Lapsi enemmän isänsä perään

[harmitus]

Mua jotenkin niin harmittaa, että esikoisemme 2v7kk on enemmän isänsä perään kuin minun. Siis toki ihana juttu, että viettävät paljon aikaa yhdessä ja heillä kemiat toimii, lapsi luottaa ja palvoo isäänsä jne., mutta välillä tuntuu pahalta kun vaan isä halutaan lohduttamaan, leikkimään, nukuttamaan, kylvettämään, syöttämään... Nytkin oltiin lomareissussa ja lapsi ei halunnut minun kanssani tehdä mitään. Jos ehdotin että mennään yhdessä puuhaamaan jotain, hän vaan huitaisee käteni pois ja alkaa kuulumaan isi, isi, isi. Olen päivät kotona lasten kanssa, joten sinänsä varmaan ihan normaalia, että lapsi haluaa viettää aikaa isän kanssa, jota näkee päivisin vähemmän aikaa. Siltikin tuntuu, että meillä on kyse myös jostain "kemioista" lapsen kanssa.

Onko muita, joilla samoja tuntemuksia? Miten olette käsitelleet niitä ja "päässeet yli" asiassa?

 

[bud]

Eikö tuollainen vaihe ole ihan normaali? Meillä poika oli tuossa iässä kovasti isänsä perään myös ja nyt tykkää tasasesti molemmista.

 

[vieras]

Mä en koe tuota minään ongelmana jota pitäisi käsitellä. Isää näkee vähemmän ja kun se on saatavilla, niin äiti ei kelpaakkaan, tyypillistä. Isä ja lapsi on enemmän toistensa kaltaisia luonteeltaankin.

 

[ap]

Eikö tuollainen vaihe ole ihan normaali? Meillä poika oli tuossa iässä kovasti isänsä perään myös ja nyt tykkää tasasesti molemmista.

Meillä oli aiemmin hyvin vahva isä-vaihe, mutta se tasaantui sittemmin. Jotenkin nyt tuntuu, että on enemmän kyse siitä, että isä ymmärtää paremmin, isä jaksaa höpsötellä, osaa selittää asiat kärsivällisemmin ja jotenkin enemmän lapsen tasolla, että heillä vaan paremmin kemiat natsaa...

 

[...]

mä uskon, että tuo on vaan joku vaihe. Vielä ei oo meille tullu sitä vaihetta, joten pidän vielä kiinni tiukasti että tykkää minusta enemmän <3
vaikka kyllä se aina enemmän isiä huutelee, kun ei muista kuka on äiti. tai siis ei muista sitä äiti sanaa mitä se tarkottaa.. se vähän harmittaa.

 

[mie]

Meidänkin esikoinen on ollut aina isänsä poika, ihan vauvasta lähtien. Vasta nyt, kun poika on kohta 5v, niin hakee myös itse minunkin seuraa. Tähän astiin on aina ollut isi, isi, isi. Kyllä sitä kyynelet toissa päivänä tulivat, kun poika totesi vieressä istuen, että "äiti, minä rakastan sinua".

Kaikkein pahimman "mustasukkaisuuden" koin, kun poika oli 2,5v keuhkokuumessa sairaalassa. Siinä oli äidin huoli ja hoivavietti pinnassa, poika huusi vaan isäänsä. Ja isin kanssa hän siellä sairaalassa olikin. Minä itkin kotona ja totesin itselleni, että minä olen aikuinen ja pystyn käsittelemään asia järjellä, lapsi tuntee sen minkä tuntee.... Kyllä siitä yli pääsi

 

[kahden äippä]

Meillä oli tytöllä ihan sama vaihe ja taisi kestääkin pitkän ja "tuskallisen" puoli vuotta! Nyt neiti täytti juuri 3v. ja selkeästi on alkanut huomaamaan että äitikin jo kelpaa tekemään joitain juttuja. Illalla nukkumaan mennessä ilmoitti jopa tulevansa yöllä ÄIDIN viekkuun!

 

[vieras]

Eikö tuollainen vaihe ole ihan normaali? Meillä poika oli tuossa iässä kovasti isänsä perään myös ja nyt tykkää tasasesti molemmista.

Meillä oli aiemmin hyvin vahva isä-vaihe, mutta se tasaantui sittemmin. Jotenkin nyt tuntuu, että on enemmän kyse siitä, että isä ymmärtää paremmin, isä jaksaa höpsötellä, osaa selittää asiat kärsivällisemmin ja jotenkin enemmän lapsen tasolla, että heillä vaan paremmin kemiat natsaa...

No mitä sitten? Etkai sä nyt jotenkin mustis tuollaisesta ole?

 

[ap]

Meidänkin esikoinen on ollut aina isänsä poika, ihan vauvasta lähtien. Vasta nyt, kun poika on kohta 5v, niin hakee myös itse minunkin seuraa. Tähän astiin on aina ollut isi, isi, isi. Kyllä sitä kyynelet toissa päivänä tulivat, kun poika totesi vieressä istuen, että "äiti, minä rakastan sinua".

Kaikkein pahimman "mustasukkaisuuden" koin, kun poika oli 2,5v keuhkokuumessa sairaalassa. Siinä oli äidin huoli ja hoivavietti pinnassa, poika huusi vaan isäänsä. Ja isin kanssa hän siellä sairaalassa olikin. Minä itkin kotona ja totesin itselleni, että minä olen aikuinen ja pystyn käsittelemään asia järjellä, lapsi tuntee sen minkä tuntee.... Kyllä siitä yli pääsi

Juu, tätä juuri tarkoitan. Nuo kaksi käveleekin ihan samalla tavalla ja lapsi on muutenkin ihan isänsä kopio. Lapsen ollessa kipeä, isä on se parempi lohduttaja, samoin jännittävissä tilanteissa isän syli tuntuu ilmeisesti turvallisemmalta.

Saapa nähdä tuleeko kuopuksesta enemmän äidin poika, vai miten käy...

 

[mie]

Meidänkin esikoinen on ollut aina isänsä poika, ihan vauvasta lähtien. Vasta nyt, kun poika on kohta 5v, niin hakee myös itse minunkin seuraa. Tähän astiin on aina ollut isi, isi, isi. Kyllä sitä kyynelet toissa päivänä tulivat, kun poika totesi vieressä istuen, että "äiti, minä rakastan sinua".

Kaikkein pahimman "mustasukkaisuuden" koin, kun poika oli 2,5v keuhkokuumessa sairaalassa. Siinä oli äidin huoli ja hoivavietti pinnassa, poika huusi vaan isäänsä. Ja isin kanssa hän siellä sairaalassa olikin. Minä itkin kotona ja totesin itselleni, että minä olen aikuinen ja pystyn käsittelemään asia järjellä, lapsi tuntee sen minkä tuntee.... Kyllä siitä yli pääsi

Juu, tätä juuri tarkoitan. Nuo kaksi käveleekin ihan samalla tavalla ja lapsi on muutenkin ihan isänsä kopio. Lapsen ollessa kipeä, isä on se parempi lohduttaja, samoin jännittävissä tilanteissa isän syli tuntuu ilmeisesti turvallisemmalta.

Saapa nähdä tuleeko kuopuksesta enemmän äidin poika, vai miten käy...

Meillä on kuopuspoika ollut syntymästä lähtien äidin poika

 

[ap]

Eikö tuollainen vaihe ole ihan normaali? Meillä poika oli tuossa iässä kovasti isänsä perään myös ja nyt tykkää tasasesti molemmista.

Meillä oli aiemmin hyvin vahva isä-vaihe, mutta se tasaantui sittemmin. Jotenkin nyt tuntuu, että on enemmän kyse siitä, että isä ymmärtää paremmin, isä jaksaa höpsötellä, osaa selittää asiat kärsivällisemmin ja jotenkin enemmän lapsen tasolla, että heillä vaan paremmin kemiat natsaa...

No mitä sitten? Etkai sä nyt jotenkin mustis tuollaisesta ole?

Heh, en ole mustasukkainen en, mutta tietyissä tilanteissa vähän riipaisee. Sen näkee lapsen silmistä ja muusta olemuksesta, että äiti ei ole ihan samoilla viivoilla isän kanssa. Ehkä lapsen ja minun temperamentit eivät oikein kohtaa. Tiedostan esim. sen, että en aina osaa ottaa riittävän hyvin huomioon lapsen hitaastilämpiävää luonnetta. Tyrkytän, hoputan, etenen asioissa liian nopeasti, kun taas isä jaksaa ottaa maltillisemmin. Jo monia muitakin juttuja on.

 

[vieras]

Meillä 1,5v. poika joka on alusta asti ollut tollanen isin poika, mies on ainoo joka kelpaa lohduttamaan, syöttämään, pitämään sylissä yms. Tosin ainoo joka saa lapsen nukkumaan suht normaaliin aikaan olen minä, jos mies on lähettyvillä poika haluaa vain leikkiä isin kanssa tai olla tämän sylissä ja kamala huuto tulee jos hetkenkin joutuu olemaan äidin kanssa. Mun sylissä ei poika viihdy niin on helpompi saada tämä pysymään sängyssä ja rauhottumaan nukkumaan.

 

[vieras]

Eikö tuollainen vaihe ole ihan normaali? Meillä poika oli tuossa iässä kovasti isänsä perään myös ja nyt tykkää tasasesti molemmista.

Meillä oli aiemmin hyvin vahva isä-vaihe, mutta se tasaantui sittemmin. Jotenkin nyt tuntuu, että on enemmän kyse siitä, että isä ymmärtää paremmin, isä jaksaa höpsötellä, osaa selittää asiat kärsivällisemmin ja jotenkin enemmän lapsen tasolla, että heillä vaan paremmin kemiat natsaa...

No mitä sitten? Etkai sä nyt jotenkin mustis tuollaisesta ole?

Heh, en ole mustasukkainen en, mutta tietyissä tilanteissa vähän riipaisee. Sen näkee lapsen silmistä ja muusta olemuksesta, että äiti ei ole ihan samoilla viivoilla isän kanssa. Ehkä lapsen ja minun temperamentit eivät oikein kohtaa. Tiedostan esim. sen, että en aina osaa ottaa riittävän hyvin huomioon lapsen hitaastilämpiävää luonnetta. Tyrkytän, hoputan, etenen asioissa liian nopeasti, kun taas isä jaksaa ottaa maltillisemmin. Jo monia muitakin juttuja on.

Tuttua. Mä olen vaan huojentunut että rauhallinen isä osaa lukea lasta paremmin
kuin minä, joka olen nopea ja kärsimätön.

 

[papadaba]

Isät rules!

 

[super isä]

Isät rules!

komppaan tätä

 

[sama juttu]

Eikö tuollainen vaihe ole ihan normaali? Meillä poika oli tuossa iässä kovasti isänsä perään myös ja nyt tykkää tasasesti molemmista.

Meillä oli aiemmin hyvin vahva isä-vaihe, mutta se tasaantui sittemmin. Jotenkin nyt tuntuu, että on enemmän kyse siitä, että isä ymmärtää paremmin, isä jaksaa höpsötellä, osaa selittää asiat kärsivällisemmin ja jotenkin enemmän lapsen tasolla, että heillä vaan paremmin kemiat natsaa...

No mitä sitten? Etkai sä nyt jotenkin mustis tuollaisesta ole?

Heh, en ole mustasukkainen en, mutta tietyissä tilanteissa vähän riipaisee. Sen näkee lapsen silmistä ja muusta olemuksesta, että äiti ei ole ihan samoilla viivoilla isän kanssa. Ehkä lapsen ja minun temperamentit eivät oikein kohtaa. Tiedostan esim. sen, että en aina osaa ottaa riittävän hyvin huomioon lapsen hitaastilämpiävää luonnetta. Tyrkytän, hoputan, etenen asioissa liian nopeasti, kun taas isä jaksaa ottaa maltillisemmin. Jo monia muitakin juttuja on.

Aivan sama juttu meillä! Ja minä kyllä myönnän, että olen pari kertaa ollut mustasukkainen ja tuntenut itseni ulkopuoliseksi. tytöllä meni maauimalassa tikku jalkaan, ja yritimme lohduttaa ja ottaa tikkua pois. Tyttö huusi kovaa kuin sireeni että "äiti pois" ja vain isi sai hoitaa ja lohduttaa. Tuntui tosi pahalta, vaikka järjellä ymmärränkin.