Ensimmäistä kertaa täällä kirjoittelen, jotenkin vain tuntuu että pitää johonkin kirjoittaa ja purkaa näitä päässä vellovia ajatuksia. Tarina on pitkä, mutta yritän saada tiivistettyä... 
Eli avioliittoa takana yli 20 v, useampi yhteinen lapsi, joista kaksi nuorinta asuu vielä kotona. Viimeiset vuodet olleet vaikeita, elämänilo välillä kadonnut ihan kokonaan, mutta päivä kerrallaan edetty ja selvitty. Mies uhkaili riitatilanteissa erolla ja sillä saikin mut aina myöntymään tahtoonsa. Päällepäin näytti että ollaan oikea unelmaperhe hienossa talossa, mutta seinien sisällä tapahtui ihan muuta. Pääosin henkistä väkivaltaa, muutamat mustelmatkin ja jotain muutakin käsiksi käymistä. Mies oli mustasukkainen kaikesta mitä tein esim ystävien kanssa, omien vanhempieni kanssa tai jo aikuisten lasteni kanssa, se kaikki oli häneltä pois. Mies teki paljon työmatkoja ja elämä menikin siihen että alkasin odottamaan niitä, koska ilmapiiri kotona oli silloin huomattavasto parempi. En osannut enää esittää iloista kun mies palasi työmatkoiltaan ja siitäkin aiheesta käytiin monet riidat. Monta unetonta yötä tuli vietettyä kun kuuntelin miehen "paasaamista", kuinka en osannut häntä huomioda ym, välillä tuntui että en osannut tehdä mitään oikein, teki niin tai näin niin aina oli väärin.
Kävin puhumassa perheneuvolassa (miehen mielestä olinkin kallonkutistajan tarpeessa!) Se auttoi mua kun puhuin ihan ulkopuoliselle, tosin siitäkin tuli paineita kun mies painosti mua kertomaan mitä oon sielä puhunut. Vihdoin kokosin rohkeuteni ja sanoin että haluan avioeron... mies murtui täysin, lupasi jos jotakin, uhkaili itsemurhalla jos lähden ym kamalaa. Sai ylipuhuttua mut ja vielä toisenkin kerran kun päätin että nyt riittää, silloin mulla oli jo asuntokin valmiina. Nyt mieskin lähti terapeutin puheille ja yhdessäkin sielä käytiin. Vuosi sitten syksyllä otin itseäni niskasta kiinni ja lähdin lasten kanssa pois. Edessä oli vaikeita kuukausia, mutta silti voin paremmin kuin aikoihin. Lapset oli oikeastaan aina mulla, mies ei niitä pystynyt ottamaan. Tapaamisista kun lastenvalvojalla sovittiin niin joka toinen viikonloppu lasten olisi pitänyt olla isällään, mutta se ei koskaan toteunut. Ihan muutaman yön puolen vuoden aikana he saivat olla isällään. Mies eli poikamieselämää, vietti viikonloput baareissa ja hukutti suruaan, häiriköi mua puhelimella välillä yökaudet, puhelin soi taukoamatta, viestejä tuli jos jonkinlaisia. Aamuisin työmatkalta soitti että nyt ajan tuon rekan alle niin pääsette musta. Näitä itsemurhauhkailuja puhui myös isommille lapsillemme.
Kun asumuseroa oli mennyt puolisen vuotta, tuli ajankohtaiseksi myidä talo ja laittaa lopullinen ero vireille. Minä alkasin katumaan ja epäilemään ja päätettiin vielä antaa mahdollisuus ehjälle perheelle.
Ensimmäiset 3 kk vietettiin yhteisessä talossa viikonloppuja. Mies oli kuitenkin useimmiten poissa, joko työmatkoilla tai viihteellä. Seuraavat kuukaudet oikeastaan asuttiin yhdessä, mutta mulla oli vielä oma asunto kuitenkin. Jotenkin en uskaltanut siitä vielä luopua, kun nuo vanhat käyttäytymismallit tulivat aina tietyin väliajoin esille, vois sanoa että parin viikon sykleissä meni ylä ja alamäkeä. Muutaman kerran mies oli useamman vrk poissa, kun asiat ei sujuneet hänen tahtomallaan tavalla, lisäksi muutaman vkl vietti poissa niin että kiukuspäissään lähti kun kotona oli niin tylsää.. Ja minä nielin kaiken ja pyysin että jatketaan vielä, ei anneta periksi. Se ehjä perhe oli kuitenkin mulla vielä toiveena.
Syksyn mittaan asiat meni huonompaan suuntaan. Kun tulin töistä kotiin niin usein oli joku aihe mistä riideltiin ilta (jotain mitä mä olin tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä) Yhtenä iltana meidän kouluikäinen ei saanut nukahdettua kun mies huusi mulle mm "painu vittuun täältä ja heti" ym Hän ei osaa lopettaa riitelyä ja huutamista vaikka pienet lapset sitä pyytäis tai minä yrittäisin hillitä että ei tämmöistä lasten korville pliis! Samana yönä nuorempi lapsista heräsi puolen yön jälkeen kun mies huusi mulle ja alkoi tyhjätä mun vaatekaappia... päästiin nukkumaan vasta kun lähdettiin toiseen huoneeseen. Tämä ei olisi onnistunut ellei yksi meidän aikuisista lapsista olisi ollut kotona silloin. Oon nimittäin useamman kerran aiemminkin sanonut että meen muualle nukkumaan kun et anna mun nukkua, mutta sitä mies ei oo sallinu.
Tässä pintaraapaisua meidän parisuhteesta... miehen mielestä mä en osaa elää parisuhteessa ja voihan se olla tottakin. Nyt on kuitenkin tilanne se että lähdin lasten kanssa taas pois (onneksi oli se asunto vielä!) Nyt mies painostaa mua muuttamaan mielensä, antamaan vielä yhden mahdollisuuden. Hän ei jaksa muuten, ei voi olla yksin pimeässä isossa talossa jne... Lupaa sitä ja tätä, vannoo rakkauttaan, ja vetoaa lasten hyvinvointiin yms.. Ja mä pelkään että mut ylipuhutaan ..
Eli avioliittoa takana yli 20 v, useampi yhteinen lapsi, joista kaksi nuorinta asuu vielä kotona. Viimeiset vuodet olleet vaikeita, elämänilo välillä kadonnut ihan kokonaan, mutta päivä kerrallaan edetty ja selvitty. Mies uhkaili riitatilanteissa erolla ja sillä saikin mut aina myöntymään tahtoonsa. Päällepäin näytti että ollaan oikea unelmaperhe hienossa talossa, mutta seinien sisällä tapahtui ihan muuta. Pääosin henkistä väkivaltaa, muutamat mustelmatkin ja jotain muutakin käsiksi käymistä. Mies oli mustasukkainen kaikesta mitä tein esim ystävien kanssa, omien vanhempieni kanssa tai jo aikuisten lasteni kanssa, se kaikki oli häneltä pois. Mies teki paljon työmatkoja ja elämä menikin siihen että alkasin odottamaan niitä, koska ilmapiiri kotona oli silloin huomattavasto parempi. En osannut enää esittää iloista kun mies palasi työmatkoiltaan ja siitäkin aiheesta käytiin monet riidat. Monta unetonta yötä tuli vietettyä kun kuuntelin miehen "paasaamista", kuinka en osannut häntä huomioda ym, välillä tuntui että en osannut tehdä mitään oikein, teki niin tai näin niin aina oli väärin.
Kävin puhumassa perheneuvolassa (miehen mielestä olinkin kallonkutistajan tarpeessa!) Se auttoi mua kun puhuin ihan ulkopuoliselle, tosin siitäkin tuli paineita kun mies painosti mua kertomaan mitä oon sielä puhunut. Vihdoin kokosin rohkeuteni ja sanoin että haluan avioeron... mies murtui täysin, lupasi jos jotakin, uhkaili itsemurhalla jos lähden ym kamalaa. Sai ylipuhuttua mut ja vielä toisenkin kerran kun päätin että nyt riittää, silloin mulla oli jo asuntokin valmiina. Nyt mieskin lähti terapeutin puheille ja yhdessäkin sielä käytiin. Vuosi sitten syksyllä otin itseäni niskasta kiinni ja lähdin lasten kanssa pois. Edessä oli vaikeita kuukausia, mutta silti voin paremmin kuin aikoihin. Lapset oli oikeastaan aina mulla, mies ei niitä pystynyt ottamaan. Tapaamisista kun lastenvalvojalla sovittiin niin joka toinen viikonloppu lasten olisi pitänyt olla isällään, mutta se ei koskaan toteunut. Ihan muutaman yön puolen vuoden aikana he saivat olla isällään. Mies eli poikamieselämää, vietti viikonloput baareissa ja hukutti suruaan, häiriköi mua puhelimella välillä yökaudet, puhelin soi taukoamatta, viestejä tuli jos jonkinlaisia. Aamuisin työmatkalta soitti että nyt ajan tuon rekan alle niin pääsette musta. Näitä itsemurhauhkailuja puhui myös isommille lapsillemme.
Kun asumuseroa oli mennyt puolisen vuotta, tuli ajankohtaiseksi myidä talo ja laittaa lopullinen ero vireille. Minä alkasin katumaan ja epäilemään ja päätettiin vielä antaa mahdollisuus ehjälle perheelle.
Ensimmäiset 3 kk vietettiin yhteisessä talossa viikonloppuja. Mies oli kuitenkin useimmiten poissa, joko työmatkoilla tai viihteellä. Seuraavat kuukaudet oikeastaan asuttiin yhdessä, mutta mulla oli vielä oma asunto kuitenkin. Jotenkin en uskaltanut siitä vielä luopua, kun nuo vanhat käyttäytymismallit tulivat aina tietyin väliajoin esille, vois sanoa että parin viikon sykleissä meni ylä ja alamäkeä. Muutaman kerran mies oli useamman vrk poissa, kun asiat ei sujuneet hänen tahtomallaan tavalla, lisäksi muutaman vkl vietti poissa niin että kiukuspäissään lähti kun kotona oli niin tylsää.. Ja minä nielin kaiken ja pyysin että jatketaan vielä, ei anneta periksi. Se ehjä perhe oli kuitenkin mulla vielä toiveena.
Syksyn mittaan asiat meni huonompaan suuntaan. Kun tulin töistä kotiin niin usein oli joku aihe mistä riideltiin ilta (jotain mitä mä olin tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä) Yhtenä iltana meidän kouluikäinen ei saanut nukahdettua kun mies huusi mulle mm "painu vittuun täältä ja heti" ym Hän ei osaa lopettaa riitelyä ja huutamista vaikka pienet lapset sitä pyytäis tai minä yrittäisin hillitä että ei tämmöistä lasten korville pliis! Samana yönä nuorempi lapsista heräsi puolen yön jälkeen kun mies huusi mulle ja alkoi tyhjätä mun vaatekaappia... päästiin nukkumaan vasta kun lähdettiin toiseen huoneeseen. Tämä ei olisi onnistunut ellei yksi meidän aikuisista lapsista olisi ollut kotona silloin. Oon nimittäin useamman kerran aiemminkin sanonut että meen muualle nukkumaan kun et anna mun nukkua, mutta sitä mies ei oo sallinu.
Tässä pintaraapaisua meidän parisuhteesta... miehen mielestä mä en osaa elää parisuhteessa ja voihan se olla tottakin. Nyt on kuitenkin tilanne se että lähdin lasten kanssa taas pois (onneksi oli se asunto vielä!) Nyt mies painostaa mua muuttamaan mielensä, antamaan vielä yhden mahdollisuuden. Hän ei jaksa muuten, ei voi olla yksin pimeässä isossa talossa jne... Lupaa sitä ja tätä, vannoo rakkauttaan, ja vetoaa lasten hyvinvointiin yms.. Ja mä pelkään että mut ylipuhutaan ..
