä vaan. Aina ei voi kotona järjestellä äänieristettyä palaveri tilaa joka asian käsittelyä varten. Näytät nuorelle mikä on tervettä ja normaalia suhtautumista asioista puhumiseen ja mikä ei.
Kerroinkohan nyt asiaani yhtään ymmärrettävästi... Itse siis mietin mikä on normaalia toimimista elämässä yleensä ja mikä ei ja pyrin sitten sitä normaalia kohti. Eihän nuori voi aikuisenakaan vaatia ympärilleen jatkuvasti erityisjärjestelyjä. Kun on ahdistunut tai kipeä ei pysty kaikkeen samaan kun terveenä, mutta jotkut asiat ei vie nuorelta energiaa yhtään sen enempää esim.puhutaanko asioista keittiössä vai järjestelläänkö erityistilat muualta (mutta vanhemmilta vie energiaa) jne..
Stemppiä sinulle joka tapauksessa. Tiedän että sitä tarvitaan
