Lasten vuoksi yhdessä?

Hei,

onko täällä ketään, joka olisi lasten vuoksi yhdessä?

Meillä on tosi vaikea tilanne. Tunteita on vielä, ei ole pettämistä tmv, mutta jotenkin emme vaan ymmärrä toisiamme.

Mies pitää minua ilmeisesti jonkun sortin luuserina. Opiskelin arvostettua tutkintoa kun tapasimme, mutta en saanut sitä koskaan loppuun (alemman olen suorittanut) ja päädyin muihin töihin. Tuskin olisin päässyt nykyisenkään työhöni ilman yliopistotaustaa, palkka on ihan ok ja ajan työsuhdeautolla. Työ ei ole mikään intohmimo minulle, ja toisinaan tunnen kyllästymistä siihen. Useimmiten olen kuitenkin ihan tyytyväinen, enkä kaipaa suuremmpaa urakehitystä.

Olin ylipainoinen kun tapasimme, 20 kg painavampi kuin nyt. Miehen tuella laihduin (en heti alkuun) ja olinkin melko hyvässä kunnossa. Kun kolmen lapsen äitinä aikaa liikunnalle ei jää, ja minulla ei laihduttaminen onnistu, jos en pääse liikkumaan. Ylipainoa on noin 10 kg. Miehen mielestä olen aivan kamalannäköinen, eikä hän ymmärrä miksi en halua puhua laihduttamisesta. Miehen mielestä "hän voi treenata minut ihan tässä olkkarissa", mitä se ikinä tarkoittaakin. Hän on sanonut myös kauniita asioita ulkonäöstäni, mutta myös niin pahasti, että en pysty uskomaan enää niitä kauniitakaan asioita.

Mies haluaisi myös ostaa loma-asunnon, eikä ymmärrä miksi en halua jatkuvasti tsekkailla niitä netistä tmv. No siksi, kun meillä ei ole rahaa siihen!

Mies on myös sanonut, ettei rakasta minua, on vain loukussa kanssani lasten vuoksi. Toisella kertaa sitten sanoo rakastavansa. Minusta se on epäreilua, hänen mielestään hänen oikeutensa on sanoa mitä tahansa, jos kerran "provosoin" häntä.

Välillä itsestänikin tuntuu, että haluaisin elää vain lasten kanssa. Meillä on kolme ihanaa lasta, jotka rakastavat isäänsä, ja joille hän on hyvä isä. Ajatuskin siitä, että isä vietäisiin pois päivittäiesestä elämästä tuntuu kauhealle.

Mutta kauheaa on myös se, että huomaan hengittäväni vapaammin, kun mies on töissä.

En oikeasti tiedä mitä tässä pitäisi tehdä. Mies sanoo, että hänellä on kyllä tunteita, mutta että kanssani on mahdotonta elää. Ei halua jättää lapsiaan, eikä siis halua erota.

Miehen "oma" elämäntilanne on stressaava - tekee rankkaa työtä oman firmansa kautta, mutta firma ei ole mikään kultakaivos. Muitakaan työmahdollisuuksia ei juuri ole.

Solmussa.

 

Henkistä väkivaltaa?
Lähde.

 

Siltä se ainakin toisinaan tuntuu. Mies tosin saa sen kuulostamaan hyvin vakuuttavasti siltä, että kaikki on omaa syytäni, ja että tiedän itsekin hänen olevan oikeassa mm. moittiessaan ulkonäköäni, tapaani ajatella, olematonta urakunnianhimoani tmv.

Ja ei sillä, varmasti minussa onkin vikaa. Mutta ei kai kaikii voi yksin minusta johtua?

Mies osaa olla myös ihana halutessaan. Tai sitten vastaavasti todella kamala.

 

Anteeksi vain, mutta miehes vaikuttaa siltä, ettei kannata. Ei edes lasten takia. Se millä tässä nyt on merkitystä, on se mitä itse haluat. Jos lapset on jo vähän isompia voisi asumisen järjestää viikko/viikko niin molemmat pysyy mukana arjessa.

 

Mietin itsekin eroa usein.

Se tuntuu epäonnistumiselle, ja se tuntuu lasten puolesta pahalle.

Toisinaan ajatus yksin (lasten kanssa) elämisestä tuntuu todella vapauttavalle, toisinaan pelottavalle.

Entä jos minä olenkin tosiaan kaiken pahan alku ja juuri? En voi uskoa, että olisin niin paha ihminen, mutta mies saa minut pohtimaan sitä. Esim. työpaikallani minut tunnetaan aktiivisena ja iloisena ihmisenä, jota mm. äitiyslomalta odotettiin kovasti töihin.

 

Kuulostaa tutulta. Meillä vähän samantyylinen tilanne. Ootko raskaana?

 

En ole raskaana. Meillä on kolme lasta, ja eiköhän tämän perheen lapsiluku ole täynnä.

Toisaalta aina sanotaan, että pikkulapsivuosina ei pitäisi erota. Meillä on pienin vielä aika pieni. Juuri siksi en pääsekään mitään itse harrastamaan. Mies on töissä silloin kun minä olen vapaalla.

 

Olis mukava jutella. Meillä niin samanlainen tilanne. Sillä erolla et meillä sairaudesta johtuu tää hankala tilanne. semmosta soutamista js huopaamista..

 

Tuota minusta kuulostaa siltä että sä ap olet jotenkin liiaan herkkä! et osaa käsitellä omia tunteitas ja siksi sulla on helpompi hengittää kun mies on poissa. menkää parisuhdeterapiaan sieltä saatte avun! (tosi tökeröltähän sun miehes kuulostaa kun painostaa laihtumaan,mutta ehkä ei tarkoita sitä ihan niin pahalla kuin miten sä tulkitset sen!)

 

Ryppy rakkaudessa
Kun oikein rakastaa, antaa itsensä niin, että joutuu melkein hukkaan. Yhteenkuuluvuuden ihanimman hurman jälkeen on usein otettava askel sivummalle ja kysyttävä, kuka olinkaan ja mitä elämältä tahdoin. Kun puheyhteys rakastettuun säilyy, kaikki on hyvin. Juuri näin vahvistutaan kestävään kumppanuuteen.

Erillisyydentarpeessa on kuitenkin myös vaaransa. Kun lakataan puhumasta, alkaa kumpikin luoda omaa maailmaansa. Vain jakaminen tekee asioista yhteisiä, ja vain yhdessä koetusta tulee yhteisiä muistoja. Kun ei saa sanotuksi, mitä toivoisi ja tarvitsisi, alkaa kerätä itseensä pettymystä, joka purskahtelee katkerina kommentteina tai työntyy syvälle ja vetää suun vielä tiukemmaksi viivaksi.

Mitä ei rakkaimmaltaan saa, sitä lähtee hakemaan muualta. Kolmantena pyöränä ei välttämättä ole uusi rakastettu. Paljon tavallisimmin tyhjyyttä täytetään työllä, lapsilla tai jopa sairastumalla.

Silloin on aika kääntää katse Paratiisin suuntaan. Missä on loukannut toista, siinä rehellinen pyrkimys parempaan ja anteeksi pyytäminen rakentavat kadotettua yhteyttä. Mitä väliä, kumman oli syy ja mikä vei erilleen. Nyt on tärkeää vain se, mikä voi tuoda takaisin yhteen.

alta linkistä löydät kirkon psykopariterapeuttien yhteystiedot, kannatan,sieltä me saattiin apu miehen puhumattomuuteen ja negatiiviseen kehään joka ol isuhteeseemme syntynyt

http://evl.fi/EVLfi.nsf/Documents/40D5B401E55B1785C225748000449ACD?OpenDocument&lang=FI

 

Kiitos kauniista sanoista.

Olen herkkä ja huonolla itsetunnollavarustettu.

Mielestäni olen kuitenkin pärjännyt monessa asiassa hyvin.

Miehellä on omat ongelmansa, joissa en osaa auttaa.

Terapia voisi olla hyvä juttu, jos mies suostuu lähtemään.

 

En ole raskaana. Meillä on kolme lasta, ja eiköhän tämän perheen lapsiluku ole täynnä.

Toisaalta aina sanotaan, että pikkulapsivuosina ei pitäisi erota. Meillä on pienin vielä aika pieni. Juuri siksi en pääsekään mitään itse harrastamaan. Mies on töissä silloin kun minä olen vapaalla.

Ei se mitään muuta, jos saat laihdutettua. Kyllä se mies on se sama paska sen jälkeenkin.

Ala elämään omaa elämää.

 

Haluan itsekin laihtua, mutta itseni vuoksi.

Mitä jos koitan elää "omaa elämää" eroamatta?

 

Sitten elätte yhdessä mutta erikseen

 

Kiitos kauniista sanoista.

Olen herkkä ja huonolla itsetunnollavarustettu.

Mielestäni olen kuitenkin pärjännyt monessa asiassa hyvin.

Miehellä on omat ongelmansa, joissa en osaa auttaa.

Terapia voisi olla hyvä juttu, jos mies suostuu lähtemään.

En minäkään suostunut lähtemään,ennenkuin ero oli edessä.. katsos kun ajattelin että jos ei kerran kahdestaan osata puhua(tai siis mies ei puhunut mulle) niin miten sitten kolmisteen,koin koko ajatuksen jotenkin loukkaavana että mieheni tarvitsee siihen jonkun kolmannen osapuolen suhteen ulkopuolelta. nyt olen tajunnut että se on kaikkein paras! jos mä sanon että mikä miehen käytöksessä loukkaa niin mies loukkaantuu siitä. mutta jos ulkopuolinen ihminen ammattilainen ohjaa varovasti miestä siihen suuntaan että hän alkaa ymmärtämään asoita ja ajattelemaan. yms. niins ehän on hyvä juttu. toki myös antaa molemmille rakentavampia tapoja toimia,eli kyllä sitä oman osansa saa. mutta amamttilainen osaa tehdä sen syyttämättä.

en mäosaa selittää.

mutta vaikka mies ei lähtisi sinne terapiaan,niin lähe sä! johan myönnät että oelt herkkä ja sulla on huono itsetunto,se pistää sut kokemaan asiat negatiivisemmin kuin ne oikeasti ehkä on tarkoitettu. jokatapauksessa,vaikka sitä toista ei voimuuttaa niin oma muutos vaikuttaa myös toiseen osapuoleen ja mieshän voi tulla mukaan vaikka kolmannella käynnillä. sä hyödyt jka tapauksessa terapeutilla käymisestä, niin lapsesikin ja luultavasti myös miehesi/parisuhteesi, vaikka mies ei käviskään siellä.

 

Mutta tekeekö se minusta huonon ihmisen, jos on huono itsetunto? Mies tietää sen, ja olen oikeasti tsempannut asian kanssa paljon.

Minussa on vikani, ja kieltämättä on joitain asioita joista en halua puhua, koska haluan prosessoida niitä yksin. Kuten vaikka tuoylipaino - jos 10 kg nyt sitten on niin paljon liikaa, että siitä pitää draama tehdä. En minä halua raportoida miehelle paljonko painan tai mitä olen syönyt, se on nöyryyttävää.

Yritin puhua terapiasta, mies ilmoitti ettei lähde, ei siitä kuitenkaan ole hyötyä - koska minä en kuitenkaan muuksi muutu. Hänessä ei ilmeisesti omasta mielestään ole hitustakaan syytä.

Mutta totta on, että ehkä siellä olisi hyvä ihan itseni (ja lasteni) vuoksi käydä.

Mulla on niin paha olo, kun ajattelen että lapset tässä kärsivät, enkä minä.

 

no se pariterapia voi pelottaa miestä.

mä olen lukenut paljon tutkimus tietoa ja itsekkin olen sitä mieltä että jos ei isä ole juoppo /hakkaaja, niin kyllä lapsille on parempi että vanhemmat on yhdessä,kuin se että eroais(vaikka jompikumpi vanhempi tuntisi elävänsä huonossa suhteessa).

10kg ylipainoa ei todellakaan ole paljon ja minusta tuntuu että sinä otat itse asiasta kohtuuttoman painolastin itsellesi psyykkisesti, mies ei varmaan edes tajua kuinka arka paikka tämä sinulle on.

ei se tee sinusta huonoa ihmistä,mutta saattaa vaikuttaa parisuhteeseennekin.

 

1. Itse ero on suuri stressitekijä

Lapsi elää elämäänsä luottaen sen jatkuvan samanlaisena. Siksi ero on aina suuri mullistus lapselle


Lapsen tunteet jäävät aikuisten surun varjoon

Erossa lapsen suru voi jäädä helposti vanhempien murheen jalkoihin. Emmi Uttin mukaan aikuiselta kuluu erokriisin käsittelyyn vuodesta kolmeen vuotta, eikä lapsella silloin käytännössä ole välttämättä tilaa oman pahan olonsa käsittelyyn.

- Eräs äiti juuri soitti minulle ja sanoi, että erosta on kolme vuotta ja nyt kun olen päässyt yli siitä, alkoi poika oireilla. Se kertoo siitä, että lapsi näkee, että nyt minun tunteilleni on tilaa ja vanhemmat jaksavat ne ottaa vastaan. Emmi Utti ohjaa eroperheiden lasten vertaistukiryhmiä

Tiedetään, että avioero on lapsille usein stressaava kokemus, ja avioeroperheiden lapsilla on havaittu olevan aikuisuudessa enemmän psyykkisiä ja sosiaalisia ongelmia kuin ehjien perheiden lapsilla. Aiemmat tutkimukset myös viittaavat siihen, että lapsena koettu vanhempien avioero lisää kielteisiä asenteita avioliittoa kohtaan, vähentää luottamusta parisuhteessa ja lisää todennäköisyyttä erota http://www.thl.fi/fi_FI/web/fi/uutinen?id=27431

Ensimmäinen myytti: Jos vanhemmat ovat onnellisia, niin ovat myös lapset. Vaikka ero huolestuttaisi lapsia, kriisi väistyy, koska lapset ovat joustavia ja kestäviä ja toipuvat pian. Tämä myytti rakentuu sen tosiasian varaan, etteivät useimmat aikuiset kykene ymmärtämään lapsen todellisuutta ja ajattelutapaa. Monet aikuiset, jotka ovat jääneet onnettoman avioliiton ansaan, olisivat yllättyneitä kuulleessaan lastensa olevan suhteellisen tyytyväisiä. He eivät välitä, nukkuvatko äiti ja isä eri sängyissä niin kauan kuin perhe on yhdessä.

Yhä enemmän on tietoa siitä, että monet lapset eivät näytä toipuneen erosta. Eronjälkeisten perheiden lapset eivät näytä onnellisemmilta, terveemmiltä tai sopeutuneemmilta, vaikka heidän vanhempansa sitä olisivatkin. Vaikka monet ovat hylänneet myytin, jonka mukaan lapset hyötyvät aina erosta, joka tekee aikuisista onnellisimpia, se vaikuttaa edelleen hienovaraisesti ja alitajuisesti ajatteluumme erosta ja reaktioihimme sitä kohtaan. Se kannustaa vanhempia olettamaan, että saavat lastensa siunauksen erolle. Sen vuoksi vanhempien on ollut vaikeampaa nähdä tai uskoa lastensa kärsivän peloista, surusta ja yksinäisyydestä eron jälkeen.


Mitä tutkijat oppivat?

Ero on pitkäaikainen kriisi, joka vaikuttaa kokonaisen sukupolven psykologiseen profiiliin. Ero on elämää muuttava kokemus. Sen jälkeen lapsuus on erilainen, nuoruus on erilainen ja aikuisuus, johon kuuluu päätös, mennäkö itse naimisiin, on erilainen. Oli lopputulos mikä hyvänsä, avioero muuttaa yksilön elämän suunnan kokonaisvaltaisesti. Nykyään ajatellaan, että avioero on normaali kokemus ja niin yleinen, että lapset tuskin sitä huomaavat. Uskotaan, että ero ei aseta yksilön harteille erityistä taakkaa, vaan on normaali kokemus. Jokainen lapsi kokee eron yksilöllisesti. Erolapsilla on huolia, jotka eivät kosketa ehjien perheiden lapsia. Ne muokkaavat yhteiskuntaamme tavoilla, joista emme koskaan uneksineetkaan.

http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/uutta_parisuhteista/parisuhdetutkimusta_tiiviisti/?x218948=219412

 

En minä halua erota. Välillä vaan tuntuu, ettei tilanteesta ole ulospääsyä.

Ehkä mun pitää vaan rakentaa tuota omaa itseluottamustani niin, ettei miehen "sivallukset" satuta. Mutta kun niin toivoisin, että voitaisiin taas löytää rakkaus meidän välille. Kun sitä on ollut. Eikä tunteet edelleenkään ole kuolleet, en usko että kummaltakaan, mutta silti on paha olo.

Omat vanhempani ovat eronneet. Selvisin siitä mielestäni aika ehjin nahoin, mutta en tietenkään toivo sitä lapsilleni. Ja lähtökohtaisesti olen mennyt naimisiin loppuiäksi.

 

No me ollaan yhdessä vain lasten takia ja koska toistaiseksi näin on "helpompaa", se on kuitenkin iso prosessi lähteä tästä esim. asuntoa etsimään. Ja me ei riidellä, se on musta yksi iso tekijä myös miksi näin on parempi toistaiseksi..
Ja mun miehessä ei sinällään ole mitään vikaa, ollaan vain kasvettu erilleen ja vuosien saatossa meidän erilaisuus on vain korostunut. Välillä tää on mulle tosi vaikeaa, koska tottakai olen alkanut kaipaamaan sitä intohimoa ja hellyyttä, eiköhän jokainen joka on useamman vuoden elänyt ilman mitään "sellaista".

Mutta ap, sun miehen sanomat asiat kuulostavat aika julmilta, ihan kuin hänellä olisi tietynlainen valta suhun. Narsistisia piirteitä taitaa myös löytyä, ei hyvä, ei yhtään..

 

Mun mielestä niin kauan kun ei oo fyysistä tai henkistä väkivaltaa (siis et vaan on tylsää, tai ei oo "huumaa" enää tms.) niin kannattas ehkä koittaa jaksaa. Etenkin jos lapset pieniä. Mut jos toinen alkaa käyttäytyä niin et itsetunto menee ym, niin sit ainakin terapiaa, tai jotain apua. Hankala tilanne kyllä, oon itse ollu samassa (onneks ennen lapsia, ni oli helppo lähtee). Voimia!!

 

Kuulostaa niin tutulta Mä en ole ylipainoinen, eikä mies myöskään arvostele koulutuksen puutettani, mutta jonkun syyn aina löytää ilkeilyyn. Meillä on myös ollut taloudellisesti stressaavaa, työttömyyttä, oma firma yms., mutta ei se mielestäni anna oikeutta lytätä toista. Ja sitten tuntuu, että pahennan vain tilannetta puolustautumalla.

Toisaalta en halua erota. Vanhin lapsi on ekalla, enkä halua, että joutuu vaihtamaan koulua, kun on juuri saanut kivoja kavereita (eskarissa oli syrjimistä). Minulla ei kuitenkaan olisi varaa yksin lasten kanssa jäädä asumaan tälle alueelle. Ja hyviäkin päiviä on paljon. Kuulostaa toisaalta niin tutulta tuokin, että on helpompi hengittää, kun mies ei ole kotona. En joudu olemaan varpaisillani. Enkä miettimään tekemisiäni, kun ei ole pelkoa, että toinen äksyilee tai ilkeilee.

En ole ikinä ajatellut, että olemme lasten takia yhdessä, mutta ehkä osittain niin. Koska olen myös miettinyt sitä, etten loppuelämääni tule pilaamaan sellaisen ihmisen, joka ei minua kunnioita, kanssa.

 

Kyllähän se menettelee. Miten voikin olla niin ristiriitaisessa tilanteessa että pitkä parisuhde on syvältä ihan paska, luottamus ja kunnioitus on menetetty ja on sisäisesti aivan yksin mutta silti pinnallisella tasolla mies on okei, seksi on aika hyvääkin ja perheenä on hyvinkin mukava olla yhdessä. Mies ei koe mitään ongelmia. Tietää kyllä katkeruuteni tietyistä asioista mutta ignooraa epämiellyttävät jutut ja oman käytöksensä seuraukset täysin. Mutta muoti-ilmiön tapaisesti en ala narsistiksi haukkumaan, onpahan vaan aika tumpelo mies sydämen asioissa.

 

Voiko sanoa, että "kiva" kun en ole yksin.

Meillä on ollut paljon hyviä hetkiä, ihan viime aikoinakin. Mutta myös vaikeuksia. Huono tukiverkosto, stressiä suhteen ulkopuolelta. Haluaisin uskoa, että tilanne voi parantua.