luurangot omasta lapsuudesta

Olen onnellinen odottaja. Onnellisesti naimisissa -> ei petetä, seksi toimii, olemme toistemme parhaat ystävät, mutta..

Kummallakin on kaikkea muuta, kuin ruusuinen lapsuus.
Taustalla perheväkivaltaa, päihdeongelmaa ja omalla kohdallani huostaanotto.

Nyt raskauteni sekoittaa hormoneja ja ns. pingahtelen kotona! Huudan, raivoan, hajotan, epäilen, syytän, syyllistän aika ajoin ja huolella.
Mies yrittää kestää.. Ymmärtää ja lohduttaa, kun minä "testailen ympäristöni turvallisuutta".
Tunnemuistit pamahtaa päälle molemmille ko. tilanteissa.

Pelkään, että jossain kulkee raja ja mies ei jaksakaan. Päätän, että nyt hillitsen ja ...

Entä masu sitten? Se myötäkokee kaikki tunteeni, kuulee huutoni. Kuka tahtoisi lapsensa tunnistavan ärrin-murrin -ääniä?

Tiedän, etten ole yksin ongelmani kanssa.
SULKEUTUNEET JA PERUSKATEELLISET SUOMALAISET EIVÄT VAIN PUHU!

Uskallatko osallistua ja ottaa kantaa?

 

Mulla on ollut riittävän onnellinen lapsuus, toisen vanhemman sairastelusta ja kuolemasta huolimatta. Ja huolimatta siitä että jouduin koulussa kiusatuksi.
Olen onnellinen avioliitossani ja nautin elämästä. Silti kiukuttelen puolisolleni ja väsyn, kun pitäisi jaksaa lapsen itkun kanssa. Tulee sanottua pahasti ja joskus kun on oikein voimaton ja kiukussa, tulee mieli, että kohta menee yli. Että kohta sanon tai teen jotain hirveää. Kai se johtuu hormooneistakin...
Onneksi mieheni on kultainen, jaksaa ymmärtää ja antaa anteeksi. Toisinaan murjotetaan hetki, mutta sitten sylihoidetaan...
Tiedän, etten ole kovin helppo kumppani, kun loukkaannun ja itkeskelen välillä liiankin helposti, mutta mies sanoo aina että sun huonot puolet muuttuu aina hyviksi. Siis on kuulemma ihana, kun lopulta itken sylissä ja itku muuttuu hymyksi.
Musta tuntuu, että niin kauan kun suhteessa on anteeksiantoa, niin kauan säilyy rakkauskin. Vaikka välillä tulisi kiukuteltua...
Uskon, että huostaanotettu tai pahoinpidelty tms lapsi voi kasvaa onnelliseksi ja riittävän hyväksi vanhemmaksi, kun opettelee antamaan anteeksi menneille. Ja opettelee hyväksymään itsensä riittävänä, sopivana ja tärkeänä. Sillä ei kukaan varmasti aina ole "onnistunut". Eihän se olisi edes inhimillistä.
Elä omaa elämääsi, hyväksy lapsuuden luurankosi ja yritä nähdä ne voimavarana. Sulla on sellaista kokemusta ja ymmärrystä, jota ei ehkä muulla tavoin olisi voinut saada. Uskon, että kivun kautta ihminen hioutuu ymmärtävämmäksi. Ainakin oppii käsittämään onnen arvon!

 

Mulla kanssa oli yhessä vaiheessa tosi paha olla ja mies joutuikin kestämään vaikka kuinka paljon ja mietin juuri tota samaa että koska se ei enää kestä....Sitten mulle riitti, ajattelin että en voi purkaa kaikkea ukolleni joten lampsin kauppaan ostin kasan kopio paperia ja aloitin kirjoittaa kaiken mikä otti päähän ym niin niille papereille... se muuten helpotti ja huomattavasti, koska siihen paperille voi kirjoittaa myös sellaista mitä ei toiselle vois sanoa ettei loukkaisi toista.... ja lopuksi kun olin saanut purkaa itteäni tarpeeksi niin revin koko kasan ja heitin roskiin Kokeilepas sitä!

 

Jep ja muita purkautumiskeinojahan on vaikkapa juoksulenkki, maalaus, ystävät... Joskus on tosiaan hyvä puhua ihan ulkopuoliselle omista kivuistaan. Saa mieskin välillä hengähtää!!!

 

usko tai älä myös minä käyttäydyn juuri samoin kuin sinä nyt ku esikoista odotan,vaikka suhde muuten on toiminut hyvin,aina vaan löydän uuden aiheen mistä mekkaloida..

 

Odotus aikana olin samanlainen paukahtelija...
mies jaksoi olla kärsivällinen ja ihan normaalista kodista olemme molemmat...

 

:wave: Yhdyn joukkoon.Ihmettelen vieläkin miten mieheni kesti minua odotusaikana...Minäkin olin huolissani siitä,kun masukki kuuli kaiken sen melskauksen,mutta ehkäpä siksi tyttärestä on tullut oikea ilopilleri! Lapsuudessani on ollut paljon hankaluuksia,joita en omalle tyttärelleni soisi mistään hinnasta. Vanhemmat eronneet,isä alkoholisoitui ja kuoli,jatkuva muuttaminen ym..Onneksi nyt on asiat hyvin ja toivotavasti myös jatkuukin näin :heart:

 

Suosittelisin sinulle lämpimästi neuvolan psykologille menoa. Etenkin esikoislapsen syntymän (ja odotusajan) aikana aktivoituvat helposti omat varhaislapsuuden ja lapsuuden muistot, joihin liittyy usein käsittelemättömiä traumoja. Sinulla on vielä erityisen rankka lapsuus takana, joten ei ihme, että odotusaikana tunteet nousevat pintaan. Psykologilta saat tukea tähän vaiheeseen ja lapsen syntymän jälkeenkin tuen tarve voi olla tosi suuri. Kaiken lisäksi neuvolan psykologilla käynti ei maksa sinulle mitään. Totta kai miehesikin on sinulle varmasti suuri tuki, mutta hän ei voi olla terapeuttisi.

 

Minä myös paukahtelin ekaa odottaessa, huusin ja itkin. Epäilin miestänikin välillä vaikka mistä... :ashamed: Ilonen poika tuli silti, temperamenttinen kyllä. Nykyään paukahdellaan yhessä sit halataan