Jos pitää lestadiolaisuutta uutena uskontona, kannattaa tutustua liikkeen historiaan. Se juontaa juurensa alkuseurakunnasta saakka. Jeesuksen ajoista asti elävä usko (se usko, jossa tunnetaan sekä synti että armo, mutta myös syntien anteeksiantamus), on kulkenut jossakin päin maailmaa jollakin nimellä. Lars Levi Laestadius sai herätyksen aikanaan lukijaisilta, joilla vielä oli elävää uskoa. Hän oli niin voimakas uskon edistäjä, että sitä elävää uskoa kantavia alettiin kutsua lestadiolaisiksi. Ennen lukijaisia elävää uskoa kantoivat mukaan muun muassa hernhutilaiset, Martti Lutherin seuraajat olivat myös oikeassa uskossa. Lestadiolaisuus ei ole mikään uusi uskonto, vaan se on vain yksi vaihe elävän kristillisyyden 2000-vuotisessa historiassa.
Suosittelen liikkeen historiasta kiinnostuneelle Seppo Lohen Pohjolan kristillisyys-teosta.
Ja noihin kysymyksiin siitä, mikä on kiellettyä, mikä sallittua. Ei ole olemassa mitään "listaa", mistä tarkistetaan, saako ko. asiaa tehdä. Kun sydämessä on aito usko ja halu pysyä uskomassa, Pyän hengen kautta nämä asiat selvenevät. Selkeyden vuoksi joihinkin asioihin on otettu yhteinen kanta, jotta sekava käytös ei pahentaisi kenenkään mieltä. Näin esimerkiksi televisio on nähty paremmaksi jättää pois uskovaisita kodeista, sillä se ei ruoki uskonelämää. Sen sijaan internet on melko monessa uskovaisessa kodissa sen käytännöllisyyden vuoksi. Tuntemissani perheissä netin käytöstä on sovittu yhteiset säännöt ja niistä pidetään kiinni.
Jos joku on törmännyt vanhoillislestadiolaisiin, joiden käytös poikkeaa huomattavasti muiden vl:ten käytöksestä, voi syynä olla se, että sydämessään he eivät ole aidosti uskomassa. Moni voi venyttää omantuntonsa rajoja niin paljon, että lopulta mikään ei tunnu enää synniltä, vaan kaikki sallitaan.