Hillevi, Nellamaija, Iituska, Aliisa ja Matsalu :hug:
Vekaralle aivan mielettömästi onnea, hyvällä tiellä oot.
Papillon kyselit kroppani jaksamisesta. Vointi on suurinpiirtein samanlainen kuin se oli ensimmäisessäni raskaudessani, väsymystä alkumatkasta, pahoinvointia ei lainkaan. Esikoiseni synnytin 45-vuotiaana, alkuväsymyksen jälkeen voin erinomaisesti, yhtään sairauslomapäivää en töistä ollut pois. Liikuin paljon, alkuun jopa rullaluistelin ja juoksin lenkkejä, sittemmin kävelin joka päivä pitkiä lenkkejä ihan raskauden loppuun asti. Yritin elää terveelliseti, lihoin 7 kg:a raskauden aikana. Sisäänpäin kääntynyt kohtuni teki sen, että maha ei juuri kasvanut, nukuin hyvin ja pysyin siis erittäin toimintakykyisenä loppuun asti. Verenpaine nousi kahden viimeisen viikon aikana hieman, ei kuitenkaan hälyyttävästi. Uskoisin esikoiseni hoitamisen, muutaman lisäkilon ja muutaman lisävuoden tekevän tämän raskauden vaivalloisemmaksi. Ei minulla mitään suurempia oireita ole nytkään, hieman väsymystä.
Täällä ovat jotkut pohtineet kuinka reagoi lapseen, kun se ei ole "oma". Itse saan siitä vertailukohtaa konkreettisesti, koska 3-vuotias esikoiseni on biologinen lapseni, tämä mahdollinen kakkonen ei sitä ole. No ainakin alkuraskauden hermoja raastava piina on ollut samanlaista. Esikoiseni kohdalla piina loppui lapsivesitutkimukseen rv 16 vastauksen tultua ja vasta nyt, rv 14 olen tämän raskauden kohdalla uskaltautunut hieman hengähtää. Jännitän kuitenkin joka tutkimusta, rakenneultra tulee olemaan seuraava piinaustestini. Kuten Kauniskuullakin, tähän tilanteeseen pääseminen on ollut niin tuskallinen tie, että en oikein vieläkään uskalla pelkästään olla onnellinen, vaikka tuskinpa tämä positiivisten tunteiden himmailuni muuttaa millään lailla raskauteni kulkua. Mutta se on varmaa, että maha-asukki tuntuu tässä vaiheessa aivan yhtä rakkaalta kuin biologinen lapseni vastaavssa tilanteessa.
Mutta eipä eletä synkkyydessä, Juhannus edessä ja muutama ihana vapaapäivä tiedossa, hyvää Jussia siis kaikille!
Juuni
Vekaralle aivan mielettömästi onnea, hyvällä tiellä oot.
Papillon kyselit kroppani jaksamisesta. Vointi on suurinpiirtein samanlainen kuin se oli ensimmäisessäni raskaudessani, väsymystä alkumatkasta, pahoinvointia ei lainkaan. Esikoiseni synnytin 45-vuotiaana, alkuväsymyksen jälkeen voin erinomaisesti, yhtään sairauslomapäivää en töistä ollut pois. Liikuin paljon, alkuun jopa rullaluistelin ja juoksin lenkkejä, sittemmin kävelin joka päivä pitkiä lenkkejä ihan raskauden loppuun asti. Yritin elää terveelliseti, lihoin 7 kg:a raskauden aikana. Sisäänpäin kääntynyt kohtuni teki sen, että maha ei juuri kasvanut, nukuin hyvin ja pysyin siis erittäin toimintakykyisenä loppuun asti. Verenpaine nousi kahden viimeisen viikon aikana hieman, ei kuitenkaan hälyyttävästi. Uskoisin esikoiseni hoitamisen, muutaman lisäkilon ja muutaman lisävuoden tekevän tämän raskauden vaivalloisemmaksi. Ei minulla mitään suurempia oireita ole nytkään, hieman väsymystä.
Täällä ovat jotkut pohtineet kuinka reagoi lapseen, kun se ei ole "oma". Itse saan siitä vertailukohtaa konkreettisesti, koska 3-vuotias esikoiseni on biologinen lapseni, tämä mahdollinen kakkonen ei sitä ole. No ainakin alkuraskauden hermoja raastava piina on ollut samanlaista. Esikoiseni kohdalla piina loppui lapsivesitutkimukseen rv 16 vastauksen tultua ja vasta nyt, rv 14 olen tämän raskauden kohdalla uskaltautunut hieman hengähtää. Jännitän kuitenkin joka tutkimusta, rakenneultra tulee olemaan seuraava piinaustestini. Kuten Kauniskuullakin, tähän tilanteeseen pääseminen on ollut niin tuskallinen tie, että en oikein vieläkään uskalla pelkästään olla onnellinen, vaikka tuskinpa tämä positiivisten tunteiden himmailuni muuttaa millään lailla raskauteni kulkua. Mutta se on varmaa, että maha-asukki tuntuu tässä vaiheessa aivan yhtä rakkaalta kuin biologinen lapseni vastaavssa tilanteessa.
Mutta eipä eletä synkkyydessä, Juhannus edessä ja muutama ihana vapaapäivä tiedossa, hyvää Jussia siis kaikille!
Juuni