Lapsihaave ja paniikki

Moi,

mulla on nyt pari viikkoa ollut aktiivisena mielessä lapsen "hankkiminen". Tää stressaa mua hirveesti etenkin, kun oon etäsuhteessa enkä oo viittiny etänä puhua tästä kumppanille. Mulla olis nyt hänelle ehdottaa aikataulua, että jos yritettäis saada lapsi reilun vuoden päästä. En tietty tätä keskustelua halua etänä käydä.

Oon 27, mulla on pcos ja ahdistuneisuustaipumusta. Erityisesti ahdistuneisuus on aina näkynyt epäilyksinä parisuhteen pysyvyydestä ja siitä kannattaako tässä suhteessa olla. Nyt tietysti nämä panikoinnit on potenssiin sata, koska lapsen hankkiminen on niin iso sitoutuminen. Todellisuudessa parisuhde on hyvä ja erityisesti ajattelen, että kumppanistani tulisi hyvä vanhempi. Ollaan oltu kaks vuotta yhessä, josta lähes koko aika etäsuhteessa. Haluisin ehtiä asumaan ensin yhdessä ennen lasta, mutta en tiedä onnistuuko töiden takia.

En haaveile stereotypisellä tavalla lapsista, mutta haluan niitä. Tai siis minä yhden ja kumppani kolme, kompromissi olisi kait kaksi. Pcos takia raskautumiseen ja lapsen saamiseen liittyy paljon epävarmuutta. Toive lapsesta ei siis voita paniikin/pelon tunnetta. Oon kuunnellut jo vuosia raskauteen ja synnytykseen liittyviä podcasteja. Pari vuotta sitten lopetin minipillerit ja menkat oli aivan sekasin, jos niitä edes menkoiksi voi kutsua kun olivat niin niukat. Eivät tasaantuneet kuukausienkaan päästä, joten aloitin pillerit uudelleen, kun en halunnut elää 5pvää mekkoja ja 9pvää ilman -sykliä. On myös epäilys, etten ovuloi. Uskonkin, että raskautumista varten täytyy aika nopsakasti hakea apukeinoja.

Nyt ehdotukseni kumppanille on siis, että yrittäisimme lasta reilun vuoden päästä ja koitettaisiin ennen sitä päästä samaan kaupunkiin. En tiedä pelottaako enemmän jos hän on myöntyväinen vai jos pistää jarrut päälle.

Halusin vaan oksentaa johonkin tän olotilani ja kokeilla jos täällä olisi joku muukin, jolla raskautumiseen liittyen on liittynyt myös pelon tai ahdistuksen tunteita. Lähipiirissä ei ole ystävillä lapsia.

Hyvää joulua!

 

Moi,

mulla on nyt pari viikkoa ollut aktiivisena mielessä lapsen "hankkiminen". Tää stressaa mua hirveesti etenkin, kun oon etäsuhteessa enkä oo viittiny etänä puhua tästä kumppanille. Mulla olis nyt hänelle ehdottaa aikataulua, että jos yritettäis saada lapsi reilun vuoden päästä. En tietty tätä keskustelua halua etänä käydä.

Oon 27, mulla on pcos ja ahdistuneisuustaipumusta. Erityisesti ahdistuneisuus on aina näkynyt epäilyksinä parisuhteen pysyvyydestä ja siitä kannattaako tässä suhteessa olla. Nyt tietysti nämä panikoinnit on potenssiin sata, koska lapsen hankkiminen on niin iso sitoutuminen. Todellisuudessa parisuhde on hyvä ja erityisesti ajattelen, että kumppanistani tulisi hyvä vanhempi. Ollaan oltu kaks vuotta yhessä, josta lähes koko aika etäsuhteessa. Haluisin ehtiä asumaan ensin yhdessä ennen lasta, mutta en tiedä onnistuuko töiden takia.

En haaveile stereotypisellä tavalla lapsista, mutta haluan niitä. Tai siis minä yhden ja kumppani kolme, kompromissi olisi kait kaksi. Pcos takia raskautumiseen ja lapsen saamiseen liittyy paljon epävarmuutta. Toive lapsesta ei siis voita paniikin/pelon tunnetta. Oon kuunnellut jo vuosia raskauteen ja synnytykseen liittyviä podcasteja. Pari vuotta sitten lopetin minipillerit ja menkat oli aivan sekasin, jos niitä edes menkoiksi voi kutsua kun olivat niin niukat. Eivät tasaantuneet kuukausienkaan päästä, joten aloitin pillerit uudelleen, kun en halunnut elää 5pvää mekkoja ja 9pvää ilman -sykliä. On myös epäilys, etten ovuloi. Uskonkin, että raskautumista varten täytyy aika nopsakasti hakea apukeinoja.

Nyt ehdotukseni kumppanille on siis, että yrittäisimme lasta reilun vuoden päästä ja koitettaisiin ennen sitä päästä samaan kaupunkiin. En tiedä pelottaako enemmän jos hän on myöntyväinen vai jos pistää jarrut päälle.

Halusin vaan oksentaa johonkin tän olotilani ja kokeilla jos täällä olisi joku muukin, jolla raskautumiseen liittyen on liittynyt myös pelon tai ahdistuksen tunteita. Lähipiirissä ei ole ystävillä lapsia.

Hyvää joulua!

Mene säilömään itsellesi munasolujasi niin ei ole ajankohdan kanssa kiirettä.

 

Mene säilömään itsellesi munasolujasi niin ei ole ajankohdan kanssa kiirettä.

Oon ymmärtänyt, että pcos kanssa munasolujen riittävyys ei varsinaisesti oo ongelma vaan se et ne saadaan irtoomaan ja saamaan prosessi maaliin.

 

Jos syöt yhä minipillereitä niin kannattaa lopettaa. Saat selvyyden kierrostasi hyvissä ajoin.

 

Moi,

mulla on nyt pari viikkoa ollut aktiivisena mielessä lapsen "hankkiminen". Tää stressaa mua hirveesti etenkin, kun oon etäsuhteessa enkä oo viittiny etänä puhua tästä kumppanille. Mulla olis nyt hänelle ehdottaa aikataulua, että jos yritettäis saada lapsi reilun vuoden päästä. En tietty tätä keskustelua halua etänä käydä.

Oon 27, mulla on pcos ja ahdistuneisuustaipumusta. Erityisesti ahdistuneisuus on aina näkynyt epäilyksinä parisuhteen pysyvyydestä ja siitä kannattaako tässä suhteessa olla. Nyt tietysti nämä panikoinnit on potenssiin sata, koska lapsen hankkiminen on niin iso sitoutuminen. Todellisuudessa parisuhde on hyvä ja erityisesti ajattelen, että kumppanistani tulisi hyvä vanhempi. Ollaan oltu kaks vuotta yhessä, josta lähes koko aika etäsuhteessa. Haluisin ehtiä asumaan ensin yhdessä ennen lasta, mutta en tiedä onnistuuko töiden takia.

En haaveile stereotypisellä tavalla lapsista, mutta haluan niitä. Tai siis minä yhden ja kumppani kolme, kompromissi olisi kait kaksi. Pcos takia raskautumiseen ja lapsen saamiseen liittyy paljon epävarmuutta. Toive lapsesta ei siis voita paniikin/pelon tunnetta. Oon kuunnellut jo vuosia raskauteen ja synnytykseen liittyviä podcasteja. Pari vuotta sitten lopetin minipillerit ja menkat oli aivan sekasin, jos niitä edes menkoiksi voi kutsua kun olivat niin niukat. Eivät tasaantuneet kuukausienkaan päästä, joten aloitin pillerit uudelleen, kun en halunnut elää 5pvää mekkoja ja 9pvää ilman -sykliä. On myös epäilys, etten ovuloi. Uskonkin, että raskautumista varten täytyy aika nopsakasti hakea apukeinoja.

Nyt ehdotukseni kumppanille on siis, että yrittäisimme lasta reilun vuoden päästä ja koitettaisiin ennen sitä päästä samaan kaupunkiin. En tiedä pelottaako enemmän jos hän on myöntyväinen vai jos pistää jarrut päälle.

Halusin vaan oksentaa johonkin tän olotilani ja kokeilla jos täällä olisi joku muukin, jolla raskautumiseen liittyen on liittynyt myös pelon tai ahdistuksen tunteita. Lähipiirissä ei ole ystävillä lapsia.

Hyvää joulua!

Hei!

Panikointi ja ahdistuskin kuuluvat asiaan, onhan lapsen saaminen iso elämää muuttava asia. Itse puolisoni kanssa yritettiin lasta n. 2 vuotta, kunnes saimme raskauden alkuun hoitojen avustuksella ja kuitenkin alkuraskaudessa tuli välillä "mitä olen mennyt tekemään"-tunteita. Muutokset elämässä, oli ne lopulta positiivisia tai ei, aiheuttavat useilla myös ahdistuksen tunteita. Myös rakkauden syntyminen omaan lapseen ei aina syty jo sairaalassa, vaan kasvaa kuukausien aikana. Tämänkin opin esikoisen kanssa ja sekin ahdisti, kun tuntui että ympärillä oli vain "heti kun lapsi nostettiin rinnoilleni rakastuin häneen"-tyylisiä tarinoita.

Panikoi rauhassa, mutta suosittelen puhumaan niistä tunteista ääneen kumppanillesi ja hyväksymään ne osana prosessia. Luonnollisia tunteita ne vaan ovat, meitä on muitakin saman kokeneita.

Ihanaa joulua sinullekin ja jännittävää vuotta 2024!