Liian erilaiset tulevaisuudensuunnitelmat?

[mistä sitä koskaan voi varmaksi tietää]

oltiin tuossa miehen kanssa ilta-ajelulla.

tuli sitten puheeksi (riitaa) sellaisesta, että miltähän meidän kahden tulevaisuus oikein näyttää, tuleeko tästä mitään.

Ollaan oltu 3 vuotta yhdessä. meillä on ihan suht ok suhde. arkinen jo, on erimielisyyksiä, mutta hyviäkin puolia myös.

varsinainen ongelma on tulevaisuus.. Miehelläni on selvät sävelet, mitä elämältään tahtoo. Tietää että haluaa asua täällä pikkukylässä, hänellä on vakityö jossa saa olla hamaan tappiin asti 98% varmuudella. Hän haluaa omakotitalon ja pari lasta.

Mutta entäs kun tulee minuun: minä en todellakaan tiedä mitä haluan. Tai tiedän nyt, mutta olen sitä sorttia joka pohtii asioita paljon, en näe mustaa enkä valkoista, vaan loputtomasti harmaan eri sävyjä. En voi koskaan sanoa "ei koskaan" enkä pidä sitä viisaana.

Mulla on yksi lapsi edellisestä suhteesta. Nyt tuntuu, että en ikinä enää tahdo lisää lapsia, mutta.. en koskaan sano ei koskaan. Mistäs tiedän mitä tunnen 15 vuoden päästä? Sama juttu omakotitalon kanssa. Nyt tuntuu, että EI IKINÄ. Olisin niin vahvasti kerrostaloasuja.
Entä sitten tämä asuinpaikka.. nyt hyvä paikka, täällä on suku, kaverit ja työ.. jota on luvassa vielä puoli vuotta. Työtilanne täällä on todella heikko. Moni kaveri onkin muuttanut aikansa työttömänä oleiltuaan ja turhaan työhakemuksia läheteltyään 100 km:n päähän isompaan kaupunkiin.

Samaa olen pohtinut itse. Muuttoa sinne kaupunkiin, mikäli täältä ei ala töitä löytymään, työn hakuun. Mutta mies ei suostu sinne muuttamaan. Enkä voi sitä vaatiakaan. Hänellä on täällä hyvä työpaikka ja työmatka olisi liian pitkä päivittäin kuljettavaksi kaupungista tänne.

Miten näistä asioista pääsee sopuun, ei tällaisista asioista voi edes tehdä kompromissejakaan.. onko muita vaihtoehtoja kuin ero? vai odotetaanko tässä vielä toiset 3 vuotta, katsotaan josko jomman kumman mieli muuttuu? entä jos ei muutukaan?

 

[suntuttus]

Sinä et ole ollenkaan sinut edes itsesi kanssa..saati sitten toisen.

Neuvon että lähdet omille teillesi , ja annat vapauden miehellesi.

 

[helviira]

Jos välillänne on aitoa rakkautta kaikki tulevaisuuteen, lapsiin ja töihin liittyvä sutjaantuu omalla ajallaan. Mielesi varmaan paranee kun löydät töitä tai opiskelupaikan (oletko harkinnut sitä mahdollisuutta?), ja olet paremmilla fiiliksillä miettimään asumismuotoja ja lapsentekoa.

Onnea ja menestystä!

 

[n49]

Missä asioissa sitten olette samaa mieltä?

Kaikissa "isoissa" asioissa tunnutte olevan eri mieltä: asuinpaikka, asumismuoto, lasten hankinta.

Toisaalta jos hyvin muuten menee, 100 km työmatka ei ole liian pitkä. Minun sulhaseni muutti minun kotikaupunkiini ja kulkee entiseen työpaikkaansa, jonne matkaa on juuri tuo 100 km. Hänet on "vapautettu" arki-iltojen kotitöistä kun työpäivälle tulee enemmän mittaa.

 

[Harmaavarpunen]

AP:n tilanne on itselleni tuttu. Minäkin olisin halunnut muuttaa edes Suomessa toiselle paikkakunnalle tai vaikka ulkomaille vuodeksi katsomaan maailmaa, mutta meillä mies ei tahtonut. Mies oli kiintynyt asuntoonsa ja kaikki ajat hän kunnosti sitä hellyydellä. Mies haki turvallisuutta asioista. Itse taas koen olevani ehyt ihan omana itsenäni, riippumatta siitä missä olen tai mihin menen. Mieheni taas koki suurta turvattomuutta, jos olimme edes vaikka matkoilla. Minä taas olisin ollut valmis vuokraamaan asuntomme ja muuttamaan joksikin ajaksi muualle lasten ollessa pieniä, jotta voisi kokeilla muunkinlaista elämää.

Yritin sopeutua tilanteeseen, joten minulla oli pitkä työmatka ja emme käyneet reissuissa tms, koska kaikki rahat meni taloon. En ole myöskään mikään puutarhaihminen, vaan mieluummin olisin ollut vapaa-ajalla vaikka teatterissa, tapaamassa ystäviäni tms. Miehen mielestä kaikki asiat olivat hyvin, koska teimme ne hänen haluamallaan tavalla.

Itselleni tilanne kävi lopulta sietämättömäksi. Mies on edelleenkin ihan hyvä ihminen, mutta ei minua varten. Nyt olen opetellut olemaan itsekkäämpi ja pitämään kiinni niistä asioista, joita todella haluan. Jos liian pitkään tekee liian monissa asioissa toisen mieliksi, niin paha olo purkautuu jollakin tavoin (syömishäiriöitä, masennusta, himourheilua jne).

AP:lle sanoisin, että näissä tärkeissä asioissa (esim. asuinpaikka) on pakko olla yhtämieltä tai valmis joustamaan, jotta kumpikin on tyytyväisiä. Muutoin se alistuva on onneton ja katkeroituu, eikä edes välttämättä tajua, miksi on onneton. Vaikka miehesi tietää ihan tarkkaan mitä sinä haluat, niin vaikket itse tiedäkään varmasti mitä haluat, niin ei se oikeuta siihen, että asiat pitäisi tehdä miehen haluamalla tavalla. Minä itse en vieläkään tiedä varmuudella mitä haluan, vaikka olenkin jo "iso", sillä tietyllä tavalla pidän siitä, että elämällä on jotakin yllätystä minulle eikä vain pelkkää työssä raatamista seuraavat 40 v. tms.

 

[kompromissi]

Miten olisi muutto puoliväliin miehen työpaikasta ja isommasta kaupungista, josta sinulle löytyisi töitä? Molemmille tulisi työmatkaa 50 kilsaa suuntaansa, sehän ei nyt sinällään ole hirmuinen matka. Meillä yhteisen koti hankittiin tällä perusteella (tosin hieman lyhyempi oli alkuperäinen välimatka) ja molemmat ollaan oltu oikein tyytyväisiä asuinpaikan valintaan

 

[J*ehna]

Minusta on ihan ookoo, että alkuperäisen mies haluaa sellaista ns. keskivertoelämää, johon kuuluu omakotitalo, lapset, vaimo ja tiiviit suhteet ystäviin ja sukulaisiin. Minusta on myös ihan yhtä ookoo, että alkuperäinen haluaa katsella maailmaa, elää ja kokea asioita, jonka jälkeen hän ehkä pystyy päättämään, mitä hän elämällään haluaa tehdä. Hyvin moni ihminen päättää ns. "villien vuosien" jälkeen vakiintua, rauhoittua ja kokee, että se "taviselämä" on juuri sitä, josta eniten nauttii.

Keskustelkaa vain lisää siitä, mitä haluatte elämältänne. Yrittäkää löytää kompromisseja tai miettikää, voisiko niitä kummankin haaveita toteuttaa erilaisilla aikatauluilla. Jos kumpikaan ei suostu joustamaan, ero lienee välttämätön.

 

[alkuperäinen kirjoittaja]

Jos välillänne on aitoa rakkautta kaikki tulevaisuuteen, lapsiin ja töihin liittyvä sutjaantuu omalla ajallaan. Mielesi varmaan paranee kun löydät töitä tai opiskelupaikan (oletko harkinnut sitä mahdollisuutta?), ja olet paremmilla fiiliksillä miettimään asumismuotoja ja lapsentekoa.

Onnea ja menestystä!

Hmm.. tiedä sitten niistä paremmista fiiliksistä. Mä olen ollut tätä mieltä jo hyvin kauan, ei ole mielipiteeni mikään hetken päähänpisto, huonosta työtilanteesta johtuva tms.

Joku kyseli että mistä asioista olemme sitten samaa mieltä. Jaa-a. Enpä tiedä, en kai ole sitä koskaan tullut kunnolla edes pohtineeksi! Mutta jos tähän kysymykseen saa vastata että mikä meillä on hyvin, niin hyvää on se, että mies osaa antaa hellyyttä, hän halailee ohimennen, pyytää viereensä istumaan, tuo kukkia.. arvostan näitä. Tosin itse en niin hanakasti enää edes pidä miehen halailusta. En tiedä miksi. Ei se tunnu miltään. Ja samalla kuitenkin tiedän kuinka väärin se on miestäni kohtaan, olen itse aiemmassa suhteessa ollut se osapuoli, joka on antanut hellyyttä muttei saanut sitä! En jaksaisi edes suudella miestäni enää, se ei herätä minkäänlaisia positiivisia tuntemuksia.

Kun olen tässä viime aikoina koittanut punnita suhteemme/miehen hyviä ja huonoja puolia, niin tuntuu löytyvän vaan niitä huonoja puolia, ja hyvät puolet ovat sitten sellaisia että mies käy töissä, ei hakkaa/juo, on uskollinen.. välillä käy mielessä, kuten tälläkin palstalla joskus on joku pohtinut, että eikö nuo pitäisi olla ihan itsestäänselvyyksiä joka suhteessa!? Muutenhan sitä voisi lyöttäytyä yhteen ihan kenen kanssa tahansa, joka ei lyö/juo ja käy töissä eikä petä. Pitäisi varmaan löytyä jotain spesiaalia kemiaa tms..?
Vai olenko nyt jotenkin liian epärealistinen?

Niin ja joku kysyi, eikö voitaisi tehdä kompromissia ja muuttaa puoleen väliin, josta molemmilla olisi 50 km työmatkaa. Hyvä idea, mun mielestä. Olen vaan miehelle sitä jo ehdottanut, ennenkin, ja mies ei siihen suostu :/ Se on niin jääräpää.

En tiedä mitä tästä suhteesta tulee. Huonosti menee, eikä tunnu siltä että jaksais tehdä mitään tämän suhteen eteenkään. Ei ole motivaatiota "yrittää tosissaan". toisaalta oon jo niin puhki, kun oon joka päivä moneen otteeseen pyöritellyt tätä suhdeasiaa päässäni jo yli puolen vuoden ajan, tuntuu välillä että ei jaksa enää edes ajatella koko asiaa tai pää hajoaa...

 

[helviira]

Tuntuuko sinulta siltä että itse kuihdut, elät miehen mukaan ja olet tavallaan unohtanut itsesi? Jos unohdat itsesi hyvässäkin suhteessa, intohimo ja tunteetkin hiipuvat. Näin olen nähnyt käyvän monelle. Ihminen alkaa elämään sen mukaan mitä kuvittelee/tietää toisen haluavan, ja kun ei itse sitä ehkä halua, myöntyy, mutta samalla alkaa tuntea kaunaisuutta toista kohtaan.

Tärkeä kysymys lienee, luuletko että ahdistuksesi paranisi, jos alkaisit enemmän tekemään niitä asioita mitä sinä haluat tehdä? Luuletko että intohimo ja tunteet miestäsi kohtaan palaisivat? Haluatko elää hänen kanssaan vai olla yksin?

Jos haluat elää hänen kanssaan, ja rakastat häntä, uskon että löydät tien yhteiseloon. Jos haluat olla yksin, niin sinulla on siihen kaikki oikeus. Mutta toiselle joka saattaa unelmoida lapsista ja talosta sinun pitäisi kertoa ettet ole siihen halukas...minusta ainakin. Muuten se toinen koko ajan nojaa unelmiinsa, ja niin...

Tsemppiä ja vireyttä sinulle!

 

[henna80@]

Jos välillänne on aitoa rakkautta kaikki tulevaisuuteen, lapsiin ja töihin liittyvä sutjaantuu omalla ajallaan. Mielesi varmaan paranee kun löydät töitä tai opiskelupaikan (oletko harkinnut sitä mahdollisuutta?), ja olet paremmilla fiiliksillä miettimään asumismuotoja ja lapsentekoa.

Onnea ja menestystä!

Hmm.. tiedä sitten niistä paremmista fiiliksistä. Mä olen ollut tätä mieltä jo hyvin kauan, ei ole mielipiteeni mikään hetken päähänpisto, huonosta työtilanteesta johtuva tms.

Joku kyseli että mistä asioista olemme sitten samaa mieltä. Jaa-a. Enpä tiedä, en kai ole sitä koskaan tullut kunnolla edes pohtineeksi! Mutta jos tähän kysymykseen saa vastata että mikä meillä on hyvin, niin hyvää on se, että mies osaa antaa hellyyttä, hän halailee ohimennen, pyytää viereensä istumaan, tuo kukkia.. arvostan näitä. Tosin itse en niin hanakasti enää edes pidä miehen halailusta. En tiedä miksi. Ei se tunnu miltään. Ja samalla kuitenkin tiedän kuinka väärin se on miestäni kohtaan, olen itse aiemmassa suhteessa ollut se osapuoli, joka on antanut hellyyttä muttei saanut sitä! En jaksaisi edes suudella miestäni enää, se ei herätä minkäänlaisia positiivisia tuntemuksia.

Kun olen tässä viime aikoina koittanut punnita suhteemme/miehen hyviä ja huonoja puolia, niin tuntuu löytyvän vaan niitä huonoja puolia, ja hyvät puolet ovat sitten sellaisia että mies käy töissä, ei hakkaa/juo, on uskollinen.. välillä käy mielessä, kuten tälläkin palstalla joskus on joku pohtinut, että eikö nuo pitäisi olla ihan itsestäänselvyyksiä joka suhteessa!? Muutenhan sitä voisi lyöttäytyä yhteen ihan kenen kanssa tahansa, joka ei lyö/juo ja käy töissä eikä petä. Pitäisi varmaan löytyä jotain spesiaalia kemiaa tms..?
Vai olenko nyt jotenkin liian epärealistinen?

Niin ja joku kysyi, eikö voitaisi tehdä kompromissia ja muuttaa puoleen väliin, josta molemmilla olisi 50 km työmatkaa. Hyvä idea, mun mielestä. Olen vaan miehelle sitä jo ehdottanut, ennenkin, ja mies ei siihen suostu :/ Se on niin jääräpää.

En tiedä mitä tästä suhteesta tulee. Huonosti menee, eikä tunnu siltä että jaksais tehdä mitään tämän suhteen eteenkään. Ei ole motivaatiota "yrittää tosissaan". toisaalta oon jo niin puhki, kun oon joka päivä moneen otteeseen pyöritellyt tätä suhdeasiaa päässäni jo yli puolen vuoden ajan, tuntuu välillä että ei jaksa enää edes ajatella koko asiaa tai pää hajoaa...

kuulostaa todella pahalta. en tieda sanoa muuta kuin etta, joskus kun tuntuu etta ei oikein tieda mita tehda, niin kuitenkin sen oikeasti tietaa, vaikka ei halua uskoa(jos ymmarrat mita ajan takaa..)

Mies ei halua joustaa missaan erittain tarkeassa asiassa sinulle. Jos han oikeasti sinua rakastaisi, ja olisit todella tarkea hanelle, niin han kylla joustaisi. Rakkaudessa haluaa tehda toiselle hyvaa ja tukea toisen elamaa. nayttaa silta etta han ei sinua tassa nyt tue ollenkaan. Kaikilla meista, miehista tai naisista, ei ole niita alkeellisia parisuhdetaitoja, eli empaattisuutta. Mies taitaa laittaa itsensa ja omat tulevaisuusvisiot ensin kaiken edelle, sinusta huolimatta.Kun tosissaan ollaan suhteessa, niin otetaan toinen ihminen huomioon.

 

[Humpback]

Jos välillänne on aitoa rakkautta kaikki tulevaisuuteen, lapsiin ja töihin liittyvä sutjaantuu omalla ajallaan. Mielesi varmaan paranee kun löydät töitä tai opiskelupaikan (oletko harkinnut sitä mahdollisuutta?), ja olet paremmilla fiiliksillä miettimään asumismuotoja ja lapsentekoa.

Onnea ja menestystä!

Hmm.. tiedä sitten niistä paremmista fiiliksistä. Mä olen ollut tätä mieltä jo hyvin kauan, ei ole mielipiteeni mikään hetken päähänpisto, huonosta työtilanteesta johtuva tms.

Joku kyseli että mistä asioista olemme sitten samaa mieltä. Jaa-a. Enpä tiedä, en kai ole sitä koskaan tullut kunnolla edes pohtineeksi! Mutta jos tähän kysymykseen saa vastata että mikä meillä on hyvin, niin hyvää on se, että mies osaa antaa hellyyttä, hän halailee ohimennen, pyytää viereensä istumaan, tuo kukkia.. arvostan näitä. Tosin itse en niin hanakasti enää edes pidä miehen halailusta. En tiedä miksi. Ei se tunnu miltään. Ja samalla kuitenkin tiedän kuinka väärin se on miestäni kohtaan, olen itse aiemmassa suhteessa ollut se osapuoli, joka on antanut hellyyttä muttei saanut sitä! En jaksaisi edes suudella miestäni enää, se ei herätä minkäänlaisia positiivisia tuntemuksia.

Kun olen tässä viime aikoina koittanut punnita suhteemme/miehen hyviä ja huonoja puolia, niin tuntuu löytyvän vaan niitä huonoja puolia, ja hyvät puolet ovat sitten sellaisia että mies käy töissä, ei hakkaa/juo, on uskollinen.. välillä käy mielessä, kuten tälläkin palstalla joskus on joku pohtinut, että eikö nuo pitäisi olla ihan itsestäänselvyyksiä joka suhteessa!? Muutenhan sitä voisi lyöttäytyä yhteen ihan kenen kanssa tahansa, joka ei lyö/juo ja käy töissä eikä petä. Pitäisi varmaan löytyä jotain spesiaalia kemiaa tms..?
Vai olenko nyt jotenkin liian epärealistinen?

Niin ja joku kysyi, eikö voitaisi tehdä kompromissia ja muuttaa puoleen väliin, josta molemmilla olisi 50 km työmatkaa. Hyvä idea, mun mielestä. Olen vaan miehelle sitä jo ehdottanut, ennenkin, ja mies ei siihen suostu :/ Se on niin jääräpää.

En tiedä mitä tästä suhteesta tulee. Huonosti menee, eikä tunnu siltä että jaksais tehdä mitään tämän suhteen eteenkään. Ei ole motivaatiota "yrittää tosissaan". toisaalta oon jo niin puhki, kun oon joka päivä moneen otteeseen pyöritellyt tätä suhdeasiaa päässäni jo yli puolen vuoden ajan, tuntuu välillä että ei jaksa enää edes ajatella koko asiaa tai pää hajoaa...

kuulostaa todella pahalta. en tieda sanoa muuta kuin etta, joskus kun tuntuu etta ei oikein tieda mita tehda, niin kuitenkin sen oikeasti tietaa, vaikka ei halua uskoa(jos ymmarrat mita ajan takaa..)

Mies ei halua joustaa missaan erittain tarkeassa asiassa sinulle. Jos han oikeasti sinua rakastaisi, ja olisit todella tarkea hanelle, niin han kylla joustaisi. Rakkaudessa haluaa tehda toiselle hyvaa ja tukea toisen elamaa. nayttaa silta etta han ei sinua tassa nyt tue ollenkaan. Kaikilla meista, miehista tai naisista, ei ole niita alkeellisia parisuhdetaitoja, eli empaattisuutta. Mies taitaa laittaa itsensa ja omat tulevaisuusvisiot ensin kaiken edelle, sinusta huolimatta.Kun tosissaan ollaan suhteessa, niin otetaan toinen ihminen huomioon.

Jätä se sika!