Eli löytyykö ketään (tai tunnetko ketään), jolla raskausaika on ollut alusta asti täynnä vastoinkäymisiä.
Oma tarinani alkaa raskausviikolta 7, vain muutamaa viikkoa raskaustestin näytettyä positiivista.
En oikeastaan ollut edes sisäistänyt vielä kunnolla odottavani toista lasta. No kuitenkin eräänä aamuna vessassa käydessäni, huomasin pyyhkiessäni paperissa verta, ei sitä paljoa ollut, mutta kuitenkin. Seuraavana aamuna verta kuitenkin tuli jo hiukan reilummin, jolloin soitin samantien neuvolaan. Neuvolan"tätin" vastaus oli suora -Kuulostaa keskenmenolta, ei sille oikein mitään voi. Itkuhan siinä pääsi ja päivä tuntui ikuisuudelta, kun ultra olisi vasta seuraavana päivänä.
Seuraavana päivänä sitten ultrattiin, ja kaikkien ihmetykseksi kohdussa kuitenkin sykki pieni sydän.
Samalla kuitenkin huomattiin, että kohdussa oli jotakin outoa varjostumaa, joka ilmeisesti liittyi verenvuotoon. Raskaus kuitenkin jatkui.
Välillä oli päiviä jolloin verta tuli enemmän ja toisinaan taas vähemmän. Lohdutukseksi terveydenhoitaja vakuutteli, että joskus alkuraskaudessa näitä vuotoja esiintyy ilman että mikään on vialla. Valitettavasti se ei kauheasti mieltä rauhoittanut ja elin koko ajan hirvittävän pelon vallassa.
Lisäksi kärsin mielettömästä aamupahoinvoinnista, mikään ei pysynyt sisällä ennen iltapäivää, ja väsymys painoi niin että sängystä ei olisi tehnyt mieli nousta ollenkaan.
Sikiöseulonnassa kävimme rv 12+2, ja kaikki näytti olevan hyvin vuodosta huolimatta.
Noin rv 16 vuoto loppui ja aamupahoinvointi alkoi helpottaa, sain vihdoin hengähtää ja nauttia raskaudesta.
Tätä iloa ei sitten kuitenkaan kauaa jatkunut, kun viikolla 17 heräsin yöllä, jotakin valui sänkyyn ja luulin pissanneeni alleni. nousin ylös ja tunsin kuinka jotakin valui reisiä pitkin lattialle. Jalat ristissä kävelin vessaan ja vasta siellä tajusin ettei kyse voinut olla pissasta. Paniikissa palasin sänkyyn, enkä ymmärtänyt että johonkin olisi pitänyt soittaa. Loppuyö meni puoliunessa, varmaan jonkinasteisessa shokissa, enkä aamullakaan vielä käsittänyt mitä oli tapahtunut. Soitin kuitenkin neuvolaan, jossa "täti" kovasti yritti lohduttaa että kyse tuskin on lapsivedestä, mutta parasta kuitenkin tulla heti käymään, jotta asia voidaan varmistaa emättimestä otettavalla näytteellä.
Ennen näytteenottoa terveydenhoitaja alkoi selittää tilannetta ja mahdollisuuksia, mikäli näyte tulisi olemaan positiivinen. Itkin lähes hysteerisesti, kun kuulin että mahdollisuudet raskauden jatkumiselle olisiva todella heikot mikäli lapsivesi näin aikaisessa vaiheessa menee. No, positiivinenhan se tulos oli, ja siinä sitten itkien kuuntelin miten joutuisin lapsen näillä viikoilla synnyttämään, kun on jo sen verran iso. Lopuksi terveydenhoitaja halusi varmistaa, että vieläkö sikiö on hengissä ja yritti kuulostella sydänääniä, niitä kuitenkaan löytämättä.
Lähetti terveyskeskukseen, jotta lääkäri voisi ultralla katsoa elääkö sikiö, ja onko lapsivettä jäljellä minkä verran.
Ultrassa kuitenkin näkyi täysin elävä sikiö, ja vielä vähän lapsivettä. Osastolle jouduin tarkkailuun muutamaksi tunniksi, lähinnä sen vuoksi että lääkäri halusi tietää vieläkö lapsivettä vuotaa. Vuotoa ei sairaalassa ollessa tullut lisää, joten lääkäri totesi että voin lähteä kotiin lepäämään, ja seurailemaan alkavatko supistukset. Seuraavaksi aamuksi sovittiin uusi aika ultraan, jossa nähtäisiin onko tilanne muuttunut, ja onko sikiö elossa vielä silloin.
Aamulla tilanne oli täysin sama, ulralla nähdään elävä sikiö, hyvät sykkeet ja liikkeet. Lapsivettä vain ei ole. Lääkäri kirjoitti lähetteen naistentautienpolille, ja sinne lähdimme siltä istumalta.
Siellä lääkäri ultrasi ja totesi heti että kohtu on periaatteessa täysin vedetön, suurin löytyvä lapsivesilammikko oli alle 1cm,lääkärin mukaan tässä tilanteessa lapsen selviytymismahdollisuudet putosivat lähes nollaan. Ei auttanut kuin odottaa että luonto hoitaisi hommansa ja supistukset alkaisivat. Edes toivon murua ei oikeastaan annettu, vaan enemmänkin korostettiin että ei kannata edes toivoa raskauden jatkuvan. Sain kontrolliajan kahden viikon päähän, ja käskyn tulla aikaisemmin, jos ilmenisi tulehdusoireita tai supistuksia.
Päivät kestivät ikuisuuden. Itkin lähes koko ajan, vaikka itselleni yritin kovasti vakuutella, että näin oli vain tarkoitus tapahtua, enkä itse asialle mitään mahda.
Kahden viikon kuluttua palasimme tutkimuksiin, ja edelleen tuo pieni ihmisenalku piti elämästään sitkeästi kiinni. Syke normaali, liikkeet hyvät, kasvu normaali. Vettä vain ei edelleenkään. Kuitenkin lääkäri piti kantansa, keskenmeno on väistämätön, vaikka raskaus saattaisikin vielä joitain päiviä jatkua, niin hengissä tähän maailmaan emme tätä lasta tulisi saamaan.
Jouduimme hirvittävän päätöksen eteen. Hakeako lupaa raskaudenkeskeytykseen vai odottaakko edessä olevaa luonnollista keskenmenoa, joka voisi kestää vielä ties kuinka kauan, pahimmassa tapauksessa niin kauan että joutuisimme järjestämään hautajaiset. Päädyimme keskeytykseen. Olin henkisesti niin väsynyt siinä vaiheessa, että aloin jo pelkäämään oman mielenterveyteni puolesta. Lupahakemukset allekirjoitettiin ja sitten kotiin odottamaan päätöstä. Paperit lähtivät käsittelyyn keskiviikkona ja päätöksen piti olla selvä perjantaina, ennen sitä ei mitään voitu asioille tehdä.
Perjantaina ei kuitenkaan kirjettä tullut, en voinut uskoa että kidutus jatkuisi vielä viikonlopun yli, mielessäni kuitenkin koko ajan olin valmistanut itseäni siihen, että tämä on se päivä kun virallisesti menetämme lapsemme. Viikonloppu kului hiljaisuuden vallitessa. Maanantaina se koittaisi. Sitten tuli maanantai ja tuli posti, mutta ei edelleenkään lupaa. Siinä vaiheessa soitin turhautuneena polille, jossa kovasti moista viivästystä ihmettelivät, ja lupasivat selvittää mistä on kyse. Vartin päästä sama nainen soitti takaisin, että voimme lähteä ajamaan sinne, lupa on saatu puhelimitse.
Itkin koko matkan ja koko ajan minkä jouduimme istumaan odottamassa vuoroamme.
Suunnitelma oli, että sinä päivänä saan lääkkeen, joka alkaa valmistaa kohtua synnytykseen, sen jälkeen lähtisimme kotiin ja kahden päivän päästä tulisin osastolle, jossa synnytys virallisesti käynnistettäisiin.
Tutkimushuoneessa oli vaivautunut tunnelma. Lääkärikään ei puhunut oikeastaan mitään. Riisuin ja asetuin tutkimuspöydälle. Lääkäri levitti geelit ja alkoi ultraamaan. Hetkeen ei lääkäri puhunut mitään, ja ajattelin että nyt on sitten luonto tehnyt tehtävänsä, eikä sikiö elä enään. Hetken kuluttu lääkäri kuitenkin alkoi puhua. "Näyttää siltä että lapsivettä on tullut lisää". Taas hiljaista. Lääkäri soitti paikalle vielä erikoislääkärin, joka hetken tutkittuaan totesi että vettä tosiaan on enemmän kuin viimeksi, syke hyvä, liikkeet hyvät ja kasvu normaalia. Itse en ymmärtänyt mitä tapahtui, en tiennyt itkeä vai nauraa. No kuitenkin erikoislääkärin mukaan tilanne oli niinkin hyvä, että keskeytyslupaa ei tarvittukkaan. Saimme lähteä kotiin, kontrolli kahden viikon kuluttua äitiyspolilla. Ja niin odotus jatkui. Äitiyspolilla lääkäri kertoi ennen rakenneultraa
seurauksista, joita voisi olla odotettavissa tälläisen jälkeen, jotta ei olisi hirmuinen shokki jos jotakin poikkeavaa löytyy. Meille myös kerrottiin, että kukaan ei voisi tietää, koska synnytys tulisi alkamaan. Ensimmäinen etappi olisi rv 25, sen jälkeen yritettäisiin päästä viikolle 28 ja lopullinen päämäärä olisi viikko 34 jonka jälkeen lapsi saisi syntyä, jos olisi syntyäkseen.
Rakenneultrassa mitään hälyttävää ei varoittelusta huolimatta löytynyt. Kaikki rakenteet kunnossa, lapsiveden määrä normaalin rajoissa, ei raajojen vääristymiä, puuttuvia sormia tai varpaita. Täysin puhtain paperein läpi. Eihän se kaikkea huolta poistanut, mutta helpotti kuitenkin paljon.
Pitkään meni hienosti, päivät kuluivat lepäillen.
Nyttemmin kuitenkin murheet alkavat taas painaa.
Kipeitä supistuksia esintyy tarvittavaa useammin, kahdunkaula lyhentynyt ja pehmeä, edestä sormelle auki, kohdunpohjan korkeus ei kasva, ultrassa vauva todettiin keskikokoista pienemmäksi ja liikeseurantaa täytyy tehdä päivittäin. No nyt kuitenkin viikkoja kasassa jo niin paljon (33+5), että syntyäkin kohta jo saa.
No Nyt vain toivotaan että loppuaika ei enempää yllätyksiä tuo, ja saadaan vauva turvallisesti pihalle.
Oma tarinani alkaa raskausviikolta 7, vain muutamaa viikkoa raskaustestin näytettyä positiivista.
En oikeastaan ollut edes sisäistänyt vielä kunnolla odottavani toista lasta. No kuitenkin eräänä aamuna vessassa käydessäni, huomasin pyyhkiessäni paperissa verta, ei sitä paljoa ollut, mutta kuitenkin. Seuraavana aamuna verta kuitenkin tuli jo hiukan reilummin, jolloin soitin samantien neuvolaan. Neuvolan"tätin" vastaus oli suora -Kuulostaa keskenmenolta, ei sille oikein mitään voi. Itkuhan siinä pääsi ja päivä tuntui ikuisuudelta, kun ultra olisi vasta seuraavana päivänä.
Seuraavana päivänä sitten ultrattiin, ja kaikkien ihmetykseksi kohdussa kuitenkin sykki pieni sydän.
Samalla kuitenkin huomattiin, että kohdussa oli jotakin outoa varjostumaa, joka ilmeisesti liittyi verenvuotoon. Raskaus kuitenkin jatkui.
Välillä oli päiviä jolloin verta tuli enemmän ja toisinaan taas vähemmän. Lohdutukseksi terveydenhoitaja vakuutteli, että joskus alkuraskaudessa näitä vuotoja esiintyy ilman että mikään on vialla. Valitettavasti se ei kauheasti mieltä rauhoittanut ja elin koko ajan hirvittävän pelon vallassa.
Lisäksi kärsin mielettömästä aamupahoinvoinnista, mikään ei pysynyt sisällä ennen iltapäivää, ja väsymys painoi niin että sängystä ei olisi tehnyt mieli nousta ollenkaan.
Sikiöseulonnassa kävimme rv 12+2, ja kaikki näytti olevan hyvin vuodosta huolimatta.
Noin rv 16 vuoto loppui ja aamupahoinvointi alkoi helpottaa, sain vihdoin hengähtää ja nauttia raskaudesta.
Tätä iloa ei sitten kuitenkaan kauaa jatkunut, kun viikolla 17 heräsin yöllä, jotakin valui sänkyyn ja luulin pissanneeni alleni. nousin ylös ja tunsin kuinka jotakin valui reisiä pitkin lattialle. Jalat ristissä kävelin vessaan ja vasta siellä tajusin ettei kyse voinut olla pissasta. Paniikissa palasin sänkyyn, enkä ymmärtänyt että johonkin olisi pitänyt soittaa. Loppuyö meni puoliunessa, varmaan jonkinasteisessa shokissa, enkä aamullakaan vielä käsittänyt mitä oli tapahtunut. Soitin kuitenkin neuvolaan, jossa "täti" kovasti yritti lohduttaa että kyse tuskin on lapsivedestä, mutta parasta kuitenkin tulla heti käymään, jotta asia voidaan varmistaa emättimestä otettavalla näytteellä.
Ennen näytteenottoa terveydenhoitaja alkoi selittää tilannetta ja mahdollisuuksia, mikäli näyte tulisi olemaan positiivinen. Itkin lähes hysteerisesti, kun kuulin että mahdollisuudet raskauden jatkumiselle olisiva todella heikot mikäli lapsivesi näin aikaisessa vaiheessa menee. No, positiivinenhan se tulos oli, ja siinä sitten itkien kuuntelin miten joutuisin lapsen näillä viikoilla synnyttämään, kun on jo sen verran iso. Lopuksi terveydenhoitaja halusi varmistaa, että vieläkö sikiö on hengissä ja yritti kuulostella sydänääniä, niitä kuitenkaan löytämättä.
Lähetti terveyskeskukseen, jotta lääkäri voisi ultralla katsoa elääkö sikiö, ja onko lapsivettä jäljellä minkä verran.
Ultrassa kuitenkin näkyi täysin elävä sikiö, ja vielä vähän lapsivettä. Osastolle jouduin tarkkailuun muutamaksi tunniksi, lähinnä sen vuoksi että lääkäri halusi tietää vieläkö lapsivettä vuotaa. Vuotoa ei sairaalassa ollessa tullut lisää, joten lääkäri totesi että voin lähteä kotiin lepäämään, ja seurailemaan alkavatko supistukset. Seuraavaksi aamuksi sovittiin uusi aika ultraan, jossa nähtäisiin onko tilanne muuttunut, ja onko sikiö elossa vielä silloin.
Aamulla tilanne oli täysin sama, ulralla nähdään elävä sikiö, hyvät sykkeet ja liikkeet. Lapsivettä vain ei ole. Lääkäri kirjoitti lähetteen naistentautienpolille, ja sinne lähdimme siltä istumalta.
Siellä lääkäri ultrasi ja totesi heti että kohtu on periaatteessa täysin vedetön, suurin löytyvä lapsivesilammikko oli alle 1cm,lääkärin mukaan tässä tilanteessa lapsen selviytymismahdollisuudet putosivat lähes nollaan. Ei auttanut kuin odottaa että luonto hoitaisi hommansa ja supistukset alkaisivat. Edes toivon murua ei oikeastaan annettu, vaan enemmänkin korostettiin että ei kannata edes toivoa raskauden jatkuvan. Sain kontrolliajan kahden viikon päähän, ja käskyn tulla aikaisemmin, jos ilmenisi tulehdusoireita tai supistuksia.
Päivät kestivät ikuisuuden. Itkin lähes koko ajan, vaikka itselleni yritin kovasti vakuutella, että näin oli vain tarkoitus tapahtua, enkä itse asialle mitään mahda.
Kahden viikon kuluttua palasimme tutkimuksiin, ja edelleen tuo pieni ihmisenalku piti elämästään sitkeästi kiinni. Syke normaali, liikkeet hyvät, kasvu normaali. Vettä vain ei edelleenkään. Kuitenkin lääkäri piti kantansa, keskenmeno on väistämätön, vaikka raskaus saattaisikin vielä joitain päiviä jatkua, niin hengissä tähän maailmaan emme tätä lasta tulisi saamaan.
Jouduimme hirvittävän päätöksen eteen. Hakeako lupaa raskaudenkeskeytykseen vai odottaakko edessä olevaa luonnollista keskenmenoa, joka voisi kestää vielä ties kuinka kauan, pahimmassa tapauksessa niin kauan että joutuisimme järjestämään hautajaiset. Päädyimme keskeytykseen. Olin henkisesti niin väsynyt siinä vaiheessa, että aloin jo pelkäämään oman mielenterveyteni puolesta. Lupahakemukset allekirjoitettiin ja sitten kotiin odottamaan päätöstä. Paperit lähtivät käsittelyyn keskiviikkona ja päätöksen piti olla selvä perjantaina, ennen sitä ei mitään voitu asioille tehdä.
Perjantaina ei kuitenkaan kirjettä tullut, en voinut uskoa että kidutus jatkuisi vielä viikonlopun yli, mielessäni kuitenkin koko ajan olin valmistanut itseäni siihen, että tämä on se päivä kun virallisesti menetämme lapsemme. Viikonloppu kului hiljaisuuden vallitessa. Maanantaina se koittaisi. Sitten tuli maanantai ja tuli posti, mutta ei edelleenkään lupaa. Siinä vaiheessa soitin turhautuneena polille, jossa kovasti moista viivästystä ihmettelivät, ja lupasivat selvittää mistä on kyse. Vartin päästä sama nainen soitti takaisin, että voimme lähteä ajamaan sinne, lupa on saatu puhelimitse.
Itkin koko matkan ja koko ajan minkä jouduimme istumaan odottamassa vuoroamme.
Suunnitelma oli, että sinä päivänä saan lääkkeen, joka alkaa valmistaa kohtua synnytykseen, sen jälkeen lähtisimme kotiin ja kahden päivän päästä tulisin osastolle, jossa synnytys virallisesti käynnistettäisiin.
Tutkimushuoneessa oli vaivautunut tunnelma. Lääkärikään ei puhunut oikeastaan mitään. Riisuin ja asetuin tutkimuspöydälle. Lääkäri levitti geelit ja alkoi ultraamaan. Hetkeen ei lääkäri puhunut mitään, ja ajattelin että nyt on sitten luonto tehnyt tehtävänsä, eikä sikiö elä enään. Hetken kuluttu lääkäri kuitenkin alkoi puhua. "Näyttää siltä että lapsivettä on tullut lisää". Taas hiljaista. Lääkäri soitti paikalle vielä erikoislääkärin, joka hetken tutkittuaan totesi että vettä tosiaan on enemmän kuin viimeksi, syke hyvä, liikkeet hyvät ja kasvu normaalia. Itse en ymmärtänyt mitä tapahtui, en tiennyt itkeä vai nauraa. No kuitenkin erikoislääkärin mukaan tilanne oli niinkin hyvä, että keskeytyslupaa ei tarvittukkaan. Saimme lähteä kotiin, kontrolli kahden viikon kuluttua äitiyspolilla. Ja niin odotus jatkui. Äitiyspolilla lääkäri kertoi ennen rakenneultraa
seurauksista, joita voisi olla odotettavissa tälläisen jälkeen, jotta ei olisi hirmuinen shokki jos jotakin poikkeavaa löytyy. Meille myös kerrottiin, että kukaan ei voisi tietää, koska synnytys tulisi alkamaan. Ensimmäinen etappi olisi rv 25, sen jälkeen yritettäisiin päästä viikolle 28 ja lopullinen päämäärä olisi viikko 34 jonka jälkeen lapsi saisi syntyä, jos olisi syntyäkseen.
Rakenneultrassa mitään hälyttävää ei varoittelusta huolimatta löytynyt. Kaikki rakenteet kunnossa, lapsiveden määrä normaalin rajoissa, ei raajojen vääristymiä, puuttuvia sormia tai varpaita. Täysin puhtain paperein läpi. Eihän se kaikkea huolta poistanut, mutta helpotti kuitenkin paljon.
Pitkään meni hienosti, päivät kuluivat lepäillen.
Nyttemmin kuitenkin murheet alkavat taas painaa.
Kipeitä supistuksia esintyy tarvittavaa useammin, kahdunkaula lyhentynyt ja pehmeä, edestä sormelle auki, kohdunpohjan korkeus ei kasva, ultrassa vauva todettiin keskikokoista pienemmäksi ja liikeseurantaa täytyy tehdä päivittäin. No nyt kuitenkin viikkoja kasassa jo niin paljon (33+5), että syntyäkin kohta jo saa.
No Nyt vain toivotaan että loppuaika ei enempää yllätyksiä tuo, ja saadaan vauva turvallisesti pihalle.
että siellä sinä välillä ilman lapsivettä vaan kasvoit tänne maailmaan