Liioitellaankohan tuota lastensuojelun tarpeen lisääntymistä?

[lastensuojelun asiakas]

Hesarissa on ollut viime viikkoina juttua siitä miten paljon enemmän lapsia on lastensuojelun piirissä kuin koskaan aiemmin, miten rahaa palaa miljoonia vuodessa ja enemmän tarvittaisiin, miten tämä on merkki siitä että lapsilla menee huonosti.

Meidän lapsi on yksi niistä 700 000 lastensuojelun piirissä olevasta koska meistä tehtiin lastensuojeluilmoitus (minun raskaudenaikaisen masennukseni vuoksi), joka sitten poiki pari tapaamista ja koska viimeistä kontrollia ei ole saatu sovittua aikataulujen vuoksi, me olemme edelleen lastensuojelun piirissä monta kuukautta ilmoituksen jälkeen.

Mutta kun eihän meillä mene mitenkään huonosti! Masennus tuli, oli ja meni pois kun raskaus eteni, meillä on hyvä koti ja parisuhde, tarpeeksi rahaa, akateeminen koulutus, ei päihde- tai mielenterveysongelmia, velaton asunto ja lapsella hyvä ja turvallinen kasvuympäristö.

Lastensuojeluilmoituksen tekokynnys on laskettu todella alas - eikä mitenkään turhaan, en valita, meille asiakkuudesta ei ole ollut haittaa kuin kenties vähän tapaamisten aikatauluttamisen suhteen, ja hyvä että apua tarjotaan jokaiselle.

Mietin vaan kuinka paljon on tällaisia tapauksia. Että ihan normaali hyvä perhe vie resursseja loppujen lopuksi aika paljonkin (meillä on ollut aina kaksi sosiaalityöntekijää meidän tapaamisissamme) ja tilastot paisuvat.

Ja samaan aikaan ne jotka todella tarvitsevat apua kärsivät resurssipulan seurauksista...

 

[onhan siihen syynsä]

Masennus tai väsymys tai ne yhdessä voi aiheuttaa esim vauvan ravistelua. Ihan hyvä ettei teidän kohdalla masennus ollut näin paha mutta mistä sitä etukäteen tietää, kuka roikkuu jo kuilun reunalla, kuka ei.

Eikö se ole hyvä, että asioihin edes yritetään puuttua varhaisessa vaiheessa?

 

[v]

Apua pitäisikin saada heti alkuvaiheessa, jolloin tilanne on vielä helppo korjata niinkuin teillä. Jos tilanne pitkittyy, se todennäköisesti pahentuu. Jos apua saa vasta viime tipassa siinä vaiheessa, kun pahoinpitelyä tai muuta vastaavaa on jo tapahtunut, tilanteen korjaaminen on paljon hankalampaa ja se vaatii enemmän voimavaroja.

 

["a p"]

Masennus tai väsymys tai ne yhdessä voi aiheuttaa esim vauvan ravistelua. Ihan hyvä ettei teidän kohdalla masennus ollut näin paha mutta mistä sitä etukäteen tietää, kuka roikkuu jo kuilun reunalla, kuka ei.

Eikö se ole hyvä, että asioihin edes yritetään puuttua varhaisessa vaiheessa?

Joo siis mä en yhtään valita meidän tilanteesta.

Mutta ehkä tilastoja kuitenkin luetaan vähän väärin tässä asiassa?

 

[hyvä kysymys]

Toinen mikä mua laittoi tuossa uutisoinnissa mietityttämään oli se, mitä täältäkin saa usein lukea: Joissakin kunnissa kotiapua tai yhtään mitään apua ei saa edes tilapäisesti, paitsi lastensuojelun kautta. Jos siis vauvan äidillä on jalka kipsissä, pahan koliikin omaava vauva valvottaa hirveästi tms, ja tarvitsisi vaikka vain muutaman kerran avuksi, ainoa keino on lastensuojelu. Onko tässä mitään järkeä?

Tilastoissa Tampereella lastensuojelun tarve oli noussut uuden lain myötä vain 2%, kun joissakin muissa kunnissa nousu oli muistaakseni 10%. Mutta Tampereella lapsiperheet saavatkin kotiapua vaikeassa tilanteessa tarpeeseen, ilman että sitä täytyy kierrättää lastensuojelun kautta. Olisiko sittenkin syy tässä? Lastensuojelun "tarve" kasvaa, kun apua ei saa mitenkään muuten?

Tuttavapiirissä parillakin on käynyt joku auttamassa ns. normaaleissa perheissä, ja jo parillakin muutaman tunnin käyntikerralla on ollut iso apu.

 

["a p"]

Toinen mikä mua laittoi tuossa uutisoinnissa mietityttämään oli se, mitä täältäkin saa usein lukea: Joissakin kunnissa kotiapua tai yhtään mitään apua ei saa edes tilapäisesti, paitsi lastensuojelun kautta. Jos siis vauvan äidillä on jalka kipsissä, pahan koliikin omaava vauva valvottaa hirveästi tms, ja tarvitsisi vaikka vain muutaman kerran avuksi, ainoa keino on lastensuojelu. Onko tässä mitään järkeä?

Totta!

Mä olenkin miettinyt eikö lastensuojelun nimeä voisi muuttaa vähemmän leimaavaksi, esimerkiksi perhetyöksi tai perheavuksi. Ainakin kovasti haluavat korostaa että ennen kaikkea tuetaan perhettä ja vanhemmuutta.

Toisaalta lapsi on kyllä se keskipiste. Jos lapsi ei kärsi siitä että äidillä on neljä raajaa paketissa ja pääkin pipi niin ei lastensuojelu tule auttamaan. Ehkä siksi haluavat pitää nimestä kiinni.

(Ja oikein ilkeästi voisi ajatella myös että haluavat pitää kiinni nimestä jotta avunpyytönkynnys säilyisi mahdollisimman korkeana ja rahaa säästyisi...)

 

[pöyristynyt]

Ettää liioitellaanko? Suomessa oli vuoden 2009 lopussa 888 323 alle 15-vuotiasta henkilöä ja lastensuojelun piirissä on noin 70.000 lasta (ei siis 700.000). Tästä voidaan päätellä, että kun joka kymmenes lapsi on lastensuojelun piirissä, sosiaaliviranoimaisten toimet ovat kymmenkertaisesti ylimitoitettuja.

Arvioisin, että noin 7.000 lasta olisi oikeasti avun ja sosiaalitoimen toimenpiteiden tarpeessa, eli joka sadas lapsi tarvitsisi apua (ei kuitenkaan välttämättä huostaanottoa). Arvioin vielä, että ainakin 80% huostaanotoista on tehty turhaan, eli aivan liian heppoisin perustein. Tässä eräs tarina:

http://www.studio55.fi/tositarina/artikkeli.shtml/1180294

Uupunut äiti haki apua – lapsi otettiin huostaan
Studio55.fi 03.09.2010 15:00

Kun viranomaiset ovat syystä tai toisesta todenneet, että äiti on kykenemätön huolehtimaan lapsestaan, käsityksen vääräksi todistaminen voi olla vaikeaa. Anin kolmivuotias poika joutui puoleksi vuodeksi eroon äidistään huostaanoton vuoksi.

Kaikki alkoi uupumuksesta. Ani, 48, oli jäänyt työstään pitkälle sairauslomalle 2000-luvun alussa toipuakseen työpaikkakiusaamisen aiheuttamasta masennuksesta ja uupumuksesta. Sairausloma muuttui myöhemmin eläkkeeksi, mikä osaltaan aloitti tämän uskomattoman tarinan, jonka päähenkilönä on pian neljä vuotta täyttävä Alex-poika.

– Hain sosiaaliviranomaisilta ja lääkäreiltä apua tiukkaan taloudelliseen tilanteeseeni ja uupumukseen avioeroni jälkeen, Ani aloittaa.

Hänelle selvisi vasta paljon myöhemmin, että tuosta ensimmäisestä avunpyynnöstä lähtien hänen perheestään on kirjattu ylös tiedonsirpaleita. Niiden muodostaman palapelin antama kuva kokonaistilanteesta on kuitenkin ollut Anin mukaan kaukana totuudesta.

– Jopa luottamuksellisiksi luulemistani keskusteluista esimerkiksi terveydenhoitajan kanssa on merkintöjä sosiaali- ja lastensuojeluviranomaisten lausunnoissa. Kyllä, olin ollut uupunut ja sanoin sen ääneen. Muun muassa sen perusteella minun on katsottu olevan kykenemätön huolehtimaan pojastani, Ani tuhahtaa.
Kommunikointiongelmia

Anin kertomuksessa vilahtelee useiden eri viranomaisten nimiä, jotka kaikki tekivät hänen perheensä tilanteesta omat johtopäätöksensä kommunikoimatta kunnolla keskenään.

Kun Ani haki toimeentulotukea tiukan taloudellisen tilanteensa takia, häntä kehotettiin muuttamaan pienempään ja halvempaan asuntoon. Myöhemmin niissä lausunnoissa, joiden perusteella Alex lopulta otettiin huostaan, todettiin yhdeksi perusteeksi perheen useat muutot.

– Tällaisia lausuntoja kirjoitettiin yhteensä noin sadan sivun verran, ja minun ei missään vaiheessa annettu niitä lukea, saati sitten korjata vääriä tietoja, Ani sanoo.

– Viranomaiset yksinkertaisesti päättivät, että olen huono äiti kuulematta minun näkemystäni asioista kertaakaan, hän jatkaa.
"En halunnut olla tarkkailtavana"
Kuva/Colourbox.com

Anin esikoinen, silloin 17-vuotias tytär, sairastui leukemiaan syksyllä 2008. Arki vakavasti sairaan tyttären ja parivuotiaan pojan yksinhuoltajana oli luonnollisesti raskasta. Vielä kun lisänä olivat taloudelliset huolet, joihin Ani ei tahtonut löytää ratkaisua, voimat olivat loppua.

Huhtikuussa 2009 tilanteeseen luvattiin apua, kun äidille ja kuopukselle järjestyi paikka lepopaikkana mainostetusta perhekuntoutuskeskuksesta.

– Sain sellaisen käsitysen, että kyseessä olisi paikka, jossa voisin Alexin kanssa rauhassa kerätä voimia. Kun sain järjestettyä tyttärelleni kotihoidon, päätin tarttua tarjoukseen, Ani kertoo.

Vasta, kun Ani jo oli poikansa kanssa kuntoutuskeskuksessa, hän sai sosiaalihuollolta kirjeen, josta selvisi, että kyseessä olikin avohuollon tukitoimena järjestetty sijoitus. Sen aikana keskuksen työntekijöiden oli määrä tarkkailla äidin tapaa kohdella poikaansa; kiinnittää huomiota ruokailurytmiin ja leikkihetkiin ynnä muihin jokapäiväisiin kasvatustilanteisiin, joiden kanssa Anilla ei ole koskaan ollut mitään ongelmia. Todellisuudessa hänen ainoa ongelmansa oli väsymys.

– Eikö se ole ihan luonnollista? Eivätkö kaikkien pienten lasten vanhemmat ole väsyneitä? hän kysyy.

– Ja se uupumus, johon hain apua vuosia aikaisemmin, oli jo voitettu ennen Alexin syntymää, hän tarkentaa.

Kun asian oikea laita selvisi Anille, hän pakkasi pian tavaransa ja lähti kotiin, minkä viranomaiset katsoivat huonoksi äitiydeksi.

– Keskuksen johtaja sanoi minulle muun muassa, että yksikään äiti, joka rakastaa lastaan, ei jätä tällaista tilaisuutta (lepojaksoa kuntoutuskeskuksessa) käyttämättä, Ani kertoo.
Puolen vuoden huostaanotto päättyi oikeussalissa
Kuva/Colourbox.com

Alex otettiin kiireellisesti huostaan heinäkuussa 2009, ja lopullinen huostaanottopäätös tehtiin loppukesästä.

– Perusteluina käytettiin niitä sirpaletietoja, joita minusta oli kirjattu ylös vuosien mittaan eri lausuntoihin. Joukossa on myös paljon asioita, jotka pitivät paikkansa, mutta koska jokainen tieto on irroitettu asiayhteydestään, lausuntojen perusteella minut saatiin näyttämään epäkelvolta huoltajalta, Ani kertoo.

Hän muistuttaa, ettei itse saanut missään vaiheessa lukea häntä itseään koskevia lausuntoja ja korjata tai selittää niissä olevia tietoja. Vasta lakimiehen avustuksella hän pääsi käsiksi kyseisiin dokumentteihin, joiden sisältö oli järkytys.

– Papereista sai muun muassa sellaisen käsityksen, että minulla on useita miesystäviä, en osaa huolehtia raha-asioistani enkä pysty takaamaan lapselleni pysyvää ja turvallista kotia. Ja että matkustelen holtittomasti ympäri maata ja raahaan pientä lasta mukanani, ettei Alexilla ole yhtään pysyvää suhdetta kehenkään aikuiseen ja niin edelleen, Ani luettelee.

Tosiasia kuitenkin hänen mukaansa oli, että missään vaiheessa Alexissa ei näkynyt minkäänlaisia merkkejä siitä, että hän olisi voinut huonosti. Mutta sitä viranomaiset eivät voineet tietää; osa heistä tapasi Alexin vain kerran, mutta he olivat silti valmiita todistamaan, että huostaanotto on aiheellinen.

Huostaanottoasia käsiteltiin lopullisesti hallinto-oikeudessa viime helmikuussa, ja vasta siellä Ani sai äänensä lakimiehensä avustuksella kuuluviin. Hänen onnistui todistaa huostaanottoa tukevat lausunnot epätosiksi, ja oikeuden päätökellä Alex palautettiin kotiin äitinsä luokse välittömästi.

Studio55/Elina Rantalainen

Kuvien henkilöt eivät liity juttuun.

 

["a p"]

Mä kyllä pidän tuota "uupunut äiti"-juttua lähinnä yksittäistapauksena, en usko että tuollaiset tapaukset niitä resursseja syövät, mutta onhan tuo aika tyypillistä.

Itse olen tilannut ls-rekisteristä otteet omasta keissistäni, ja aika kummallisia tulkintoja sieltäkin löytyy. Esimerkiksi ilmeisesti lauseeni "en vaan jaksa tätä elämää" (tms.) oli tulkittu itsetuhoisiksi ajatuksiksi...

 

[ss-p]

Tässähän on menossa nyt hiljalleen siirtymäkausi. Pohditaan koulutuksia, jotka voisivat auttaa tilanteeseen. Sosionomi (AMK) on yksi tälläinen koulutus, jonka toimenkuvaa ja koulutusta pyritään selvittämään. Perhetyöntekijöiksihän heitä jo otetaan ja näin ollen sosiaalityöntekijöillä jää aikaa muuhun. Uskoisin, että juuri tämän koulutuksen saaneista tulee vielä joku päivä merkittävä osa lastensuojelua.

 

["niin"]

Meidän perheen kokemus on se, että apua ei saa ilman "merkintää". Eli siis vaikka emme syvissä vesissä uiskennelleet missään vaiheessa (masennus lääkitty, psykiatrilla käyty, raha-asiat hoidettu kuntoon jne.), olimme samassa "kastissa" naapurin juoppojen kanssa. On toki hyvä että pitävät huolta ja sitä apua saa sitten, muttamutta...miten sen nyt sanoisi...aika ikävään sävyyn on joskus pidetty palaveria kun olemme ilmaisseet tahtomme lastensuojelun tarpeettomuuteen. Reilun vuoden tästä väänsimme ja sitten jättivät rauhaan- nyt olemme menossa perheneuvolaan lapsemme kehitysviivästymän (huom! yhdellä osa-alueella) vuoksi ja rehellisesti sanottuna pelottaa mitä siitäkin seuraa. Tahdon kuitenkin hakea lapsellemme apua ja toivon että perheneuvolassa oltaisiin asiallisia eikä liioiteltaisi mitään.

 

[ihmettelen]

Tästä voidaan päätellä, että kun joka kymmenes lapsi on lastensuojelun piirissä, sosiaaliviranoimaisten toimet ovat kymmenkertaisesti ylimitoitettuja.

Arvioisin, että noin 7.000 lasta olisi oikeasti avun ja sosiaalitoimen toimenpiteiden tarpeessa, eli joka sadas lapsi tarvitsisi apua (ei kuitenkaan välttämättä huostaanottoa). Arvioin vielä, että ainakin 80% huostaanotoista on tehty turhaan, eli aivan liian heppoisin perustein.

Mihinkä perustat nuo arviosi?

"”Lasten pahoinpitely ja seksuaalinen hyväksikäyttö” -tutkimuksen mukaan vajaa 20 % 15-vuotiaista vastaajista kertoi joutuneensa vanhempiensa lievän väkivallan kohteeksi ja vajaa 5 % vakavan (nyrkiniskujen tai sitä voimakkaamman) väkivallan kohteeksi edeltäneen vuoden aikana. Elämänsä aikana lievää väkivaltaa oli kokenut 72 % ja vakavaa väkivaltaa 8 % 15-vuotiaista."

Lastensuojelun piirissä on siis 10%. Koska lastensuojelun piiriin voi päätyä muutoinkin kuin väkivallan vuoksi, niin en kyllä puhuisi liioittelusta.

Ihmisillä tuntuu olevan liian ruusuinen kuva perhe-elämästä Suomessa. Se ei ole niin nättiä kuin kulissit antavat ymmärtää. Voisin jopa sanoa, että VALITETTAVASTI se 10% ei ole liioittelua.

Tässä lähde:
Perheväkivalta – Wikipedia