Lapsiluvusta

Miltä se tuntuu,kun on lapsiluku täynnä?

Ihan mielenkiinnosta siis.Meillä on nyt muutama viikari ja mä tahdon ehdottomasti lisää,samoin mies.Ja mä en siis osaa lainkaan ajatella sitä,että se luku joskus tulisi täyteen.Eli tietääkö sen vaan "luissaan" kun luku on täynnä ja miltä se tuntuu?Huomaako sen jo ihan laitoksella kun tuorein pulla on uunista ulos tullut vai tuleeko se fiilis ajan kanssa?

 

Mä oon aina tiennyt etten halua kahta lasta enempää.
Joitain ei taas näytä pysäyttävän mikään.

Niin se vaan menee, eipä siinä sen kummempia tuntemuksia liene.

 

Ihan satavarmaksi ei voi vielä sanoa, että onko luku sitten tässä, kun tämä nyt odotettu kohta syntyy. Mutta en tiedä kestääkö pää enää enempää keskenmenoja...

 

Kaipa siinä jommalla kummalla on yleensä selkeä näkemys siitä, mihin lapsiluku saa jäädä. Sitten on pariskuntia joiden mielestä sitä rajaa ei ole tarpeellista laittaa ja perhe sen kun kasvaa . Joku viisas tosin totesi ikuiselle vauvakuumeilijalle, että surutyö viimeisen lapsen saamattomuudesta on käytävä ennemmin tai myöhemmin . Tiä sitten.

 

no mulla on semmonen olo että 1 lisää ei olisi katasrofi, vaan maailmanloppu. :kieh:

 

No minulle ei valitettavasti tule myöskään varmaan ikinä mitta täyteen itsestään. Joudun väkisin jättämään neljään ihan taloussyistä. Ettei tarvitse sanoa sitten kaikkeen ettei ole varaa, kun alkavat pyytää asioita ja harrastuksia. Myöskään isompaan asuntoon ei ole varaa ja nyt on jo yksi huone jaettu.

 

no mulla on semmonen olo että 1 lisää ei olisi katasrofi, vaan maailmanloppu. :kieh:

Anteeks nauru,mutta tuo kuulostaa hauskalta kun en tosiaan tiedä mitään sun taustasta yms.

Ja siis kun mä olen ennemminkin itse laittanut tavallaan ikärajan siihen,milloin en enää halua lapsia ja se on 33.Kuulostaa ehkä oudolta,mutta mulla on se ajatus kun nämä ensimmäiset on tullut nuorella iällä niin tulkoot loputkin sitten.Toisaalta taas itseni tuntien voin kuvitella,että tuntuu vähintäänkin haikealta kun tuo 33 ikävuotta tulee täyteen ja varmasti olen siinä vaiheessa pyörtämässä puheitani.Jotenkin siis toivoisin,että mulla (tai edes miehellä) olisi se lapsilukuraja jossain.Mä en vaan osaa asettaa sitä aiempien kokemusten takia.Toivon siis,että mulla tulee tuohon 33ikään mennessä se olo,että tämä oli nyt tässä.Mä halua nimittäin myös niin,että olen sitten valmis lapsenlapsiin ja jaksan vielä heidänkin kanssaan.

Äh,kun tuntuukin,että puhun itseni kanssa taas ristiriitaisuuksia..Pahoitteluni siitä.

 

Itselleni se tuli vasta ajan kanssa..
Ajattelin joskus ennen lasten saantia, että haluaisin ainakin kaksi lasta. Kun lapsia oli sitten kaksi,
kävinkin sitten omaa itseäni aika voimallisestikin ravistelleen kriisin läpi aiheesta vieläkö uudelleen äidiksi. Järki sanoi välillä, että ei enää. En ollut mikään nuori tullessani ensi kertaakaan äidiksi. Mutta tunteet vetivät pidemmän korren. Halu saada vielä yksi lapsi oli voimakkaampi.
Tullessani sitten raskaaksi tein jo koko raskausajan töitä sen ajatuksen kanssa, että tässä olisi se viimeinen vauvamme. Mutta sen asian tunnetasolla omaksuminen vei kuitenkin aikaa, paljon yli lapsen syntymän. Vasta ihan pari viimeistä vuotta kun lapset ovat nyt 9, 7 ja 5v. on tuntunut siltä, että olen itsekin varma siitä, että lapsiluku on täysi. Enkä kärsi tyhjän sylin syndromasta. Ihan hetkittäin, hyvin ohikiitävästi sellainen haikeus siitä, ettei enää ole, eikä tule vauvaa hipaisee sisintä.

 

Niin...mulla oli kans ikäraja. 30-vuotta ja se ois nyt tässä...eikä meidän lapsemme toivottavasti ole vielä kaikki olemassa. Eli minusta tulee "vanha" äiti mielestäni vielä, ainakin toivon niin. Onneksi se on vaan itseasetettu raja. ;-)

 

Myö ollaan päätetty muutamaan otteeseen, että "Juu, nyt ei enää..." mutta sitten se mieli on muuttunut, että mie luotan siihen, että sen sit vaan "tietää" kun se on siinä.

 

no siis en halua olla raskaana, en halua synnyttää, en jaksais nousta ylös yöllä (nyt on pakko), en halua olla kotona seuraavat 5v.. tän kaiken huomasin varsin hyvin viime yönä kun taas kerran toi vauva päätti ettei väsytä yhtään klo 4 aikaan yöllä. kerroin tän miehellekin. no, sehän on jo tienny saman asian pitkään koska millon vaan tipahtaa postiluukusta kutsu vasektomiaan.

 

mulla oli kakkosen ollessa noin 6-8kk ihan hillitön vauvakuume. siis sisäinen fiilis siitä että tää ei ole viimeinen vauva vuosi viel.

nyt kolme poikaa ja nuorin 7kk. ei minkään sorttistahinkua haluta enää lisää. meille kyllä kummallekkin oli max.3 ihan seurustelun alusta asti. eli mä ainakin tunnen sen että meillä nyt tässä ja näillä mennään.

 

Itselleni se tuli vasta ajan kanssa..
Ajattelin joskus ennen lasten saantia, että haluaisin ainakin kaksi lasta. Kun lapsia oli sitten kaksi,
kävinkin sitten omaa itseäni aika voimallisestikin ravistelleen kriisin läpi aiheesta vieläkö uudelleen äidiksi. Järki sanoi välillä, että ei enää. En ollut mikään nuori tullessani ensi kertaakaan äidiksi. Mutta tunteet vetivät pidemmän korren. Halu saada vielä yksi lapsi oli voimakkaampi.
Tullessani sitten raskaaksi tein jo koko raskausajan töitä sen ajatuksen kanssa, että tässä olisi se viimeinen vauvamme. Mutta sen asian tunnetasolla omaksuminen vei kuitenkin aikaa, paljon yli lapsen syntymän. Vasta ihan pari viimeistä vuotta kun lapset ovat nyt 9, 7 ja 5v. on tuntunut siltä, että olen itsekin varma siitä, että lapsiluku on täysi. Enkä kärsi tyhjän sylinsyndromasta. Ihan hetkittäin, hyvin ohikiitävästi sellainen haikeus siitä, ettei enää ole, eikä tule vauvaa hipaisee sisintä.

Mulla on itsellä taustalla vakavanpuoleinen tyhjänsylinsyndrooma ja siksi juuri mietin tätä lapsiluku-asiaa,että osaanko laittaa stopin oikeaan aikaan.Kun tällä hetkellä on vielä se olo,että tulkoon vaikka kymmenen vielä,kyllä minä hoidan ja annan palan itsestäni vaikka mikä olisi.Pelottaa siis se,että meneekö koskaan ohi se mainittu syndrooma.Tuntuu,että se vaanii mua koko ajan ja pakenen sitä sen taakse,että olen vielä nuori ja mulla on aikaa ajatella asiaa ja saada joku päätös taikka sitten luottaa siihen,että se tunne joskus vielä tulee,että tämä oli nyt tässä.

 

Olen itkenyt jo heti sairaalasta vauvan kanssa kotiuduttuani, että tää oli sitten tässä. Ja kahden eri vauvan kanssa jo Nyt tulee vastaan kylmä todellisuus, että ei vaan oikeasti enää viidettä voi tehdä, ettei se olisi jo joltakulta ajallisesti tai taloudellisesti pois. Aikaa on nyt, mutta entä sitten, kun käyn töissä ja teen kotityöt päälle + lapset alkaa harrastaa.

 

Kyllä sen vaan tietää, kun lapsiluku on täynnä. Ettei enempää jaksa eikä rahatkaan tulis riittämään.. Meillä neljä lasta ja se on hyvä määrä.

 

Meillä on varmaan porukka kasassa. Mullakin on ollut mielessä aiemmin jotain ikärajoja itselleni jonka jälkeen en tahdo enää lapsia... Rikoin sen tässä kuopuksen kohdalla joten se siitä
Meillä ihan taloudelliset syyt todennäköisesti pitää tän perheen tän kokoisena mitä on. Myöskin tää meidän asuinpaikka...täällä ei muuta kuin todelliset miljonäärit hommaa kahta lasta enempää. Ja me ei toistaiseksi olla miljonäärejä. Ehkä mieli muuttus jos muutettas jossain vaiheessa takas Suomeen. Se ei kuitenkaan ole suunnitelmissa.

 

Itselleni se tuli vasta ajan kanssa..
Ajattelin joskus ennen lasten saantia, että haluaisin ainakin kaksi lasta. Kun lapsia oli sitten kaksi,
kävinkin sitten omaa itseäni aika voimallisestikin ravistelleen kriisin läpi aiheesta vieläkö uudelleen äidiksi. Järki sanoi välillä, että ei enää. En ollut mikään nuori tullessani ensi kertaakaan äidiksi. Mutta tunteet vetivät pidemmän korren. Halu saada vielä yksi lapsi oli voimakkaampi.
Tullessani sitten raskaaksi tein jo koko raskausajan töitä sen ajatuksen kanssa, että tässä olisi se viimeinen vauvamme. Mutta sen asian tunnetasolla omaksuminen vei kuitenkin aikaa, paljon yli lapsen syntymän. Vasta ihan pari viimeistä vuotta kun lapset ovat nyt 9, 7 ja 5v. on tuntunut siltä, että olen itsekin varma siitä, että lapsiluku on täysi. Enkä kärsi tyhjän sylinsyndromasta. Ihan hetkittäin, hyvin ohikiitävästi sellainen haikeus siitä, ettei enää ole, eikä tule vauvaa hipaisee sisintä.

Mulla on itsellä taustalla vakavanpuoleinen tyhjänsylinsyndrooma ja siksi juuri mietin tätä lapsiluku-asiaa,että osaanko laittaa stopin oikeaan aikaan.Kun tällä hetkellä on vielä se olo,että tulkoon vaikka kymmenen vielä,kyllä minä hoidan ja annan palan itsestäni vaikka mikä olisi.Pelottaa siis se,että meneekö koskaan ohi se mainittu syndrooma.Tuntuu,että se vaanii mua koko ajan ja pakenen sitä sen taakse,että olen vielä nuori ja mulla on aikaa ajatella asiaa ja saada joku päätös taikka sitten luottaa siihen,että se tunne joskus vielä tulee,että tämä oli nyt tässä.

kyllä se tunne tulee. Toisille se on hyvin selkeä ja toiset etsivät ja kokevat sen kivunkin kautta. Ilman kipua en ole siitä itsekään selvinnyt.
Omalla kohdallani ikä asetti sen suurimman kriteerin, ettei ainakaan tietoisesti hankkisi lapsia. Mutta työstöä se vaati.
Silloin kun painiskelin ennen kolmatta lasta - vieläkö- ajatuksineni. Tuntui, että ei.n sanominen oli ajatuksena aika musertava.
Ja päätin, että vauva saa tulla jos on tullakseen. Ja tulihan hän.
=)

 

Mä toivon siis itselleni ja miehelle järkeä huomata edes sen,milloin ne taloudelliset syyt tulee vastaan.Meillä kun on tähän asti ollut se asenne,että kyllä sitä aina pärjää.Hyvin tultiin toimeen silloinkin kun oli kaksi lasta,minimi äitiyspäiväraha ja yksi opintotuki + asumislisä.Vankka rinki ihmisiä ympärillä oli se,jonka voimin pärjättiin ja se rinki ei ole muuttunut miksikään.

Kyllä tässä silti jotain tarvitaan,että oikeasti voidaan se raja johonkin vetää.Mies osaa olla jämptimpi asiassa,mutta tiedän,ettei hänenkään sanansa ihan totta ole.Samasa kaipuusta hän kärsii kuin minäkin.

 

Mä toivon siis itselleni ja miehelle järkeä huomata edes sen,milloin ne taloudelliset syyt tulee vastaan.Meillä kun on tähän asti ollut se asenne,että kyllä sitä aina pärjää.Hyvin tultiin toimeen silloinkin kun oli kaksi lasta,minimi äitiyspäiväraha ja yksi opintotuki + asumislisä.Vankka rinki ihmisiä ympärillä oli se,jonka voimin pärjättiin ja se rinki ei ole muuttunut miksikään.

Kyllä tässä silti jotain tarvitaan,että oikeasti voidaan se raja johonkin vetää.Mies osaa olla jämptimpi asiassa,mutta tiedän,ettei hänenkään sanansa ihan totta ole.Samasa kaipuusta hän kärsii kuin minäkin.

Tuo "kyllähän sitä pärjää" ajatus on meilläkin aina ollut, mutta kun nuo kasvaa ja jouluna toivotaan jo pehmolelun sijaan pelikoneita ja sähkökitaroita, niin silloin sen huomaa, että rahaa vaan tarvitaan. PÄRJÄÄHÄN sitä aina, mutta kiva se on kuitenkin, että voi jotain lasten toiveitakin toteuttaa, eikä vain omia, "koska lapset on niin kivoi" Eli neljäs on meidän viimeinen, vaikka se halu saada lapsia ei minun tapauksessani katoa varmaan koskaan, vaikka kymmenen suotaisi.

 

Meillä on nyt kk vajaa 5v., 3v.4kk ja 1v.4kk. Aikana ennen lapsia haaveilin 4:stä lapsesta, mutta nyt n. puolen vuoden sisään on ruvennu tuntumaan, että jos nyt raskautuisin niin joutusin varmaan johonkin hoitoon... Eiku tää arjen pyöritys kaikkine (järkyttävine) uhma-, raivo- ja huutokohtauksineen on niin kuluttavaa, että kun tästä selviän niin... (kunnon känni???!!). Olen tosi kiitollinen noista lapsista, mutta kun joka asiasta taistellaan isompien kanssa, niin sitä en meinaa jaksaa. Ajatus uudesta raskaudesta, synnytyksestä, yövalvomisesta ym. vauva-arjesta ei kauhistuta yhtään -sen varmaan jaksaisin mutta en enää näitä kiukuttelijoita ja taistelijoita lisää... Tiedän, nää uhmat on ohimeneviä, mutta kun meillä nää seuraa vaan toisiaan -kun ekalla loppuu ni toisella alkaa... Ja kun se on jokapäiväistä ja kaikesta -ruoka on pahaa, ei muka osata pukea itse (vaikka osataan kyllä), lelujen siivoilusta leikkihuoneeseen... Tää on itse asiassa ihan normaalia lapsiperheen arkea, mutta minä tän arjen pyörittäjänä oon niin väsynyt tähän kun lapset on nyt kaikki niin pieniä (jopa tuo 5v. vaikka sitä erehtyy aina pitämään niin isona...) ja kaikki tarvii apuja yhtä aikaa ja jos ei sitä apua ehdi JUST NYT HETI antamaan, niin jumalaton raivari alkaa... huoh. Että ei meille tätä lajia lisää. Ainakaan nyt.

 

Mä toivon siis itselleni ja miehelle järkeä huomata edes sen,milloin ne taloudelliset syyt tulee vastaan.Meillä kun on tähän asti ollut se asenne,että kyllä sitä aina pärjää.Hyvin tultiin toimeen silloinkin kun oli kaksi lasta,minimi äitiyspäiväraha ja yksi opintotuki + asumislisä.Vankka rinki ihmisiä ympärillä oli se,jonka voimin pärjättiin ja se rinki ei ole muuttunut miksikään.

Kyllä tässä silti jotain tarvitaan,että oikeasti voidaan se raja johonkin vetää.Mies osaa olla jämptimpi asiassa,mutta tiedän,ettei hänenkään sanansa ihan totta ole.Samasa kaipuusta hän kärsii kuin minäkin.

Tuo "kyllähän sitä pärjää" ajatus on meilläkin aina ollut, mutta kun nuo kasvaa ja jouluna toivotaan jo pehmolelun sijaan pelikoneita ja sähkökitaroita, niin silloin sen huomaa, että rahaa vaan tarvitaan. PÄRJÄÄHÄN sitä aina, mutta kiva se on kuitenkin, että voi jotain lasten toiveitakin toteuttaa, eikä vain omia, "koska lapset on niin kivoi" Eli neljäs on meidän viimeinen, vaikka se halu saada lapsia ei minun tapauksessani katoa varmaan koskaan, vaikka kymmenen suotaisi.

Tois on just se taloudellinen puoli,josta toivon,että me joskus herätään todellisuuteen.Meillä nimittäin se on isovanhemmat jotka tykkää ostaa joulu- ja synttärilahjoiksi ne isommat lahjat.Vielä nykyään ei oo tarvinnu moisia miettiä kun lapset sen verran pieniä,mutta just tulevaisuutta ajatellen he ovat tehneet sen selväksi,että haluavat osallistua niihin.Yhteensä neljä isovanhempaa ja jokainen on jo alkanut laittaa lasten tileille rahoja esim. ajokortteja varten rahaa.On siis pakko myöntää,että ilman tätä tukiverkkoa me ei pärjättäisi mitenkään.

 

Ei minulla ole siitä sen kummempia tuntemuksia ollut.. on ihanaa kun lapset kasvaa, joku hassu haikeus tulee kuitenkin kun viikkailee pienimpiä vauvanvaatteita pois. Ei ehkä niinkään, että kaipaisi vielä sitä pientä nyyttiä, kun en edes ole intopinkeänä vauvavuosista. Toisaalta tietyiltä osin se biologinen lisääntymisvietti hyrrännee minunkin sisälläni mutta monen eri käytännön syyn johdosta nämä kaksi lasta ovat minulle varsin sopiva määrä. Aika menee heidän kanssaan ja seuraavana vuonna aloitan jatko-opinnot, joitten jälkeen vielä jatko-opiskelua ja uran luontia jne, joten kun on kaikenlaista muuta puuhaa ei päällimmäisenä ajatuksena ole se, että edes haluaisi enempää lapsia. En tällä hetkellä voi kuvitella itseäni vääntämässä iltatähteäkään vanhalla iällä, vaikka mitään ei vannoa voikaan, mutta se tuntuu hyvin hyvin kaukaiselta ajatukselta.

 

Miltä se tuntuu,kun on lapsiluku täynnä?

Luku tuli täyteen, mutta ei tullut tyttöä. Jos oliskin tullut ensin tyttö, olisin ihan hymyillen ottanut vastaan yllätyspojan.

 

Ei minulla ole siitä sen kummempia tuntemuksia ollut.. on ihanaa kun lapset kasvaa, joku hassu haikeus tulee kuitenkin kun viikkailee pienimpiä vauvanvaatteita pois. Ei ehkä niinkään, että kaipaisi vielä sitä pientä nyyttiä, kun en edes ole intopinkeänä vauvavuosista. Toisaalta tietyiltä osin se biologinen lisääntymisvietti hyrrännee minunkin sisälläni mutta monen eri käytännön syyn johdosta nämä kaksi lasta ovat minulle varsin sopiva määrä. Aika menee heidän kanssaan ja seuraavana vuonna aloitan jatko-opinnot, joitten jälkeen vielä jatko-opiskelua ja uran luontia jne, joten kun on kaikenlaista muuta puuhaa ei päällimmäisenä ajatuksena ole se, että edes haluaisi enempää lapsia. En tällä hetkellä voi kuvitella itseäni vääntämässä iltatähteäkään vanhalla iällä, vaikka mitään ei vannoa voikaan, mutta se tuntuu hyvin hyvin kaukaiselta ajatukselta.

Ei sua nyt kukaan tosissaan ole ottamassakaan muuksi kuin satunnaiseksi reiäksi. Tietenkin jos ehkäisy unohtuu tai pettää, niin voit saada lapsia. Mutta enpä usko, että sinua kukaan vakavissansa ajattelee moneen vuoteen. Samaa sanoi miehenikin, kun profiilisi kera pärstän olen esitellyt. Vieläkö sulla on muuten niitä pikkushortsikuvia irkkigalleriassa?

 

Mä olen tiennyt lapsiluvun olevan täynnä vaan pikkuhiljaa kun aikaa menee ja lapset kasvaa. Aina synnytyksen jälkeen on vielä ollut vauvakuuume, mutta viimeisimmällä kertaa en antanut sille periksi koska tiesin sen olevan loputon "kierre" jos sille linjalle lähtee että joka kerta sortuu siihen kuumeeseen Kaipasin itseasiassa vaan sitä raskausaikaa ja synnyttämistä, vauvan saamista, en niinkään vauvaa enkä uutta lasta.

Kun kuopus on nyt 1,5v niin tiedän, etten oikeasti halua enää lapsia enkä niin paljon enää sitä raskauttakaan ja tunne vahvistuu päivä päivältä. Vielä yli vuosi sitten luulin kai haluavani ja haikeana mietin, että nytkös tämä on sitten tässä. No helpompi tie se olisi tottakai tehdä lapsia mun kohdalla kun se on se lastenhoito kotona om vanha tuttu asia jonka osaan Isompi haaste on alkaa suunnittelemaan tulaveisuudelle muuta tekemistä ja ryhtyä tekemään jotain sen eteen, mulla kun on kaikki koulut kesken