Kai sitä voisi kirjoitella vaikka tänne, niin ei tarvitse pyöritellä vaan päässä kaikkia ajatuksia.
Tänään 5+1 ja ekaan neuvolaan aika tarkkaan kolme viikkoa. Ei olla menossa ultraan ennen viikkoa 11-13, jolloin on se niskapoimun mittaus ja muut. Senhän saa varata sitten heti neuvolan jälkeen tuolta maisa palvelusta, kunhan vaan saa sen lähetteen ensin. (Pääkaupunkiseudulla näin)
Yhtäkkiä on tullut sellanen levollinen mieli. Ehkä on jotenkin hyväksynyt sen, että tässä nyt mennään tavallaan itsekkin kyytiläisenä ja ootellaan mitä tulevan pitää. Ei näillä viikoilla voi oikeen itse asiaan vaikuttaa. Koitan jättää turhan hermoilun pois ja nauttia vielä kun en ole alkanut voimaan niin pahoin kuin viime raskaudessa. Voihan se olla, että ensi viikolla jo sitten oksennetaan taas
Olen käynyt normaalisti treenaamassa (tankotanssia) ja treenistä on tullut hyvä ja voimakas olo. Mietin, koska tuosta on luovuttava. Sen tiedän, että tässä raskaudessa aion jatkaa liikkumista, koska ensimmäisen kanssa kun neuvolatäti käski lopettaa tankoilun (enkä silloin osannut kyseenalaistaa mitään) en sitten liikkunut käytännössä lainkaan raskauden aikana.
Ensimmäisen kanssa en osannut stressata mistään testien viivojen voimakkuuksista. En ollut kuullut juttuakaan niistä. Esikoista odottaessa en myöskään kuulunut yhteenkään vauva- tai odotusajanryhmään. Ekan kerran kun koitin jotain ryhmää katsella, (jomman kumman ultran jälkeen) niin niitä ei enää löytynyt, koska kaikki ryhmät oli jo suljettu.
Verrattuna edelliseen, tämän raskauden alku on ollut paljon stressaavampi ja vähemmän sellainen onnellinen ja iloinen siitä, että on yleensäkin raskaana. Kai tieto lisää tuskaa tässäkin tapauksessa. Jotenkin sitä murehtii enemmän esimerkiksi keskenmenonriskiä, kun kuulee kuinka muut murehtii. Ja saa murehtiakkin. Pitäisi vaan osata pitää oma pää kylmänä, kun ei ole mitään suurempaa syytä panikoida. Helpommin sanottu kuin tehty.
Välillä sitä tuntuu, että kaikki oireetkin on kadonneet. Etenkin treenin jälkeen olo on ihan normaali. Ei väsytä ja kroppa tuntuu omalta. Siihen on puolestaan auttanut se, että kuulee muilla olevan samaa aaltoilua oireiden kanssa.
Nyt vaan odotusta, odotusta ja odotusta. Täytyy keksiä esikoisen kanssa paljon tekemistä, että jaksaa odottaa sitä np-ultraa sen kaksi kuukautta. Ei se kuulosta varmaan muista kuin raskaana olevista pitkältä ajalta. 2 kk. Sehän on "vaan" kaksi kuukautta, mutta kyllä siinä tuntuu viikot pitkiltä kun sitä odottaa. Jessus, kotona ollessa päivätkin tuntuu pitkiltä.
Sellainen vuodatus tähän väliin, pahoittelut pitkästä tekstistä. Onnellista ja rauhallista odotusta ihan jokaiselle