Lapsettomuuden hyväksyminen - onko se mahdollista?

Kuinka moni muu painiskelee lapsettomuuden hyväksymisen kanssa? Onko joku jopa kyennyt sen hyväksymään? Missä iässä se on pakko hyväksyä? Varoitan jo etukäteen, tulossa on katkeraa tilitystä, johon voi suhtautu pienellä varauksella. Jonakin toisena päivänä tekstistä voisi tulla vähän valoisampaa, mutta tänään on paha päivä.
Minä olen aina ajatellut saavani lapsia jossakin vaiheessa elämää. No nyt on 45 vuotta täynnä, eikä yhtään lasta. Takana pari pitkää avoliittoa, joihin lasta ei vaan siunaantunut. Nyt menossa kolmisen vuotta kestänyt parisuhde, joka uhkaa kaatua lapsettomuuteen. Tulin tammikuussa yllättäen raskaaksi, vaikka sen ei pitänyt gynegologin mukaan enää onnistua. Keskenmeno iski helmikuussa ja putosin aikamoiseen masennukseen. Kuukaudessa ehti jo kummasti ajatella elämää lapsiperheenä ja se tuntui toiveiden täyttymykseltä. Pudotus oli tosi kova, varsinkin kun samoihin aikohin tuli vastaan äidin kuoleman vuosipäivä. Tuntui, että multa on viety kaikki sukupolvet ympäriltä. Mies ei kestänyt mun masennusta ja siitä alkoivat parisuhdeongelmat. Minä olisin vielä halunnut yrittää uutta raskautta, mutta mies ei halunnut, koska ei uskonut minun kestävän uutta keskenmenoa. Eikä masentuneesta naisesta ole välttämättä äidiksi. En halua syödä masennuslääkkeitä, koska haluaisin vielä tulla raskaaksi. En voi tulla raskaaksi, koska olen masentunut. Minun on kai vain hyväksyttävä lapsettomuus lopullisesti, mutta miten ihmeessä siihen kykenen? Uutta miestä en tähän hätään ehdi etsiä enkä haluakaan. Haluaisin pelastaa edes parisuhteen ja se taitaa edellyttää lapsettomuuden hyväksymistä. Miehelle lapsi ei tunnu olevan niin tärkeä ainakaan vielä nyt. Hän voi toki olla viiden vuoden päästä aivan eri mieltä ja voi hankkia sen sitten uuden naisen kanssa. Jaa, että kuulostaako katkeralta? Siltä se tuntuukin! Adoptioonkin alan olla liian vanha, eikä siihen prosessiin taida masentuneella olla asiaa. Kai minun on opeteltava ajattelemaan elämääni lapsettomana. Toki olen ollut sitä tähänkin asti, joten eihän se elämä mitään uutta ole. Miksi se on niin vaikeaa hyväksyä? Olenko elänyt tähän asti vain pienen toivonkipinän varassa? Pitikö ajatus ehkä joskus mahdollisesti syntyvästä lapsesta minua ihan epärealistisesti pystyssä? Miten elämässä ei nyt yhtäkkiä olekaan mitään muuta kuin se lapsi, jota en tule koskaan saamaan? Onhan elämässä ollut paljon arvokasta, mutta nyt ei mikään muu tunnu enää elämisen arvoiselta. Omat voimat eivät nyt tunnu riittävän tämän asian käsittelemiseen ja toivon, että saamme apua pariterapiasta ja minä itselleni vielä yksilöterapiasta. Tämä matka on vielä alussa ja sen takia haluaisin kuulla jonkun lapsettoman selviytymistarinan.
Onko täällä ketään, joka olisi hyväksynyt lapsettomuutensa ja eläisi tällä hetkellä onnellisena ja sovussa itsensä kanssa? Missä iässä naiset lopulta luopuvat vauvahaaveista? Toivoa on tietysti siihen asti kuin vaihdevuodet alkavat, mutta niin kauaa en halua enää huijata itseäni. En halua missään nimessä viedä toivoa keneltäkään muulta. Jokainen saa toivoa ja uskoa niin kauan kuin haluaa. Ihmeitä tapahtuu ja minäkin sain maistaa pientä ihmettä raskautuessani tässä iässä. Mikähän tarkoitus tällä kaikella on?

Uuvi
 
Ö-mappi
Haluaisin ehdottaa tuki- ja/tai sijaisperheeksi ryhtymisen harkitsemista :) En tarkoita, että tämä ratkaisisi kaikki ongelmasi, mutta kun kuulostaa siltä, että sinulla voisi olla rahkeita rakastaa muidenkin lapsia. Ainakin täällä eteläisessä Suomessa tuntuu olevan pula sijaisperheistä. Tuki- ja sijaisvanhemmiksi hyväksytään käsittääkseni sekä parisuhteellisia/perheellisiä että yksin asuvia, sillä lapsia on erilaisia erilaisine tarpeineen.

Toivotan sinulle tässä vaiheessa onnea matkallasi ehjään itseen, se ei ole mikään mahdoton päämäärä saavuttaa. :heart: :flower:
 
Ehdotuksesi kuulostaa ihan hyvältä. Harkitsen sitä varmasti myöhemmin, kun olen saanut omat asiani selkiytymään. Ensin täytyisi hyväksyä lapsettomuus, selättää masennus ja pelastaa parisuhde. Menevätkö tässä järjestyksessä ja selviänkö kaikesta? Tavalla tai toisella asiat on käytävä läpi. Aikaa tässä menee, eikä kärsivällisyyteni oikein tahdo riittää. Uskon kuitenkin, että kaiken tämän jäleen tulen vielä olemaan ehjempi ja empaattisempi ihminen. Vahva en ehkä enää haluakaan olla.
Kyselen vielä selviytymistarinoita. Missä piileskelevät ne lapsettomat, jotka ovat lapsettomuutensa hyväksyneet? Mikä auttoi hyväksymään asian? Kuinka kauan hyväksymiseen meni?

Uuvi
 
Olen pohtinut samaa ongelmaa.

Ratkaisua ei varmasti ole tulossa, ainakaan minulta. Mutta voin tässä pohtia ääneen ajatusreittejä, joita olen kokeillut.

Haluaisin minäkin kyllä myös kuulla kommentteja lapsettomuuden hyväksyneeltä ihmiseltä, mutta luultavasti lapsettomuuden hyväksynyt ei huomaa edes olevansa lapseton, eikä siksi eksy sitä meille tänne kertomaan.

Tiedän siis, että pitäisi unohtaa koko asia, kuten lapsettomuuden hyväksyneelle on käynyt. Mutta kuinka se voi olla mahdollista, kun vaihdevuosiin asti, tulee toivomaan ja pettymään oman kuukautiskiertonsa tahdissa? Olen kuullut sanonnan, että ennen kuolemaansa ymmärtää, että toivo onkin naamioitunutta pelkoa. Olisi siis ensin luovuttava toivosta, jottei pettyisi. Ja jos toivo onkin pelkoa, niin olisi myös tultava rohkeaksi.

Olenhan minä rohkea, monessakin asiassa! Mitä minä sitten pelkään, miksi en ole tarpeeksi rohkea tässä asiassa? Olen myös miettinyt, että miksi minä haluan lapsia? Haluanko näin paljon, vain koska en voi saada? Olenko narsistinen, kun haluaisin nähdä vähän itseäni toisessa ihmisessä. Voisinko päihittää ajatuksen älykkyydellä, sehän on vain evoluution kikka jatkaa sukua: tehdä ihmisille, ja eläimille, pakottava tarve saada jälkeläisiä!

Yksi ajatus, joka minua auttaa on välilä ajatella itseni osaksi kaikkeutta. Ajattelen: olen osa tätä maailmankaikkeutta, tässä maailmankaikkeudessa on kaikkea, on universumeita, on planeettoja, metsiä, ihmisiä, on vanhempia on lapsia ja kaikenlaisia ihmisiä muutenkin. Minä olen oikeutettu olemaan osa tätä kaikkeutta, kuten kaikki muukin olemassaoleva on osa kaikkea ja niin myös minua. Joten yhtä hyvin minä voin tuntea olevani äiti, kuin voi kukkamaljakko pöydälläni olla lapseton.
Väitän, että jos maailmankaikkeudessa on lapsia ja minä olen osa maailmankaikkeutta, niin sitten minullakin on lapsia! Minä olen äiti!

Kuulostaa pitkältä ajatusketjulta ja niin se onkin, kunnes sen sisäistää ja sitten sitä ei enää tarvitsekaan miettiä. Minä en tätä vielä täysin itsekään ymmättä. Enkä tiedä, ymmärränkö sitä ennen kuin on liian myöhäistä, eli ennen kuin kuolen, ja se on myös osa lapsettomuuden pelkoa. En usko, että on muutakaan keinoa hyväksyä. Toisaalta, kun kuolee tulee joka tapauksessa osaksi kaikkea, vaikka ei olisi koskaan sitä eläessä ymmärtänytkään.

Olisi tietenkin hyvä, jos olisi mahdollisuus saada kaksi elämää, toinen jonka aikana opetellaan ja toinen, joka eletään oppien mukaan... Hohhoijjaa.
 
Tilanteeni oli erilainen ja päättyi lapsensaantiin, mutta tunnistin paljon ajatuksiasi.
Minäkin taisin kuulutella tällä palstalla noita selviytymistarinoita. Minua olisi kovasti helpottanut tietää, että lapsettomuudesta voi selvitä ilman että loputuloksena on lapsi. Olin kurkkua myöten täynnä niitä "ne ja nekin onnistuivat sadan vuoden yrityksen jälkeen". Olisin kaivannut "elämä on siisti juttu ilman lapsiakin"-kommetteja.

Mietin, että Suomenkin kokoiseen maahan mahtuu kuitenkin aika monta naista ja miestä, jotka jäävät tahattomasti lapsettomiksi ja elävät onnetonta tai onnellista elämää. Missä he ovat?

Ongelmana taitaa olla, että ne jotka ovat selvittäneet asian mielessään eivät koe asiakseen vierailla näillä palstoilla. Asia ei kai ole niin ajankohtainen. Lpasettomuuspalstoilla puhutaan useimminten hoitoihin liittyvistä jutuista.

Oletko käynyt Simpukan sivuilla? Simpukan sivuilta löytyy muuten myös lapsettomuuteen erikoistuneiden terapeuttien yhteystietoja. Itse koin ja koen edelleen, että lapsettomuutta on vaikea ymmärtää jos sen kanssa ei ole joutunut tekemisiin.

Yht'äkkiä olen huomannut, että elämässäni on parsikuntia ja sinkkuja, jotka ovat ylittäneet lapsentekoiän ja nauttivat elämästään sata lasissa. En oman suruni aikana jotenkin havainnut heitä. Asia on tullut puheeksikin vasta nyt heidän kanssaan.

Toivottavasti löydät näitä ihmisiä. Minä tiedän, että heitä on. Onnea matkaan

:heart:
 
Itse en henk.koht.tiedä milloin olisin hyväksynyt lapsettomuuden. Olen aina halunnut lapsia ja tieto siitä, että niitä ei saadakaan ihan helpolla oli kamalaa. Aloin juoda ja muutenkin käyttäydyin sopimattomasti. Elin aika railakasta elämää. Kunnes hoidot alkoivat niin piristyin kummasti kun pystyin tehä jotain konkreettista lapsettomuuden eteen. Meidän hoidot oli aika lyhyitä koska raskauduin jo ekan ivf:n ekasta pasista. Toki sitä ennen oli 6v tuloksetonta yrittämistä. Vasta toisen lapsen jälkeen masennuin ja olin aikalailla maassa..ihme kyllä. Ehkä tietoisuus äitiydestä ja kaikki hässäkkä sai aikaan masennuksen ja olinkin aika huonossa kunnossa. Lääkkeitäkin söin. Luulen, että olin jo ennen lapsia masentunut, mutta en osannut hakeutua hoitoon. Nyt olen ok. Sinun tapauksessa en osaa muuta sanoa kuin tuon samaiseen sijaisvanhemmuuden, mitä joku jo ehdottelikin. Yksilö/pariterapiakaan ei ole huono vaihtoehto teille. Toivon todella jonkinlaista apua tilanteeseesi ja voimia raskaan asian käsittelyyn.
 
Uuvi, oletko ajatellut lahjasoluhoito mahdollisuutta? Muistan, kun eräs toinen potilas lapsettomuusklinikan odotushuoneessa kysyi minulta tämän saman kysymyksen ja mieleeni tuli ensimmäisenä, että eihän se ole sama asia. Nyt jälkeenpäin olen onnellinen, että kokeilimme sitäkin kaikkien muiden hoitojen jälkeen ja sain kauan odotetun lapsen. Ennen kaikkea minusta on tärkeää, ettei sitten joskus kun todellakin asialle ei enää mitään voi, ala katumaan tai harmittelemaan miksen tehnyt niin tai näin. Ehkä vielä asialle voisi tehdä jotain. Vastaukseni ei oikeastaan ollut vastaus kysymykseesi, mutta muistan niin elävästi samat ajatukset kuin sinulla ja olin valmis yrittämään kaikki keinot ettei sitten tarvitse jossitella.
 
Hmm.. Painiskelimme mieheni kanssa lapsettomuuden kanssa yli 5 vuotta. Lääkärit tuomitsivat yrityksemme turhiksi ja käskivät siirtyä hoitoihin joihin emme olleet valmiit. Alussa luonnollisesti kuvitteli että kaikki tapahtuu helposti ja nopeasti, eihän nyt mitkään ongelmat omalle kohdalle voi sattua. Kun kului vuosi-pari ja saimme tietää että yritys on tuomittu epäonnistumaan, tuli ajankohtaiseksi alkaa käsitellä asiaa muultakin kantilta.

Ensin mulle iski sellainen kausi, että kielsin itseltäni kaikki haaveet lapsista. Päätin etten oikeasti haluakaan lasta. No sitähän sitten kesti tosi kauan.. Aikamoista vuoristorataa kävin jonkun aikaa pääni sisällä, mutta loppujen lopuksi yllättävän nopeasti alkoi mielessä pyöriä tulevaisuus vain kahdestaan. Suunniteltiin mitä kaikkea tullaan tekemään/muuttamaan/hankkimaan... Suunnitelmat eivät olleet luokkaa 'maailmanympärysmatka kertaa kahdeksan', vaan ihan maalle muutto, hevosia, koirien kasvatusta jne. Meillä on hyvä olla vain kahdestaankin ja siihen piti vain osata luottaa.

Luulen, että sillä hetkellä pääsin jokseenkin sinuiksi ajatuksen kanssa ettei meille lapsia tule, mutta olen jälkeenpäin miettinyt, kuinka paljon tilanne olisi iän myötä muuttunut, olen vasta 25. Sen olen aina tiennyt että henkisesti minusta ei hoitoihin olisi ja nostan suuresti hattua niille jotka jaksavat sen rumban läpi käydä. Olen vierestä katsonut muutaman kaverin ivf:t ym ja kaiken sen tuskan ja turhautumisen mikä niihin on liittynyt, enkä tosiaan olisi pystynyt itse.

No, yllärihän sitten potkaisi ja perheeseemme on toivon mukaan tulossa lisäystä tänä vuonna. Ollaan puhuttu miehen kanssa, miten kuitenkin kaikki haaveet on olleet sellaisia että niihin mahtuu lapsikin, eikä periaatteessa mikään muutu. Olen miettinyt paljon, olinko ihan oikeasti valmis siihen ettei minusta koskaan tule äitiä ja haluaisin uskoa että olin.

Toivottavasti tässä oli jollekin jotain hyödyllistä. Toivon todella kaikkea hyvää ap:lle ja muille samassa tilanteessa oleville. En voi kuvitella mitä kaikkea käytte läpi, mutta paljon jaksamista ja toivottavasti löydätte keinot käsitellä asioita ja hoitaa parisuhdetta.
 
Oletko käynyt lapsettomien yhdistyksen keskustelupalstalla? Siellä on oma osio yksin ja kaksin eläville lapsettomille. Jos siellä olisi joku samankaltaisessa tilanteessa http://www.simpukka-yhdistys.fi/simk.php?a=ks&p=2

Luulen, että tällä palstalla monet elävät juuri hoitojen ja toiveiden keskellä. Samassa tilanteessa sinun kanssasi olijoita ei taida montaa löytyä. Haluan kuitenkin toivottaa jaksamista ja onnea tulevaisuuteesi. Tahaton lapsettomuus on aina kriisi sekä itselle että parisuhteelle. En tiedä itsekään miten olisin totaalisen lapsettomuuden käsitellyt.
 
Suosittelen yksiö-tai pariterapiaa. Itse kävin toisen epäonnistuneen IVF:n jälkeen psykologilla juttelemassa ja se auttoi kummasti, vaikka ei siellä niin erikoisia juttuja käsiteltykään. Ennen kaikkea sieltä sai objektiivisen ihmisen kuuntelemaan ajatuksiaan ja hän sai minut ajattelemaan, että ehkä maailma ei lopukaan tai romahda, jos en koskaan saa lasta. Että elämässä on monta muutakin hyvää juttua ja elää voi täysillä ilman lastakin. Ajatuksen työstäminen vaan vaatii lähestulkoon verta, hikeä ja kyyneleitä. Varsinkin kyyneleitä :'(
Alkuun kun sain tietää lapsettomuudesta, mulla oli kauhea viha päällä. Miksi juuri me? Miksi kaikenmaailman alkoholistit ja narkkarit pamahtaa paksuiksi ja sitten lapsia huostaanotetaan? Sitten iski päälle kateus. Kaupassa,lenkkipoluilla ihan joka puolella tuli vastaan vain pyöreämahaisia odottajia. Aloin välttelemään kaikkia paikkoja missä voisi kohdata raskaanaolevan. Ystävien raskausuutiset aiheutivat monen viikon itkut. Kunnes ymmärsin, että eihän se ole minulta pois se raskaus , vaikka muut tulevat raskaaksi. Ja hyvä, että kaikki ei joudu tätä painajaista läpikäymään. Ehkä heillä on oma painajaisensa. Aloin panostaa taas kummilapsiimme jne.
Kunnes sain tietää, että en todennäköisesti voi saada biologista lasta. Tämä sama ruljanssi pyörähti liikkeelle uudelleen. Teki mieli huutaa, että hei mut on unohdettu tästä raskautumisjonosta kokonaan.Eikö tässä olisi reilua, kun olisi jotkut vuoronumerot....
Ystävien ja miehen tuki on olleet minulle tosi tärkeitä.
Pari vuotta pidettiin hoitotaukoa ja kelattiin lähdetäänkö hoitoihin luovutetuilla munasoluilla. ne oli pitkästä aikaan onnellisia vuosia, jolloin pystyin vilpittömästi onnittelemaan ystäviä heidän raskautumisestaan. Enkä itksenytkään tätä asiaa juurikaan. Äitienpäivä ei aiheuttanut hirveää ahdistusta.
Nyt kun hoidot on taas käynnissä ja eka siirto ei tuottanut tulosta, olen ollut taas aika maissa. Kutenkin nämä siirrot pakkasukoilla tehdään, että ei tarvitse sitten vaihdevuosien jälkeen jossitella. Ehkä tarvitsen taas psyklogin apua, jos lasta ei näillä viimeisill hoidoilla meille tule, mutta olen sinne valmis menemään. Tosin voi olla, että jos tulen hoidoilla raskaaksi niin tarvitsen ehkä sittenkin ammattiauttajan apua :LOL: kun en ole koskaan sitä plussaa tämän kuuden vuoden aikana testitikussa nähnyt.
En usko, että lapsettomuutta voi koskaan mielstään täysin sulkea, mutta uskon että lapsettomanakin voi elää onnellista elämää, mutta työstämistä se vaatii todella paljon.
Tällaisia mietteitä mulla
 
Luppis: Tuon hymiön piti olla joteskin ironinen tms. eli sillä lailla vakavissani kuiteskin olen. Lekuri sanoi aikanaan, kun sitä ekaa lähetettä sinne psykologille laittoi (pyysin sitä jo ennen hoidon aloitusta etukäteen), että voi olla hyvä mennä siinäkin tapauksessa, että tulos on positiivinen, koska sekin tulos saattaa olla aika sokki näiden hoitojen jälkeen.
 
En voi puhua muusta kuin omasta elämästäni ja omista kokemuksistani.
Täytän loppuvuodesta 40 vuotta, ja nyt alan vähitellen katsoa tulevaisuutta niin, että minulla ei ole, eikä koskaan tule lapsia. Olen suvusta, jossa on aina ollut paljon lapsia, eikä lapsettomia naisia muisteta olleen - ennen minua! Lapsien "tuleminen" on ollut kuin luonnon laki!

Oma lapsettomuuteni johtuu lähinnä siitä, että perheen perustamiseen sopivaa parisuhdetta ei ole ollut. En pidä siitä, jos lapsettomuuttani selitellään, että lapset pitää hankkia nuorena (lienee biologinen fakta, että hedelmällisyys vähenee yli 3-kymppisenä, mutta se ei vaikuta pitävän ystäväpiirissäni ja suvussamme paikkaansa!). Vauvakuume iski vasta 29-vuotiaana, jolloin taas elelin yksin. En milloinkaan ole halunnut "hankkia" lapsia yksin, vaan ehdottomasti parisuhteeseen, johon molemmat haluavat lasta. Elämäni on kuitenkin ollut arkista ja kotikeskeistä, joten lapsiperheellistyminen ei olisi ollut mikään radikaali muutos omaan elämäntapaani.

Aika pitkään ajattelin myös, että ehtiihän tuota vielä. Mielestäni nyt en enää ehdi, se olisi jo itseni huijaamista (pätee minuun, en voi yleistää muihin naisiin), jos elättelisin toivoa. Teoriassa ainakin biologialla on ehkä vielä pienen pieni yllätyksen mahdollisuus. Minulle on nuorempana tehty tähystys gyn. ongelmien vuoksi. Rankkoihin hoitoihin en enää lähtisi.

Sanoisin nyt, että on mahdollista hyväksyä oma lapsettomuus. Ei sitä kuitenkaan koskaan mielestä pois saa, eikä surua voi estää tulemasta. Suru tulee joskus yllättävissäkin tilanteissa.
Hyväksyminen on alkanut tuntua helpommalta, kun olen surrut, surrut ja taas surrut. Nyt on tullut sellainen aika elämässäni, että katson elämääni ja mahdollisuuksiani tuonne neljänkympin toiselle puolelle ja näen siellä asioita, jotka ovat mahdollisia. Haluan ELÄÄ ja ILOITA, enkä käyttää elämääni enää suremiseen. Olen käyttänyt 10 vuotta elämästäni asian vatvomiseen. Se on vaikuttanut myös seurustelusuhteisiini. Olen ollut katkera, kun kukaan mies ei ole halunnut perustaa perhettä kanssani - niin, sellaista perhettä, jonka MINÄ olisin halunnut!! Olen seurannut, kun kaikki viimeisetkin ikätoverini (ja 20 v. nuoremmatkin!) tulevat raskaaksi yksi toisensa jälkeen. Olen yrittänyt muuttaa itseäni: yrittänyt päättää olla ajattelematta koko asiaa, yrittänyt kieltää edes haluavani lapsia ja jopa tehnyt pontevan päätöksen, että "teen lapsen vain itselleni" (myös gyneni on sanonut, että se on vain minun asiani!), mutta en voi muuttaa itseäni toiseksi ihmiseksi! Kävin myös adoptioneuvonnassa sinkkuna, mutta se ei ollut minun juttuni ollenkaan. Olen jaksanut jostain kumman syystä iloita niistä lukuisista lapsista, joita on syntynyt sukuuni ja ystävillemme. Heidän syntymänsä ei ole ollut pois minulta.

Elämäni ei ole tähän mennessä mennyt läheskään niin kuin nuorena halusin sen menevän. En voi silti sanoa, että kaikki on mennyt pieleen. En kuitenkaan voi korvata oman lapsen puuttumista millään muulla, eihän se ole mahdollista!

Nykyisin kaipaan eniten sitä, että näkisin seuraavan sukupolven myös omissa lapsissani. Näen sen nyt sisarusteni lapsissa, enkä voi olla hymyilemättä, kun tunnistan siellä parissa lapsessa oman itseni pienenä!
 
Lapsettomuuden hyväksyminen on mahdollista - ja sitten voi taas sattua jotakin, joka mullistaa kaiken!

Itse olen 44 v, mies muutaman vuoden vanhempi. Lapsia ei ole kummallakaan, lähinnä kai siksi, ettei ole ollut parisuhteitakaan. Olemme tavanneet viisi vuotta sitten ja tämä on molemmille ensimmäinen sellainen suhde, johon lapsi olisi ollut tervetullut.

Suhteen alussa yritimme enemmän tai vähemmän aktiivisesti saada vauvaa aikaiseksi. Kävimme tutkimuksissakin, mutta kun kummastakaan ei löytynyt varsinaisesti mitään vikaa, päätimme yrittää kotikonstein. Lapsettomuushoidot eivät tuntuneet silloin monestakaan syystä meidän jutulta eikä niihin mentykään.

Vuosia kului eikä vauvaa kuulunut. Vähitellen aloimme tottua siihen ajatuksen, että elämme kaksin. Asiaan vaikutti varmasti sekin, että suhde oli vielä tuore ja siinäkin meille pitkään yksin eläneille ihmisille ihmettä kerrakseen. Surimme kyllä lapsettomuutta, yhden illan itkimmekin yhdessä ja mietimme oikein urakalla, mitä kaikkea olimme menettäneet. Puhuimme paljon keskenämme ja kumpikin sitten tietysti suri vielä omalla tahollaan ja omalla tavallaan. Mutta niin voi varmasti sanoa, että tähän kevääseen mennessä olimme hyväksyneet lapsettomuutemme. Vieraiden vauvojen näkeminen ei enää kirpaissut, suunnittelimme lomia, ulkomaanmatkoja ja keittiöremonttia, minä pohdin uudelleenkouluttautumista ja ammatinvaihtoakin. Kahden aikuisen ihmisen rahahuolista vapaa ja muutenkin huoleton elämä alkoi tuntua jopa aika houkuttelevalta.

Kunnes sitten tänä keväänä meille kävi ihan niinkuin Uuvillekin. Tulin täysin yllättäen raskaaksi. Hämmennyksen sekaista onnea kesti kuitenkin vain muutaman viikon, vauvanalkumme kuoli kohtuun vajaan 9 viikon ikäisenä.

Nyt elämämme on melkoisessa kaaoksessa. Tuntuu, että elimme onnellista ja rauhallista elämää, josta meidät yhtäkki tempaistiin kuukaudeksi matkalle ulkoavaruuteen. Nyt meidät on heitetty takaisin kotisohvalle ja siinä istumme ihmettelemässä, mitä meille oikein on tapahtunut.

Selvää on, että tajusimme molemmat vasta nyt, kun oman lapsen saaminen hetken todella tuntui nahdolliselta, kuinka paljon oikeastaan olimme lasta kaivanneetkaan. Voi olla, että niin järjettömältä kuin se tuntuukin, tästä kriisistä ei selvitä ilman paria suurella rahalla ostettua hedelmöityshoitoa. Ainakin nyt meistä tuntuu, että asiaa ei voi noin vain jättää tälleen.

Mutta käypä tässä nyt kuinka tahansa, selviämistä auttaa hyvä parisuhde. Jos itse pitäisi valita, satsaisin siihen ja hoitaisin muut ongelmat myöhemmin. Jos siis tällainen järjestys olisi mahdollinen. Ja sitten vielä: eräs tuttavapariskuntamme on adoptioprosessissa, mies 46 ja vaimo vielä vanhempi.
 

Yhteistyössä