Loppu

[mupeli]

On taas olo että olen ihan loppu. Enkä oikein edes tiedä olenko loppu vai mitä... Kaipaisin kuuntelijaa. Mä kyllä luulen ettei kukaan jaksa kuunnella mun valitusta siitä että omaa tyhmyyttäni (tai sairauttani) olen tossa tuolissa kiinni.. Tai ehkä mä vaan haluaisin että joku ymmärtäisi miltä nää viimeset kaksi vuotta on musta tuntunut. Mutta eihän kukaan voi ymmärtää jos ei ole itse tätä kokenut.

En tiedä...

 

["tii"]

kerro meille? pelkkä kirjottaminenkin voi auttaa ja selkiyttää ajatuksia.

 

[Hayden]

No mikä sinulla sitten on? Jo kertominenkin auttaa, sitä kautta voi löytyä myös kohtalotovereita!

 

[elän]

no itse asiassa eipä voi oikeastaan edes sanoa, että saman kokenut voisi täysin sinua ymmärtää. Jokainen kun kuitenkin kokee asiat ihan omalla tavallaan. Tai no ainakin minä olen kokenut näin elämässäni, että ainoa joka voi ja ymmärtää minua täysin on Jumala.

Hän on myös ollut ainoa, jolle oman sydämen asiat on voinut kertoa täysin rehellisesti vailla pelkoa torjutuksi, väärinymmärretyksi tai hyljätyksi tulemista.

 

[mupeli]

Mä itse aiheutin itselleni sen että olen nyt pyörätuolissa. Ollut siis viimeiset 2 vuotta. Tänään on ollut huono ilta, oon miettinyt tätä asiaa paljon, ehkä liian paljon. Mitä kaikkia mahdollisuuksia multa hävis yhden huonon päätöksen takia. Mitä kaikkea mun tytär menetti samaisen tyhmän päätöksen takia...

Oon vaan niin helvetin vihanen ittelleni tällä hetkellä

 

[elän]

mutta sen verran piti vielä jatkaa tuohon tekstiini, että toki ihminen ihmiselle on parhaimmillaan suuri kuuntelija ja tuki, oli sitten kokenut samaa asiaa tai ei... Eli juttele tänne vaan jos siltä tuntuu

 

[elän]

itsensä armahtaminen ja itselleen anteeksiantaminen ei olekkaan helppo tehtävä, etenkin jos teon vaikutus jää elämään kuitenkin pysyvästi. Mutta se on kuitenkin mahdollista.

tuli tuosta tyttärestäsi mieleen, että olisiko sinun mahdotonta hakea motivaatioita siitä, että haluat näyttää hänelle, että et luovuta, että virheidenkin jälkeen elämä voi jatkua hyvänä ja onnellisena.

 

[elän]

varmasti on tärkeää että suret ja käyt päässäsi läpi kaikki ne asiat mitkä koet menettäväsi vammasi vuoksi. Tunnet ne pettymyksen ja vihat tunteet. Ja vasta kun olet sen tehnyt, voit katsella niitä mahdollisuuksia mitä on jäljellä, uusia mahdollisuuksia mitä olet saanut.

 

[mupeli]

itsensä armahtaminen ja itselleen anteeksiantaminen ei olekkaan helppo tehtävä, etenkin jos teon vaikutus jää elämään kuitenkin pysyvästi. Mutta se on kuitenkin mahdollista.

tuli tuosta tyttärestäsi mieleen, että olisiko sinun mahdotonta hakea motivaatioita siitä, että haluat näyttää hänelle, että et luovuta, että virheidenkin jälkeen elämä voi jatkua hyvänä ja onnellisena.

Mielestäni olen tyttärelleni näyttänyt ettei tästä tarvitse lannistua. Kävely harjoitukset on joka päiväsiä, miesystävän kanssa ollaan onnellisia ja niin pois päin.. Mulla vaan tulee näitä huonoja iltoja sillon tällön. Enkä ikinä tyttärelleni näytä näitä. Tytär on se suurin motivaattori siihen että haluan oppia vielä kävelemään

Muoks. Piti vielä lisätä että tyttäreni ei tiedä totuutta siitä mitä silloin kävi... Ei niin pienen tarvitse tietää kaikkea elämän raadollisuutta.

 

[tärkein]

kuitenkin olet elossa ja tyttäresi ei ole menettänyt sinua.

 

["vieras"]

no voi voi, vali vali... jos itse olet itsellesi tuon aiheuttanut niin mitä valitat?

 

["tii"]

varmasti vituttaa ja kovaa,jos näin suoraan puhutaan. ois silti voinu ehkä käydä pahemminkin? mun eräs tuttu ajoi kännissä alle parikymppisenä autolla ja kaveri kuoli.on aina ollu tää tuttuni aika melankolinen tyyppi ja itsemurhaankin pystyvä varmasti ja puhuikin siitä joskus vielä tuosta nuorempana paljon.nyt silti yrittää uutta alkua elämälle vaikka tehnykin jotain peruuttamatonta.se varmaan mieluummin välillä toivois että ois ite mennyt mieluummin. tää nyt ei tähän liittyny mutta tulipa mieleen.

 

[Lovanna]

Menneisyyttä et voi takaisin saada, mutta tulevaisuuteen voit vaikuttaa!!
Hirmusesti voimia ja jaksamisia! :hug:

 

[mupeli]

[QUOTE="vieras";25317941]no voi voi, vali vali... jos itse olet itsellesi tuon aiheuttanut niin mitä valitat?[/QUOTE]

Ihan sun kiusaks valitan.

 

[elän]

juu, en tarkoita, että sinun pitäisi salailla mitään läheisiltäkään ja "esittää" että kaikki on hyvin silloinkin kun siltä ei tunnu. Tärkeintähän lapselle on tietää, että sinun huonotkaan olotilat ei johdu hänestä, vaan että ne tulevat ja menevät kuten tunteilla on tapana. (siis joskushan me kaikki ollaan surullisia, vihaisia, pahalla tai hyvällä tuulella jne.)

Toivon sinulle kovasti voimia kävelyn uudelleen opetteluun, se vaatii varmasti sinniä

tuli muuten vielä mieleen, että jos tykkäät lukemisesta niin sellaiset elämänkerran joissa ihmisillä on ollut joku iso vamma haasteena voisivat olla hyviä ja kannustavia. Itse tuossa kattelin että kiinnostas esim lukea vasta ilmestynyt ra(a)jaton kirja. Näin vaan kannen kuvasta, että se on sellaisen miehen jolla ei ole raajoja kirjoittama.
tässä linkki kyseiseen kirjaan:
http://www.ilonpolku.fi/kauppa/product_details.php?p=18375

 

[Miä]

Mä itse aiheutin itselleni sen että olen nyt pyörätuolissa. Ollut siis viimeiset 2 vuotta. Tänään on ollut huono ilta, oon miettinyt tätä asiaa paljon, ehkä liian paljon. Mitä kaikkia mahdollisuuksia multa hävis yhden huonon päätöksen takia. Mitä kaikkea mun tytär menetti samaisen tyhmän päätöksen takia...

Oon vaan niin helvetin vihanen ittelleni tällä hetkellä

Miä elin koko lapsuuteni ihmisen kanssa joka vammautui ihan vaan omaa typeryyttään. Tavallaan. Meillä oli hyviä aikoja ja aikoja joina miä vihasin äitiäni. Jos haluat niin laita yksityisviestiä..

 

[mupeli]

Mä olen onnellinen että olen elossa, että mun tyttärelläni on äiti. Että saan kokea vielä elämässä paljon. Se että olen antanut itseni tuntea koko tunteiden kirjon, on ollut vaikeaa. Kai mun pitäis opetella myös antamaan itselleni anteeks, on vaan niiiin helvetin vaikeeta. Ja kun mietin mitä läheiset on joutunut käymään läpi silloin, niin itselleen anteeksi antaminen on vielä vaikeampaa..

Eiköhän tämän asian käsitteleminen vie vielä vuosia

 

[elän]

joo, sen ajankin antamisen kanssa täytyy olla itselleen armollinen. Hienoa, että olet uskaltanut tuntea kaikki ne nurjatkin tunteet turrumatta itseäsi tai kieltämättä sitä itseltäsi. Kaksi vuotta ihmisen elämässä on kuitenkin tosi lyhyt asia isojen asioiden käsittelyyn.

Hyvästä terapeutista muuten vois olla myös apua prosessissa. Mua auttoi suuresti suruprosessissa terapiassa käynti.

 

[mupeli]

juu, en tarkoita, että sinun pitäisi salailla mitään läheisiltäkään ja "esittää" että kaikki on hyvin silloinkin kun siltä ei tunnu. Tärkeintähän lapselle on tietää, että sinun huonotkaan olotilat ei johdu hänestä, vaan että ne tulevat ja menevät kuten tunteilla on tapana. (siis joskushan me kaikki ollaan surullisia, vihaisia, pahalla tai hyvällä tuulella jne.)

Toivon sinulle kovasti voimia kävelyn uudelleen opetteluun, se vaatii varmasti sinniä

tuli muuten vielä mieleen, että jos tykkäät lukemisesta niin sellaiset elämänkerran joissa ihmisillä on ollut joku iso vamma haasteena voisivat olla hyviä ja kannustavia. Itse tuossa kattelin että kiinnostas esim lukea vasta ilmestynyt ra(a)jaton kirja. Näin vaan kannen kuvasta, että se on sellaisen miehen jolla ei ole raajoja kirjoittama.
tässä linkki kyseiseen kirjaan:
Kristillinen verkkokauppa IlonPolku - Ra(a)jaton el

Kiitos tästä vinkistä