Luulin olevani jotenkin sinut sen kanssa, että toista lasta ei tule...

["mää"]

Kunnes sain tänään kuvaviestin vanhalta opiskelukaverilta, joka on saanut eilen pienen pojan... En edes tiennyt että on raskaana. Purskahdin itkuun.

Sain alkusyksystä keskenmenon. Toista lasta on yritetty pian neljä vuotta tuloksetta. Hoitojakin tehty vaikka kuinka monta. Kolmen ja puolen vuoden taloudellisten ja henkisten panosten tulos: yksi keskenmeno. Ehkä tämä kipu joskus helpottaa. Kai? Onneksi on tuo ainokainen lohtunani.

Monen lapsen äidit, toivottavasti ymmärtäisitte, että kaikki eivät ole yksilapsisia itsekkyyttään. Viimeksi toissapäivänä sain työpaikan illanvietossa kuulla neljän äidiltä, kuinka yhden lapsen äidit on aina sellaisia turhan vouhkaajia. Arvatkaa sattuiko? En mä haluaisi olla vain yhden lapsen äiti!

Ugh.

 

[tiiru]

No uskon että satutti.
Miksi joillain vain ei ole käytöstapoja ja ovat niin...huoh... Jos kuulen jotain vastaavaa niin yleensä kerron kylmän rauhallisesti tarinan siitä mitä jollekkin on käynyt (epäsuorasti kommentoijalle jotta tajuaa juttunsa röyhkeyden ilman suoraa syyttelyä), menee yleensä hiljakseksi ja uskon että seuraavalla kerralla on hiljaa ja miettii sanojaan, ehkä edes joku sitten säästyy sellaiselta puukolta. :/
Mutta halauksia sinulle, koita jaksaa!! :hug:

 

[heei]

hei, osanottoni menetykseesi. suuri suruhan se on, jos tulee keskenmenoja tai ei onnistu raskautumaan toiveista huolimatta.

Mä olin itse menettynyt toivoni lasten saannin suhteen kun kerkesin kymmenkunta vuotta yrittää hoidoilla ja ilman. Sitten tapahtuikin ihme ja tuli raskaaksi. Siltä pohjalta sanoisin, että ei kannata menettää toivoaan (jos se kuitenkin on vielä mahdollista eli että kohtu ym tarvittavat jutut löytyy).

Toisaalta tietysti myös jos pettymysten jatkuminen pelottaa, niin voisitko ajatella sijaisvanhemmuutta yhtenä mahdollisuutena lisätä sitä perhekokoa?

 

[vouhkaannunko?]

Arvaas sattuuko nyt tahallliseen yhden lapsen äitiin. Minäkö nyt sitten olen jotenkin alinta kastia?

No se siitä. Kyllä mä ymmärrän tuon, että lapsettomuuden kipu on niin syvää sorttia, ettei sitä tajua potevansakaan kuin vahingossa. En itse ymmärtänyt, miksi ei kiinnostanut jatkaa tuttavuuksia, kun muille alkoi lapsia saapua. Tokihan aina on syitä muitakin, joihin on itse mukavampi uskoa. Tajusin vasta sitten olleeni kade, kun oma lapsi lopulta oli veressä.

Luonto on armollinen, ja kätkee liian syvän tuskan alitajuntaan. Keskenmenon yhteydessä ymmärsin tuonkin ilmiön, kun muiden ihmetykseksi naureskelin sairaalassa. Itku tuli paaaaljon myöhemmin, asteittain.

 

[vvvv]

Voimia! Koita ajatella positiivisesti. =)
Meillä poikien ikäero on lähes 8vuotta, pitkiä vuosia.. välissä tuulimunaraskaus ja km vko16.

 

[vouhkaannunko?]

aneeksi, siis vieressä, ei veressä. Ensimmäinen meni kesken, toinen heittää saunassa löylyä parhaillaan isänsä kanssa ja epäilemättä hihkuu...

Ja se jäi sanomatta, että osanottoa tulee täältäkin.