Lapsn kuolema. Miten tukea?

["Hukassa"]

Ystäväni lapsi menehtyi viime viikolla. Kuolema ei ollut "yllätys", viime talvena lääkärit totesivat sairauden (sairastui leukemiaan 2012 tammikuussa) olevan terminaalivaiheessa, ja ainoa mitä "tehtiin" oli kipujen lievitys. Kuolema oli sinänsä kuulemma rauhallinen, lähinnä lapsi nukkui pois, oli tajuton viimeiset kolme päivää. Ehdimm kaikki käydä moikkaamassa (vihaan sitä h-anaa lapsen kohdalla) ja ehti nähdä jopa niin odotetut ensiaskeleet meijän kuopukselta. <3

Ystäväni on romuna. Olen hukassa miten auttaa, lohduttaa, mitä sanoa, miten paljon "tuppaudun auttamaan", välillä hän raivoaa, saattaa lyödä, repiä tukasta, taantua tavallaan lapsen asteelle, jolloin pidän tiukasti sylissä (nykyään suht iisiä kun paino on pudonnut varmaan 40kiloon, mitään muuta ei ole kun luuta ja nahkaa)kunnes huuto ja kiroilu muuttuu itkuksi. Lapsen isä jätti jo vuosia sitten. Minä ja perheeni ollaan ystäväni "perhe". Yhdessä on tämä sairaus nähty, koettu, tunnettu, minusta tuntuu kuin oma lapsi olisi kuollut. En uskalla itkeä/surra/huutaa/raivota koska tämä on helvetin epäreilua ystäväni nähden. Itken öisin. Mies on ainoa joka tietää etten ole nukkunut sen jälkeen.

Tämä on kammottavaa. Ei ole yhtäkkiä sanoja, ei mitään millä voisin lohduttaa, vakuuttaa että joskus vielä elämä voittaa. Ystäväni on ruvennut pelkäämään kaikkea, pimeää, sitä että me kuolemme(kolari tms), esikoinen sai oksennustaudin ja ystävä suostutteli tutun onkologin tutkimaan, tästä sain puhuttua yli.

Mitä tässä voi tehdä? Ennenkuin me kaikki hajoamme? Tuntuu niinkuin elämässä ei olisi muuta kuin kammottava suru ja pimeys ja kipu. Ja pelkään kauheasti hukkaavani omat lapseni sen keskelle. En vain tiedä kuinka kauan jaksan hoitaa lapset ja ystäväni, itkeä yöt ja teeskennellä aamulla että minä jaksan vaikka kaikki murenee ympärillä. Mies vain itkee ja tekee töitä ja itkee, tai on hiljaa. Ottaisi vaikka syliin.

 

[kuolema]

eikö ystäväsi saa mitään terapiaa

 

[astrolabe]

Vertaistukea on luultavasti tarjolla, siihen kannattaa palata myöhemmin, jos nyt on liian akuutti vaihe. Terveyskeskuksen pitäisi pystyä tarjoamaan jotain psykologia kuuntelemaan ja miettimään jatkotoimia.

 

[ei3125]

Te tarvitsette koko perhe apua. Esim seurakunnan puolesta on tarjolla sururyhmiä. Josa vaikka sitä kautta saisitte apua. Tai eikö sairaala antanut mitään apuja kuoleman jälkeen? Sururyhmiä?Samankokeneiden ryhmiä? Ja suru pitää, myös sinun, purkaa pois. En voi mitenkään verrata mutta kun äitini kuoli yllättäen kolme vuotta sitten niin mieheni vei lapset pois aina sunnuntai-aamupäivisin ja minä jäin siivoamaan. Samalla kun siivosin niin itkin, huusin, raivosin ja sen kautta purin pahimman surun pois...

 

["niin"]

ystävällesi kriisiapua, terapiaa ja osasto jaksolle, jos muu ei auta. olkaa yhteydessä Käpy ry hyn. sieltä saa vertaistukea ja tukihenkilön.
omasta menetyksestä on jo jonkun aikaa, parhaaksi avuksi itse koin vertaistuen ja ajan. Joku toinen saa avun lääkkeistä.
yksilöllisiä ovat nämäkin asiat.

 

["aapee"]

Saa, mutta koko suru on niin musertava, ei se lähde parilla diapamilla helpottamaan(jep, "auttaminen" psykiatrian polilla oli resepti rauhoittaviin, oltiin vastaanotolla ehkä 15min).
Välillä ajattelen (kauheaa, tiedän), että ystäväni on piirun päässä laitoshoidosta. Hän ei syö, juurikaan nuku, joko hän on maanisen iloinen ja touhukas tai raivoaa ja itkee. Sanoin lääkärille suoraan, että pelkään että ystäväni tappaa itsensä. Ja tämä on ihminen mistä kaksi vuotta sitten en IKINÄ olisi näin sanonut. Ja nyt pelkään joka kerta kun puhelin soi. Lääkäri sanoi, että ystäväni suree. Joo, mutta mikä sen surun hinta on?

 

["vieras"]

Ammattiapua suosittelisin hankkimaan ystävällesi.

 

[Hhb]

Ystäväsi (ja ehkä sinäkin?) tarvitsee kriisiapua. Itse ei tuollaisessa tilanteessa pysty aikoja varailemaan vaan todennäköisesti hän tarvitsee jonkun hoitamaan asian puolestaan ja viemään paikan päälle. Muutenkin tärkeää on kaikki käytännön apu, että joku vie ruokaa ja huolehtiii välttämättömistä arjen asioista. En tiedä pystytkö sinä tähän vai tarvitsisitko itsekin jonkun tueksesi ettet polta itseäsi loppuun.

Todella vaikea tilanne. Paljon voimia ystävällesi, sinulle ja perheellesi!

 

["Vieras"]

Ystäväsi käy nyt läpi sitä raskainta vaihetta ja näkisin, että sen raivon, vihan, pohjattomuuden ym osoittaminen on vain hyvä asia.noin akuutissa vaiheessa ei oikein pysty kukaan tekemään mitään, jokaisen on käytävä ne tunteet itse läpi.
Mielestäni voit ihan hyvin sanoa ystävällesi että sinulla ei ole sanoja etkä tiedä mitä voisit tehdä, mutta seisot kyllä vierellä. Ja muista että ei sinunkaan aina tarvitse jaksaa, sinäkin suret ja sinulla on siihen oikeus.

Julkisen puolen lisäksi kannattaa käydä tutustumassa KÄPYyn. Josko sieltä löytyisi äidille tukea ja vertaisia.

Otan osaa.

 

["aapee"]

Miten kertoa kuolemasta esikoiselle (5v). Hänelle on kerrottu rehellisesti sanotaan nyt vaikka Ellan sairaudesta, sanottiin että Ella on tosi kipeä, kuolemasta kerrottiin että Ella meni taivaaseen (ei olla uskovaisia mutta tuo nyt tuli ekana suusta), Ellalla on nyt hyvä olla siellä on mummu ja pappa ja meidän koira jonka kanssa leikkiä.
Joka päivä silti kysyy että mennäänkö kattoon Ellaa, koska Ella tulee kotiin jne.
Se on varmaan tuskaisinta, toki hän vaistoaa että me ollaan kaikki outoja ja väsyneitä ja hiljaisia, olen yrittänyt pitää rutiineista kiinni, päiväkodissa kerroin ja he tekivät yhdessä askarteluja Ellalle, mutta ei hän käsitä että tämä on lopullista, Ella ei koskaan tule kotiin, ei leikkimään eikä me voidä mennä enää katsomaan Ellaa.

Kaikki tuntuu niin turhalta, mitä varten sitä synnyttää lapsia jos jo muutaman vuoden päästä niistä joutuu luopumaan. Kauhea viha lääkäreitä kohtaan, oisivat tehneet jotain, miksei sitä huomattu ajoissa? Miksi meidän perhe? Mitä vittua me teimme anssaitaksemme tämän, pieni lapsi herra isä?? Miksei minä? Joku muu.

 

[leijona76]

[QUOTE="aapee";28370195]Miten kertoa kuolemasta esikoiselle (5v). Hänelle on kerrottu rehellisesti sanotaan nyt vaikka Ellan sairaudesta, sanottiin että Ella on tosi kipeä, kuolemasta kerrottiin että Ella meni taivaaseen (ei olla uskovaisia mutta tuo nyt tuli ekana suusta), Ellalla on nyt hyvä olla siellä on mummu ja pappa ja meidän koira jonka kanssa leikkiä.
Joka päivä silti kysyy että mennäänkö kattoon Ellaa, koska Ella tulee kotiin jne.
Se on varmaan tuskaisinta, toki hän vaistoaa että me ollaan kaikki outoja ja väsyneitä ja hiljaisia, olen yrittänyt pitää rutiineista kiinni, päiväkodissa kerroin ja he tekivät yhdessä askarteluja Ellalle, mutta ei hän käsitä että tämä on lopullista, Ella ei koskaan tule kotiin, ei leikkimään eikä me voidä mennä enää katsomaan Ellaa.

Kaikki tuntuu niin turhalta, mitä varten sitä synnyttää lapsia jos jo muutaman vuoden päästä niistä joutuu luopumaan. Kauhea viha lääkäreitä kohtaan, oisivat tehneet jotain, miksei sitä huomattu ajoissa? Miksi meidän perhe? Mitä vittua me teimme anssaitaksemme tämän, pieni lapsi herra isä?? Miksei minä? Joku muu.[/QUOTE]

Lapsi käsittää aikanaan. Kannattaa olla vaan rehellinen ja kertoa että kuollut on kuollut eikä koskaan palaa takaisin. Omani kun pohti kuolemaa, me tutkimme löytynyttä eläintä ja sitä miten se ei liiku eikä hengitäkään, on kuollut. Kuori on siinä ja elämä poissa.

 

[fkfdd]

Suunnitelkaa hautajaisia, olet vaan siinä vieressä, kuuntelet odotat.

 

["vieras"]

Ystäväsi kyllä kuulostaa siltä että voi olla kohta pakkohoitokamaa, nimim. kokemusta on.
Itse en menettänyt lastani mutta todella surullinen ja kamala elämäntilanne muuten, ehdin heilua useamman kuukauden tuollaisessa kunnossa kuin ystäväsi ja sitten lähti todellisuudentaju rytinällä, diagnoosina määrittämätön psykoosi.

Kauhea tilanne, voimia teille kaikille.
Koittakaa hankkia apua seurakunnasta,vertaistuesta..
Psykiatrinen osasto ei välttämättä ole paras paikka toipua mutta jos ystäväsi ei ala syömään/nukkumaan se voi olla väistämätöntä.
Uni olisi kaikista tärkeintä.

 

["Kifa"]

Ihan ensiksi, huolehdi omasta jaksamisestasi. Sinullakin on oikeus surra ja jos et käsittele omaa suruasi, et voi tukea ystävääsi. Mene itse juttelemaan vaikka terveyskeskuspsykologille nyt alkuun. Ota yhteyttä Käpy ry:hyn, Syöpäyhdistykselläkin voi olla jotain ja seurakunnalla jos kuulutte kirkkoon.

Kannusta ystävääsi ottamaan yhteyttä uudelleen psykiatrian polille, mene itse mukaan ja kerro mikä tilanne on arjen tasolla (ei syö, ei nuku jne.). Sinänsä toiminta sillä ekalla pkl-käynnillä oli ihan asianmukaista koska ei siinä alun shokkivaiheessa ihminen kykene ottamaan vastaan mitään keskusteluapua eikä terapiaa. Tärkeintä on yrittää pitää jotenkuten kiinni arjesta ja siinä ne rauhoittavat voivat olla hyvin tärkeäkin apu kun saa edes nukutuksi ja pidettyä vuorokausirytmin suht normaalina, sitä kautta on sitten helpompi muistaa ruoka-ajat, peseytyminen jne.

 

["Kifa"]

Ja olitteko olleet yhteydessä sinne laste hoitaneelle syöpäosastolle? Koska siellähän näistä asioista on kaikkein eniten asiantuntemusta. Varmasti on mahdollista käydä juttelemassa lasta hoitaneen henkilökunnan kanssa, yleensä lastenonkologisilla osastoilla tarjotaan jo valmiiksi mahdollisuutta esim. sairaalapastorin tai psykiatrisen sairaanhoitajan tapaamisiin ja jälkikeskusteluihin. Osastolla tiedetään myös onko seudulla esim. lapsensa menettäneiden vanhempien omia ryhmiä ja yhteisöjä joita ei ehkä ihan netistä löydä.

 

["vieras"]

Käpy ry:llä on netissä suljettu sivusto, kaikki lapsensa menettäneet voivat laittaa sinne hakemuksen. Soittamalla toimistoon voi myös saada itselleen vertaistukihenkilön. Myös ryhmätapaamisia on tarjolla yleensä kerran kuukaudessa.

Seurakunnalla saattaa olla 6 kk raja ennenkuin ottavat sururyhmään. Sururyhmät ovat yleensä ns. sekaryhmiä puolison, vanhemman, ystävän jne. menettäneille. Oman lapsen menetys on sitä luokkaa oleva suru, että ainakaan minä en ole hakeutunut mihinkään tuollaiseen sururyhmään.

Hautajaisten suunnittelu on todella rankkaa puuhaa juuri oman lapsn menettäneelle. Siinä ystävän apu on korvaamatonta. Samoin hautakiven suunnittelussa voi ystävä olla apuna. Mulla on nyt työn alla enkelin kuva.

Terapiaakin voi saada, mutta on sitten kiven alla. Jos vain äiti suostuu lähtemään, niin osastohoito muutamaksi viikoksi on tarpeen. Ihan jo turvallisuudenkin takia.

Voimia ystävällesi loppuelämän kestävään suruun.