Toggle sidebar

Lapsille huutaminen epänormaalia?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Huonohko äiti
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
H

Huonohko äiti

Vieras
Vähänväliä saa jostakin lukea, että se on hirveä ongelma, kun vanhemmat huutavat lapsille. Mutta mitä sitten pitäisi tehdä, jos lapsi esim. moneen kertaan hiljaisella äänellä esitetyistä kielloista huolimatta koko ajan vääntelee hellan nappuloita tms. Tietty olisi hyvä konsti lähteä lapsen kanssa eri huoneeseen leikkimään, lukemaan tai jotain vastaavaa, mutta jos on vaikka ruuan teko kesken, niin ei se oikein onnistu. Itse ainakin huudan lapsille aika useinkin, mutta onko se oikeasti niin epänormaalia ja paha juttu kuin saa lehdistä ja kirjoista lukea, vai onko tuo niitä asioita, että käytännössä kaikki sitä tekevät, vaikka ei pitäisi? Ja mitä haittaa siitä lapsille on?
 
Jahas, no pidätkö itse siitä, että sinulle huudetaan kun jokin asia ei mene perille
ensimmäisellä tai toisellakaan selittämisellä?
Lapsi hakee tuollaisella vanhemman huomiota, jose se ei sitä saa hyvässä niin sitten pahassa. Ota vaikka lapsi syliin, selitä miksi niin ei pidä tehdä (mistä sitten kiellätkin), kerro rakastavasi, halaa ja ohjaa lapsi tekemään jotakin muuta mielenkiintoista, josta ei harmia aiheudu.

Sitäpaitsi, tavat yleensä perityvät - huutavien vanhempien lapset sitten huutavat omilleen aikanaan..
 
No, tehot siinä ainakin nopeasti kärsii ;-)... Ja kyllähän sellainen jatkuva karjuminen on aidosti kamalan kuulloista. Itse olen säästellyt kovempaa ääntä tosi tarpeeseen (hmm...määrittelykysymy!), eli hirveän usein en ole ääntä joutunut korottamaan. Onhan se ihan päivänselvä asia, että jos on kovin taajaan äänet volyymissä, kuka tahansa turtuu, eikä jälkikasvu kohta eväänsä väräytä. Nuoremmille toimii usein pelkkä äänen ja puhuttelun tiukkuus ilman kovaa huutoa, isommille taas voi takoa järkeä kalloon laajemminkin selittämällä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja *¤*:
Jahas, no pidätkö itse siitä, että sinulle huudetaan kun jokin asia ei mene perille
ensimmäisellä tai toisellakaan selittämisellä?
Click to expand...
En pidä, ja jos arvelisin että lapsi siitä pitää niin en varmaan huutaisikaan. Eli huudan just siksi että lapsi lopettaisi tekemästä kiellettyä asiaa, koska ei pidä siitä että hänelle huudetaan.

Alkuperäinen kirjoittaja *¤*:
Lapsi hakee tuollaisella vanhemman huomiota, jose se ei sitä saa hyvässä niin sitten pahassa. Ota vaikka lapsi syliin, selitä miksi niin ei pidä tehdä (mistä sitten kiellätkin), kerro rakastavasi, halaa ja ohjaa lapsi tekemään jotakin muuta mielenkiintoista, josta ei harmia aiheudu.
Click to expand...

Mainitsin just esimerkkinä, että olisihan se kivaa lähteä lapsen kanssa vaikka leikkimään jotain muuta, mutta jos vaikka kastike palaa hellalla, niin ei ole kivaa sekään, ei edes lapselle joka jää ilman päivällistä. Ja tuntuu, että esim. 1-vuotias ei vielä selityksiä kovin hyvin tajua, olen toki sitäkin yrittänyt. Lisäksi, jos pahantekemisestä saa myönteistä huomiota ja halauksi, niin eikö se vain vahvista kierrettä? Mieluummin pyrin antamaan sitä myönteistä huomiota silloin, kun lapsi käyttäytyy hyvin.
 
siis no eihän se oo epänormaalia, eihän täältä maanpallolta löydy äitiä joka ei KOSKSAAn olis räjähtäny lapsileen. Mut järkeväähän se ei oo, kyllä sen näkee tuttavapiireissäkin jossa vanhemmat kieltää ja komentaa "huutamalla" ja se on oikestaan vähän tuskasta olla kylässäkin kun huuto on lähes jatkuvaa niin kyllä ne lapset sit oppii huutamaan vanhemmille takas, huutavat toisille lapsille ja länkyttävät sit isompana entistä enemmän leukojaan vanhemmille (vaikka osannevat sen tietty muutenkin). Ja teho menee kyllä kielloista. Itellä pinna palaa kyllä väsyneenä ja tossa kun kakkonen syntyi niin pinna paloi vähän väliä ja esikoisen kanssa alko mennä hankalaksi mutta kun vaan katoin peiliin niin sieltä syy löytyi. Kun vaan jaksoin hillitä itteeni niin alko esikoinenki rauhottua. Huomionhakua äidin "huudattaminen" vain on ja toisaalta se vie paljon turhaa energiaa ja luo negtiivista ilmapiiriä ja kyllä lapsesta tulee agressiivisempi jos jatkuvasti huudetaan. Ja jälleen mennäänpä itseemme, ero huutamisen ja ns. käsiksi käymisen välillä on sit jo marginaalisen pieni, jos jatkuvasti päästät ittes hermostumaan/huutamaan ja sit kun siitä vielä menee teho niin kyllä siinä kohta käsi käy ...vai mitä?
 
Ajatukseni oli se, että jos et pidä siitä että sinulle huudetaan miksi sitten idätät lapseesi sellaisen mallin, että huutamalla kielteiset asiat selvitellään?

`Kuinkahan olis`-nimimerkki tuossa yllä on kyllä aivan oikeassa siinä, että jollei se kova sanakaan tehoa, niin helposti lipsahtaa vielä kovemmalle linjalle.

Syliinotto ei tuossa ehdotuksessani ole kielletystä palkitsemista, vaan uskoisin, että
siinä ruuanlaitonkin lomassa on edes pieni hetki aikaa lapselle hyvässä.
Sinä olet vanhempi, aikuinen, sinun tulee tietää mikä on oikein ja mikä väärin, huutaminen on heikkoutta.
 
Musta on ollu ihan hienoa, että omassa lapsuudenkodissa oon nähnyt niin sitä heikkoutta kuin vahvuuttakin. Eli jos jatkuvasti elää kuin moraali-etiikka -kirjasta repästy kiiltokuva niin kuinka realistisen kuvan se elämästä lapselle antaa? Meillä myös "oman perheeni" keskellä ollaan ihmisiä. Yritetään opettaa avaimia onnelliseen elämään mutta toisaalta lapset on nähneet myös äitin ja isin inhimillisyyden. Enkä siitä kanna lainkaan huonoa omaatuntoa. Itseasiassa se inhimillisyys ja sen tunnustaminen on yksi iso avain siihen onneen!
 
Musta on eri asia huutaa ja korottaa ääntä. Ja on eri asia huutaa hallitusti kuin malttinsa menettäen. Itse kyllä voin tietoisesti päättää, että nyt korotan ääntä ja sanon ei (esim. kun ruoat lentelee seinille tai kukat saa kyytiä, vaikka olen monta kertaa kieltänyt). Mutta jos menettäisin malttini ja huutaisin lapselleni, niin säikähtäisin ja yrittäisin kyllä miettiä, mitä asialle voisi tehdä.
 
Mä veikkaan kanssa että on ehkä vaarallista huutaa paljon, kun lapsi sitten tottuu siihen. Ajattele jos lapsi sitten ei reagoikaan kun on "tosi" kyseessä, tyyliin juoksemassa tielle..?

Mielestäni pari kertaa sanoa "ei" rauhallisesti, sitten napakammin, ja jos se ei auta niin ottaa lapsen pois siitä mitä on tekemässä ja sanoo napakasti ei. Mutta napakasti ei ole sama kuin huutaminen.
 
Jos huutaminen on jokapäiväistä, niin sitten voisi jo mielestäni vähän katsoa peiliinkin. Jos joka päivä esim. ruokaa laittaessa karjuu lapsilleen naama punaisena, niin voiskohan sitten keksiä lapsille jotain mielekkäämpää tekemistä (esim. piirtämistä, joku kiva lelu) tai vaikka yrittää arkisin yksin ollessa tyytyä johonkin nopeasti valmistettavaan ruokaan.

 
En kyllä huuda kuin tosihädässä - esim lapsi ulkona juoksemassa vaaralliseen paikkaan. Koska huuto on ääriharvinaista, niin tottelee (toki olen samalla jo juoksemassa itsekin hätiin).

Sisätiloissa toimin kuten *¤* jos lapsi tulee hellan luo, nappaan syliin katsomaan mitä teen, samalla sitten näkee höyryävät astiat. Voin käyttää myös rinkkaa tai viereen nostettua syöttötuolia/tuolia. Ja toisinaan suljen pojat keittiöstä portin taakse hetkeksi, jotta voin itse väistyä hellan luota. Ei se kriittisin kastikkeentekohetkikään kauaa kestä.

Pojat on nyt 3,5 ja 1,5 v. On ihanaa, kun kyläpaikassakin uskovat napakkaa kieltoa tai viimeistään sitä että tulee luo. Kaikkein hankalimmat tilanteet ovat meillä silloin kun eräs ystävä tulee isomman pojan seuraksi. Yhdessä tahtovat villiintyä - muuten ihan kuosissa sekin homma, mutta pedit joutuvat mylläyksen kohteeksi heti jos silmä välttää. Huoh... ;)
 
Olen varmaan antanut väärän kuvan itsestäni, koska en todellakaan huuda joka päivä, ehkä n. kerran viikossa jos sitäkään. Yritän tehdä mahdollisimman yksinkertaisia ruokia, keksiä lapsille muuta tekemistä, piirtämistä, leluja, jne. sekä jutella/laulaa ruokaa tehdessäni. Keittiössä ei ole portteja, enkä voi antaa lapsen seistä tuolilla hellan vieressä, koska hän haluaa hämmentää kiehuvia kattiloita. 15-kiloista lasta ei myöskään jaksa kantaa sylissä kovin pitkiä aikoja yhdellä kädellä, kun toisella kädellä pitää tehdä ruokaa (ja pelkään myös kiehuvien vesien kaatumista lapsen päälle). Joku kirjoitti, että on ihanaa kun lapset uskovat napakkaa kieltoa. Meillä ei yleensä uskota kieltoa, eikä sitä että nostetaan pois siitä mitä on tekemässä, vaikka sitten nostettaisiin 20 tai 100 kertaa päivässä. Lapset ovat aika erilaisia, jos omat lapset uskovat kieltoja niin on tietysti ihan eri juttu heidän kanssaan näistä asioista taistella kuin jollain, jonka lapset ovat itsepäisempää sorttia. Meillä uskotaan helpommin jos korottaa ääntä, mutta tulee kyllä silti itsellekin paha mieli kun lapset pelästyvät.
 
Sehän on vaan huomion hakemista. oletko päivän töissä vai lapsen kanssa kotona? Veikkaan töissä. Kun tulette kotiin, alat kiireesti tehdä ruokaa kun lapsi kaipaisi huomiota.

Entä jos annat lapselle kotiin tultuanne sitä huomiota puoli tuntia kotona ihan rauhassa, vain sinä ja hän ilman mitään kotitöitä ja sittem vasta alat omiin hommiisi? Rauhoittuisiko?
 
Ihanaa, että joku muukin miettii näitä asioita. Meillä on esikoisen (reilut 2 v.) kanssa ollut tosi vaikeaa uuden vauvan syntymän jälkeen, ja on tullut karjuttua ja kiljuttua enemmän ja vähemmän. Iso syy on omassa väsymyksessäni ja varmaan hormoneista johtuvassa huonotuulisuudessa, mutta esikoisellakin on kyllä paha paha uhmaikä, jota mustasukkaisuss vauvasta on voimistanut. jatkuvasti on huono omatunto, kun on tullut karjuttua lapselle, mutta en kerta kaikkiaan tiedä, mitä pitäisi tehdä. Tiedän, että esikoinen kaipaisi enemmän huomiota, mutta en minäkään kovin moneksi voi revetä. Enkä kyllä aio jatkossakaan antaa hänen tökkiä ihmisiä silmiin, purra, rullata vessapaperirullaa auki lattialle, kiipeillä pöydällä tai juosta auton alle. Kauniisti sanominen ei tehoa, vaikka väittäisitte mitä. Eli huudettua tulee - tosin eipä sekään juurikaan tehoa, sillä lapsi tosiaankin tottuu kovaan ääneen. Kaipaisin vinkkejä, mikä olisi hyvä keino saada lapsi uskomaan. Mutta nätisti sanominen, perusteleminen ja päänsilittely ei taatusti tehoa, kun lapsi on pirullisella tuulella, se on monta kertaa testattu.
 
Meidän perhe lehdessä oli hyvä kirjotus lastenpsykiatri Jari Sinkkoselta. Tässä pieni pätkä:
"Lasten rajattomuus ei parane pieksämällä, vaan luomalla heille ennakoitava ja turvallinen ympäristö. Asiat on selitettävä, mahdollisesti kahteen tai kolmeenkin kertaan, mutta kun on tullut selväksi, että kyse ei ole kuullun ymmärtämisen ongelmasta, on syytä antaa tunteiden tulla esille. Erään psykologin sanoin jokainen lapsi kaivaa verta nenästään ja hänen tulee sitä myös saada. Ilmaus on tietenkin kuvaannollinen ja merkitsee selkeää ja tarvittaessa painokasta diskurssia - aika kaunis kiertoilmaus "kilahtamiselle", eikö olekin? On lapsia, jotka eivät tunnu tarvitsevan minkäänlaista kasvattamista. He kypsyvät kauniisti omia aikojaan ja järkyttyvät, jos äidin tai isän ääni vähänkään kohoaa. On toisia lapsia, joilla on voimakas tahto ja katteeton usko omiin kykyihinsä. Kasvattaminen on silloin yritystä estää lasta joutumasta pulaan ja vahingoittamasta itseään. Siinä tehtävässä pinna toisinaan kiristyy ja äänijänteet sen mukana. On hyvä, jos ääni nousee puheäänestä fortissimoon vähitellen, jotta lapsi ehtii mukaan vanhemman tunnetilaan ja pystyy perääntymään hyvän sään aikana. Suuttumuksen hallittu osoittaminen ei ole ainoastaan luvallista vaan suorastaan välttämätöntä. Miten muutoin lapsi oppii, että metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan? "

Mun mielestä kirjotus oli äärimmäisen hyvä. Itse kun karjun esikoiselle melkeinpä joka päivä. Meille syntyi toinen lapsi ja päivittäin touhutaan esikoisen kanssa pihalla pari tuntia. Iskä kun tulee töistä kotiin alkaa aivan järjetön vinkuminen, vonkuminen ja marina kaikesta, vaikka kuinka yritettäis tehä ja keksiä jotain kivaa. Mä oon se joka korottaa ääntä ja jopa huudan lapselle, mutta meillä kyllä jokaisen huudon jälkeen rauhotutaan ja pyydetään anteeks. Pyrin selittämään miksi äiti huusi. Tehokas keino oli myös, että annoin vaihtoehdon ja "uhkauksen" ja lasken kymmeneen. Esimerkiksi, jos et nyt lopeta pelleilyä pöydässä, äiti laskee kymmeneen ja vie sut omaan huoneeseen. Teho oli uskomaton, lapsi huus ja kilju, kun lopulta vein omaan huoneeseen. Meillä se vaan meni siihen, että kun sanoin -"laskeeko äiti kymmeneen" alko aivan hirvee huuto! Välillä saan itteni pidettyä yllättävän hiljaa, mutta yleensä ku tunnin verran kuuntelee turhanpäivästä vonkunaa, vaikka on kaikkensa yrittäny, menee hermot ja tulee karjastua. Yleensä tilanne laukeeki siihen mun karjumiseen ja sitte rauhotutaan. Kyllä toi lapsi melko taspainoselta vaikuttaa, vaikka sille on tullu huudettua. Välillä ihan turhaanki (paha paha äiti!).
 
Jari Sinkkonen kirjoittaa asiaa. Joku täällä vertasi lapselle huutoa aikuiselle huutoon, ja kyllähän sitäkin tapahtuu. Jos aikuinen rikkoo yhteiskunnan normeja ja käyttäytymissääntöjä (taikka lakeja), niin mitä siitä kiinnijäädessä seuraa? Minusta siitä seuraa torumista, mahd. rähinää, torjuntaa, yksinjäämistä, pakkohoitoa, sakkoja, vankilaa ym. aikuisten rangaistuksia. Jos lapsi rikkoo sääntöjä siitä seurata vastaavaa rangaistusta miedonnettuna ja ainakin raskaimmat rangaistukset lievempänä (vankila = kotiaresti, sakko=menetetty viikkoraha tms, pakkohoito = syliin ottaminen ja pakolla rauhoittaminen, torjuntaa = eristäminen huoneeseen lyhyeksi aikaa). Tottakai lapselle pitää rähistä ja joskus jopa huutaa, aivan pelleilyä jättää vanhemmat aseettomiksi tottelemattomia lapsia vastaan. Aikuinen on auktoriteetti ja sellaisena pitää pysyä jo lapsen turvallisuuden takia. Jos lapsi ei kuuntele kertaavaa puhetta, on aikuisen vaikka sitten huutamalla saatava lapsi aisoihin. Ja minä ainakin olen kelvollinen ja lapsiani kovasti rakastava äiti - vaikka huudankin.
 
Minä kirjoitin, että on ihanaa kun lapset kyläpaikassakin uskovat napakkaa kieltoa tai viimeistään sitä että mennän luo.

Ruuanlaitto-ongelma on meillä tosiaan ratkaistu osin tuolla portilla, joka ilmestyi meille pakon sanelemana mehunkeittoaikaan. silloin kun ei itsekään ole jatkuvasti keittiössä, vaikka kuuma kattila porisee hellalla ja höyryävä mehu lirisee kattilaan. Portti jäi, sillä huomasin, että pojat pystyy sulkemaan keittiöstä juri kriittisimpien ruuanlaittohetkien ajaksi. Siihen minä ne portin taakse paimennan ja siinä he sitten veikeilevät - tietävät kyllä että turvallisuuden takia heidät siihen hetkeksi vien. Kätevää silloinkin kun pienimmäinen saa päähänsä kiipeillä ruokapöydälle.

Myös minä sorrun joskus huutamaan, en ole pulmunen. Mutta olen myös vahvasti sitä mieltä, että huutaessaan aikuinen on tilassa johon fiksu ja jaksava vanhempi ei joudu. Ongelmat ovat yleensä ennakoitavissa ja ratkaistavissa toisin, kun vaan jaksaa käyttää siihen energiaa ja aivojaan. Meillä puolitoistavuotias osaa jo esim. varoa kuumaa. Oppi sen polttamalla pikkuisen näppejään olohuoneen uunin kyljessä, "vahinko" tapahtui valvotusti niin että mies kokeili uunia ja varmisti ettei kylki ole valtavan kuuma. Lapselle sanottiin että siihen ei saa koskea koska uuni on kuuma, sattuu. Uuni jätettiin kuitenkin vahtimatta, jolloin lapsi haki huomiota ja meni lääppimään kylkeä ja se poltti sen verran että itku tuli, jolloin tietenkin lohdutettiin, mutta samalla kerrottiin ja näytettiin että kuuma on ja koskea ei saa. Nykyään osaa melko hyvin varoa hellaa, kuumaa ruokaa, kiuasta, kuumaa vettä. Ja kuntelee, mitä sanotaan. Ovat oppineet varomaan mm. laatikoita, saranoita, kiipeämistä ja lätäköitä samalla tyylillä - on annettu töpätä kun on varmistettu että töppää turvallisesti.

Vilkkaita ovat meidänkin pojat. Mutta ajattelevia. Sellaisia toivoisin ap:nkin lapsistaan löytävän, mutta en kiistä etteikö lapsissa ole suurta eroa. Mutta ei meidän lapsemme olisi näin "helppoja" jos emme käyttäisi enemmän aivojamme kuin äänijänteitämme.
 
Alkuperäinen kirjoittaja ellieni:
Vilkkaita ovat meidänkin pojat. Mutta ajattelevia. Sellaisia toivoisin ap:nkin lapsistaan löytävän, mutta en kiistä etteikö lapsissa ole suurta eroa. Mutta ei meidän lapsemme olisi näin "helppoja" jos emme käyttäisi enemmän aivojamme kuin äänijänteitämme.
Click to expand...

Olisiko teillä jotain fiksua keinoa esim. nukkumaanmenoon? Pitäisikö antaa lapsen valvoa parina iltana niin kauan kuin huvittaa, niin kyllä lapsi sitten itse tajuaa että väsyttää seuraavana aamuna eikä kannattaisi valvoa niin myöhään?
 
Enpä usko, että ainakaan alle 8-vuotias osaa yhdistää valvomista ja tuntemuksia aamulla. Vanhempien vastuulla se on 10 vuotta ja sitten vielä muistutettavana seuraavat 10 :-(
 
Enpä muista milloin olisin viimeksi huutanut lapsilleni... hmm taitaa olla silloin, kun otin 17 vuotiaan jääräpäisen tyttöni kanssa yhteen (äitinsä luonne), siinä aukesivat äänijänteet kummaltakin ja jälkeenpäin nolotti molempia, halattiin, sovittiin ja pyydettiin anteeksi.
Kuopukselle en ole huutanut koskaan, enkä muutenkaan muillekkaan lapsilleni heidän ollessaan pieniä. Käytän "komentamista", eli jos ei kielto mene perille tiukemmalla äänensävyllä ensimmäisen kerran, esim. ulkona yritetään "karata" autotielle joutuu tyttö rattaisiin jne... kuopus ollut ns. helppo lapsi eikä ole pahemmin äidin hermoja kiristellyt. Ehkäpä sitä osaa suhtautua häneen erilailla, kun on noiden 4 vanhimman kanssa tullut jo kaikki mahdolliset koettua osaa kai sitten taiteilla nuorimmaisen kanssa oikein.
Vinkkinä ap. sinulle ruoanlaitto tilanteeseen, kaiva kaapistasi pari kattilaa, muutama lego ja kauha taaperollesi keittiön lattialle, saattaisi viihtyä niiden kanssa sen aikaa, että saat kokkailtua valmiiksi.
Lasten kanssa on hyvä käyttää käänteistä tekniikkaa ja yrittää kääntää mielenkiinto tingintekemisestä muualle:)
Vanhemmuus on välillä rankkaa, on se lapsi sitten 1v tai 18v....
 
Alkuperäinen kirjoittaja Huonohko äiti:
Alkuperäinen kirjoittaja ellieni:
Vilkkaita ovat meidänkin pojat. Mutta ajattelevia. Sellaisia toivoisin ap:nkin lapsistaan löytävän, mutta en kiistä etteikö lapsissa ole suurta eroa. Mutta ei meidän lapsemme olisi näin "helppoja" jos emme käyttäisi enemmän aivojamme kuin äänijänteitämme.
Click to expand...

Olisiko teillä jotain fiksua keinoa esim. nukkumaanmenoon? Pitäisikö antaa lapsen valvoa parina iltana niin kauan kuin huvittaa, niin kyllä lapsi sitten itse tajuaa että väsyttää seuraavana aamuna eikä kannattaisi valvoa niin myöhään?
Click to expand...

Kun kerta tiedän että tuleva aamu on aikainen, niin pidän pojille _edellisenä päivänä_ niin paljon ohjelmaa, että nukahtavat ajoissa. Mahdollisten päiväunien pituutta ja ajankohtaa säätelen. Ulkoilu ja uimareissut ovat ainakin niitä, joiden jälkeen nukkuvat varmasti kuin uppotukit, myös saunotus ja kylpy on käytössä.

Ja... onhan niitä karmeita aamuja joskus kaikilla. Silloin on hyvä että on itse ymmärtänyt mennä ajoissa nukkumaan. Ei auta huuto illalla eikä auta aamulla. Joskus kun isompi heittäytyy avuttomaksi makaroniksi, niin kysyn että haluaako tosiaan lähteä ilman vaatteita ulos. Yleensä haluaa vaatteet, ainakin näin syksyllä.. ;) Mutta ihan oikeasti koen, että jos suutun itse niin olen hävinnyt sen pelin ja pedannut itselleni seuraavaankin kertaan huonot eväät.

 
...jatkan vielä noista aamuista. Pätee kyllä kaikkeen muuhunkin, kehuminen nimittäin.

Kun vaattet on saatu onnellisesti niskaan ja lapset rattaisiin tai autoon, niin kehun kuinka hienosti ovat toimineet ja miten mukava on kun ollaan kaikki iloisina melkein ajoissa liikkeellä.

Syöminen on muuten meidän perheen ongelmakivi, siinäkin tuo vanhempi poika on hankalampi. Hän on kuitenkin sen verran iso, että jos puuro ei maistu niin sanoo ettei ole nälkä, jolloin minä kysyn että jaksatko varmasti seuraavaan ruokaan asti. Jos sanoo että jaksaa, niin okei. Jos tajuaa että ei jaksa, niin sitten syökin - ihan itse. On nimittäin useammankin kerran tullut sitten pyytämää kesken aamun leipää, jolloin olen selittänyt että nyt ei ole ruoka-aika. Jos lapsi näyttää tosi tuskaiselta, olen antanut vettä, sillä se vie nälän tunteen hetkeksi pois mutta ei täytä vatsaa. Yleensä se ruoka sit maistuu. Silti ruoka ei aina maistu. Poika on hentoinen kukkakeppi, mutta kasvu on tasaista - en aio huolestua.

 
sinkkosen kirjoitus on hyvä.En ole mikään kokenut kasvattaja. Neljän lapsen kanssa olen tullut
huomaamaan sen että toinen tottelee hiljaistakin pyyntöä ja taas toinen ei meinaa ottaa todesta ei hiljaista eikä kovaakaan sanaa. ja siihen kun lisää lapsen eri kasvukaudet niin se tottelevainen ja jukuripää voi vaihtaa osaa. tietysti parasta ois että aikuinen pystyis hillitsemään itsensä mutta vanhemmat ollaan ihmisiä vaan.
 
totta -semmottis - meilläkin vanhin tytär on jo pala kurkussa jo pienestä sanomisesta ja poika taas ei välitä mistään, uskomattoman kovapäinen on, aivan isäänsä tullut ;)
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa