Tälläkin palstalla on vastailtu eri tilanteissa oleville palstailijoille, että "tuolla asenteella ei kannata vaivautua adoptoimaan", ja "adolapsi ei ole se toiseksi paras vaihtoehto"... Siispä apodtiovanhemmat, joilla on lapsettomuushoitoja/totaalilapsettomuutta takana kertokaa mietteistänne ennen adoptoita ja sen jälkeen. Tämä viesti ei ole v.ittuilua vaan hätähuuto siitä olenko totaalisen väärässä kaikessa?
Käsi sydmellä: voiko bio-lapsettomuudesta päästä koskaan yli? Meillä on hoitoja vielä käymättä, mutta adoptio kummittelee mielessä.
Rehellisesti sanottuna tulen olemaan loppuelämäni katkera siitä, että kehoni ei pysty siihen mihin se on (huom! minun mielestäni) tarkoitettu. Ja koska biolapsi oli meille alunperin se ensisijainen vaihtoehto niin sillolinhan adolapsi on se "toiseksi paras baihtoehto". Jos adolapsi olisi ollut ensisijainen vaihtoehto emme olisi ruenneet lapsentekopuuhiin lainkaan alunperinkään.
Koska lapsettomuutemme on selittämätöntä en voi rehellisesti sitoutua käyttämään useita vuosia ehkäisyä ennen vaihdevuosia. 1-2 vuoden jonotusvaihe on eri asia, mutta koko neuvonta yms prosessin aikana ei.
"A) Lapselle täytyy tarjota koti lapsen ehdoilla. Ja adoption päällimmäinen syy ei saa olla "me ha-lu-taaaaan perhe". No totta hemmetissä se, että me halutaan on perimmäinen syy!!!! Meillä on rakastava koti, jossa on valtava aukko. Tietysti haluamme täyttää sen aukon. Kyllä sen on oltava perimmäinen syy, että haluaa lapsia. Olen täsmälleen samaa mieltä siitä, että kun lapsi (bio- tai ado) tulee perheeseen, on lapsen etu kaiken muun etusijalla. Lapsi ei koskaan voi valita perhettään. Itse asiassa seurattuani etelä-amerikkalaisen ja afrikkailasten ystvävieni elämää Suomessa en ole ollenkaan varma etteikö kaikkein paras vaihtoehto olisi löytää lapselle koti omasta kulttuuristaan. Ja mietin miten itsekästä on repiä lapsia kulttuuristaan toiselle puolelle maapalloa. (meillä siis nimenomaan ulkomaanadptio kuitenkin harkinnassa)
" B) Lasta ei saisi valita ominaisuuksien perusteella"
Mitä eroa on oikeastaan siinä, että valitsee lapsen jonkin ominaisuuden perusteella kuin, että valitsee tietyn maan (joka yleensä kertoo rodusta ja etnisyydestä) mistä haetaan? Eikö tämän ajatustavan mukaan pitäisi olla valmis ottamaan aivan mistä tahansa maasta, minkä ikäinen tahansa lapsi? Selvennykseksi, että minulle hampaiden suoruus, silmien väri yms on vallan yhdentekevää. En mielelläni ottaisi tieten tahtoen vakavasti sairasta lasta. Tilanne on luonnollisesti aivan eri kun lapsi saapuu, ja hänellä todettaisiin sairaus.
En voi mitätöidä surua siitä, että en saa kokea raskauden ja elämän ihmettä alusta asti niillä geeneillä, jotka olen "itse valinnut" (siis mieheni). Kuitenkaan en näe tätä ajatusprosessia esteenä rakastaa omaa lastani (bio tai ado) hänenä itsenään. Vaikka perheessämme asuu tämä suru taustalla, voimme silti tarjota tasapainosen, elämän iloisen, kannustavan kodin.
Kävittekö tälläisiä ajatuksia läpi ennen adoptioneuvontaa????
Käsi sydmellä: voiko bio-lapsettomuudesta päästä koskaan yli? Meillä on hoitoja vielä käymättä, mutta adoptio kummittelee mielessä.
Rehellisesti sanottuna tulen olemaan loppuelämäni katkera siitä, että kehoni ei pysty siihen mihin se on (huom! minun mielestäni) tarkoitettu. Ja koska biolapsi oli meille alunperin se ensisijainen vaihtoehto niin sillolinhan adolapsi on se "toiseksi paras baihtoehto". Jos adolapsi olisi ollut ensisijainen vaihtoehto emme olisi ruenneet lapsentekopuuhiin lainkaan alunperinkään.
Koska lapsettomuutemme on selittämätöntä en voi rehellisesti sitoutua käyttämään useita vuosia ehkäisyä ennen vaihdevuosia. 1-2 vuoden jonotusvaihe on eri asia, mutta koko neuvonta yms prosessin aikana ei.
"A) Lapselle täytyy tarjota koti lapsen ehdoilla. Ja adoption päällimmäinen syy ei saa olla "me ha-lu-taaaaan perhe". No totta hemmetissä se, että me halutaan on perimmäinen syy!!!! Meillä on rakastava koti, jossa on valtava aukko. Tietysti haluamme täyttää sen aukon. Kyllä sen on oltava perimmäinen syy, että haluaa lapsia. Olen täsmälleen samaa mieltä siitä, että kun lapsi (bio- tai ado) tulee perheeseen, on lapsen etu kaiken muun etusijalla. Lapsi ei koskaan voi valita perhettään. Itse asiassa seurattuani etelä-amerikkalaisen ja afrikkailasten ystvävieni elämää Suomessa en ole ollenkaan varma etteikö kaikkein paras vaihtoehto olisi löytää lapselle koti omasta kulttuuristaan. Ja mietin miten itsekästä on repiä lapsia kulttuuristaan toiselle puolelle maapalloa. (meillä siis nimenomaan ulkomaanadptio kuitenkin harkinnassa)
" B) Lasta ei saisi valita ominaisuuksien perusteella"
Mitä eroa on oikeastaan siinä, että valitsee lapsen jonkin ominaisuuden perusteella kuin, että valitsee tietyn maan (joka yleensä kertoo rodusta ja etnisyydestä) mistä haetaan? Eikö tämän ajatustavan mukaan pitäisi olla valmis ottamaan aivan mistä tahansa maasta, minkä ikäinen tahansa lapsi? Selvennykseksi, että minulle hampaiden suoruus, silmien väri yms on vallan yhdentekevää. En mielelläni ottaisi tieten tahtoen vakavasti sairasta lasta. Tilanne on luonnollisesti aivan eri kun lapsi saapuu, ja hänellä todettaisiin sairaus.
En voi mitätöidä surua siitä, että en saa kokea raskauden ja elämän ihmettä alusta asti niillä geeneillä, jotka olen "itse valinnut" (siis mieheni). Kuitenkaan en näe tätä ajatusprosessia esteenä rakastaa omaa lastani (bio tai ado) hänenä itsenään. Vaikka perheessämme asuu tämä suru taustalla, voimme silti tarjota tasapainosen, elämän iloisen, kannustavan kodin.
Kävittekö tälläisiä ajatuksia läpi ennen adoptioneuvontaa????