Lapsettomille!

Ensimmäisen viestin kirjoittaja lähestyy adoptiota aika
kevein perustein. Minusta on väärin ehdottaa toisille
adoptiota. Halu adoptioon pitää lähteä omasta
itsestä. Adoptiolapsilla on oikeus vanhempiin, jotka
ovat heitä toivoneet jo pitkään. Lisäksi sanoisin, että
1. viestin kirjoittaja ikäänkuin kiirehtii meitä siihen
vaiheeseen, missä emme vielä ole: tosiasiahan on,
että jotkut meistä jäävät lapsettomiksi hoitojenkin
jälkeen. Hän ikäänkuin repii meidän tuskaamme
isommaksi, mehän JOUDUMME olemaan lapsettomia
vastentahtoisesti ja hänen mielestään meidän PITÄISI
adoptoida. Minusta meidän pitää kypsytellä ajatusta.
Jokainen adotiolapsi ansaitsee kodin, johon häntä halutaan.

 

Hei
Me emme todennäköisesti tule mieheni kanssa adoptoimaan, vaikka olemme jo kolme vuotta kärsineet lapsettomuudesta. Emme ole vielä kuitenkaan tehneet lopullista päästöstä.

Tunnen henkilökohtaisesti erittäin hyvin kolme perhettä, jossa on adoptoitu lapsi. Olin nuorempana erään tällaisen adoptoidun ystävä, nyt vanhempana tunnen itse vanhemmat paremmin kuin varsinaisen "adoption kohteen". Kaikissa kolmessa perheessä adoptoitu lapsi on nyt 20-35 vuotias eli jo itse aikuinen.

Tästä ei paljon puhuta tai se ei olisi ehkä mediaseksikästä puhua, mutta adoptio voi mennä ja meneekin joskus puuhun ja pahasti. Näiden kolmen aikuisen elämä on mennyt tai menossa enemmän tai vähemmän karille. Eräs kärsii siitä, etteivät vanhemmat kertoneet hänen olevan adoptoitu, toinen kärsii siitä, että vanhemmat kertoivat heti lapsesta saakka asian olevan näin. Nämä asiat ovat aiheuttaneet yhdessä tuntemassani perheessä sellaisen paineen, että seurauksena oli lopulta avioero, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin.
Uskon vilpittömästi, että ainakin pahin tapaus näistä olisi ollut onnellisempi ilman adoptioon ryhtymistä.

Adoptio ei ole vain keino hoitaa lapsettomuutta. Se on käytännössä venäläistä rulettia, koska et voi koskaan olla varma mitä saat. Yleensä Suomesta ei adoptoitavia lapsia löydy, joten on mentävä ulkomaille lasta hakemaan. Monesti pieniä vauvoja ei ulkomailta tahdo saada, vaan lapsi on jo hieman vanhempi. Lapsi viedään pois omasta kulttuuristaan, kielestään, uskonnostaan ja maastaan paikkaan, jossa hän yleensä erottuu katukuvasta tai ainakin perheestään melkolailla. Tämä ei meille mieheni kanssa olisi välttämättä este, koska tunnemme molemmat erinomaisesti erään tällaisen adoptiomaan kulttuurin ja puhumme myöskin erinomaisesti tuota kieltä, koska asuimme siellä useita vuosia.
Mutta:
Monesta maasta voi adoptoida vain sairaita lapsia; terveitä ei ulkomaan eläville anneta, vaikka olisi lastenkodit väärällään.
Ihminen, joka jättää lapsensa on 90% narkomaani, mielisairas tai alkoholisti tai tätä kaikkea. Osa adoptioon tuotavista lapsista on varmasti joko todella köyhästä perheestä tai esim. raiskauksen tulos.
Kuitenkin normaali kunnon ihminen -rutiköyhäkin- pyrkii hoitamaan lapsensa itse. En ole varma, haluanko sitoutua lapseen, jonka aivot mielisairas narkkari äiti on grillannut jo puolustuskyvyttömän lapsen ollessa kohdussa; tai kenties lapselle puhkeaa mielisairaus myöhemmin.
Tietysti myös itselle voisi aivan täysin mahdollisesti syntyä vammainen/mielisairaslapsi, mutta ainakin itse tietäisi, ettei ole sitä lapselleen tahallaan aiheuttanut. Adoptiolapseen varmasti rakastuisi aivan kuin biologiseenkin lapseen ja sattuisi ehkä liikaa nähdä oman lapsen kärsimys, jonka joku hullu alkoholisti/narkkari/tupakoiva biologinenäiti olisi lapselleen tehnyt.

Eli: pelkään. Pelkään joissakin tapauksissa koko adption toimivuutta, pelkään mitä nyytti toisi ulkomailta tullessaan, koska olen jopa nähnyt näiden lastenkotien oloja ja tunnen (hieman) ulkomailla adoptioon tulevien lasten taustoja. Kuitenkin minä voin vaikuttaa adoptiolapseen vain 50% (ympäristö), geenit määräävät tämän hetkisen tieteellisen ymmärryksen mukaan loput...
Haluaisin lapsellani olevan minun geenini, jotta voisin ainakin paremmin ymmärtää lastani ja hänen taustaansa, vaikka voihan sitä omatkin geenit mennä pieleen, mutta se olisi kuitenkin minulle eri juttu.

En epäile pätkääkään, etteikö adoptiolasta rakastaisi yhtä paljon kuin biologistakin...

 

Hei Ei kiitos!

Onhan biologisen lapsen saaminenkin venäläistä rulettia! Itse asiassa siitä tietää vielä vähemmän mitä saa, adoptiolapsesta kun voi jopa esittää toiveita. Adoptiovanhemmat esimerkiksi tietävät tasan tarkkaan, onko tuleva lapsi vammainen vai ei. Ja oikeasti vaikkapa Kiinan maaseudulla ihmiset saattavat elää sellaisissa oloissa, joihin länsimaissa ei laitettaisi kotieläimiäkään. Silloin äiti saattaa lapsensa hyväksi tehdä vaikean ratkaisun luopua lapsesta. Ja olla siitä huolimatta "normaali, kunnon ihminen"! Huonompi ihminen todennäköisesti tappaisi lapsensa. Heitteillejättö on ihan eri asia kuin jättää lapsensa lastenkotiin. Ehkäisy noissa oloissa on utopiaa ja sen jääminen pois ei ole ihmisten vastuuttomuutta, se vain yksinkertaisesti on mahdotonta. Ja raskaus saattaa tosiaan alkaa raiskauksesta. Miten muuten lapsi olisi jotenkin huonompi, jos on sattunut syntymään raiskauksen seurauksena?

 

Ei kiitos vielä:

Mitkä maat antavat vain sairaita lapsia adoptioon? Ainakin Suomen yhteysmaista tulee tietääkseni sekä terveiksi todettuja että special needs -lapsia.

 

Adoptiosta on varmasti hyviä ja huonoja kokemuksia kuten perhe-elämästä muutenkin. Tunnen onnellisia kaukaakin adoptoituja, hyviäkin tarinoita on. Kyse on paljolti siitä, mihin itse pystyy suhtautumaan. Jollekin voi olla liikaa, että lapsella on pahoja kokemuksia tai narkkari äiti tai saanut alkunsa raiskauksesta. Toiselle se ei ole sen suurempi kynnys. Edellinen kommenttini oli tarkoitettu ihan kaikille, myös ensimmäisen viestin kirjoittajalle. Hyvä että asioista syntyy keskustelua ja saa kaikki näkökulmat esiin. Parempi kuitenkin jollei niitä esitetä agressiivisesti ja mietitään ettei loukata toisten tunteita. Kyllähän me kaikki saadaan ajatella eri tavalla ja varmasti kukaan ei ole absoluuttisen oikeassa. Ja vähän huolestuttaa sekin, että jos joku ihminen näitä palstoja liikaa uskoo, eikä etsi tietoa mistään muualta niin aika mustavalkoiseksi jää käsitykset, koska täällä kaikki kertovat vain yhden ihmisen näkökulmasta ja mielipiteistä.

 

:'( se on vaan aina itku ja hampaitten kiristys myöskin viikon masennus ku menkat alkaa. olemme yrittäneet lasta jo yli vuoden eikä mitään kuulu.kävin kyllä tutkimuksissa ja mulla epäillän endometrioosia, siitä pitäs tulla viel lähete uusiin tutkimuksiin mut ei oo vaan kuulunut.tahdomme mieluiten oman lapsen.tahtoisin tuntee sen ensipotkut ja oppia tuntemaan sen jo mahassa.käsite adoptio on viel niin sumun peitossa ettei oo tullu viel ajatelleeks ku kummiskin on viel mahollisuus saada oma lapsi.mut jos ei saada niin katotaan sit. oma on aina oma,mut kyll "vieraallekkin" koti löytyy. rakastan lapsia niin paljon :heart:

 

Onko täällä joku sellainen, joka ajattelee, että lapsella pitää olla omat geenit? Et sen takia ei vois adoptoida. Jotku tietty haluu ite kantaa, synnyttää ja imettää, mut onko täällä sellasia joiden mielestä oman perimän saanti lapselle on erityisen tärkeää??

Miksi miehet eivät halua yleensä adoptoida, haluavatko he biologisen siksi, jotta lapsi saa heidän geeninsä vai jotta he voisivat itse tehdä lapsensa?? He kun eivät saa kokea odotuksen, synnytyksen ja imetyksen kokemusta muutenkaan!

 

Adoptio on hankalaa, todella vaikeaa kuten olet huomannut.

Itsellä oma lapsi, mutta voisin vielä ottaa adoptoidunkin.

 

Adoptio ei todellakaan ole hankalaa!! Valmennus kestää noin vuoden ja sitten odotellaan... Toki omista asioista puhuminen voi olla vaikeaa, mutta lopputulos huomioon ottaen, kielenkannat aukesi meillä ainakin suht nopeasti. PeLa:n nainen oli todella asiansa tunteva ja hänelle oli helppo puhua. Meille valmennus oli upea kokemus, harva ihminen pysähtyy oman elämänsä eteen ja oikeasti katsoo itseään silmästä silmään. Se voi olla pelottavaa, mutta jos on rehellinen itselleen ja puolisolleen, ei ole mitään hätää.

Näinkin vanhaksi ilman lasta eläneenä pelotti ehkä eniten se osaako heittää itsekkyyden nurkkaan ja alkaa elää lapselleen. Huolta aiheutti myös se pystyykö "toisen" lasta rakastamaan. Molemmat asiat unohtui
kun näin pienen tyttäreni. Tiesin että tässä on paikkani ja että tämä on minun lapseni!
Henkilökohtaisesti uskon siihen että jokainen lapsi saa juuri ne vanhemmat jotka on hänelle tarkoitettu. Elämällä on aina jotain opetettavaa meille. Omalta osaltani lapsettomuus, päätös vasta aloitettujen hoitojen lopettamisesta ja adoptiosta on opettanut minulle ainakin kärsivällisyyttä ja omiin päätöksiinsä luottamista. Miksi kaikki pitäisi saada heti?

Adoptiosta on tehty jonkinmoinen mörkö. Taitaa olla sama tyyppi joka asuu lasten sängyn alla. Pelko on aitoa, mutta turhaa.

Kotimaan adoptioon tulevista lapsista 1/3 on päihdeäideiltä, 1/3 teiniäideiltä ja 1/3 "kypsään ikään" ehtineiltä äideiltä. Itse saa jopa toivoa "tervettä" lasta. Siis syntymässään terveeksi todettua. Odotusaikaa meille sanottiin olevan 3-5 vuotta, mutta kirppuliisa tuli kotiin jo 1,4v päästä!!!
Lapsemme syntyi rakastettuna sellaiseen elämäntilanteeseen jossa hänelle ei ollut paikkaa. Ja muutti 2kk ikäisenä kotiin!

Lapsettomuuden ei pidä antaa olla ainoa asia elämässä. Nauttikaa elämästä sellaisena kun se teille annetaan!!!




:heart: :heart: :heart:

 

Ensinnäkin meidän ois pitäny olla aviossa ja ikääkin vähintään 25v. Vakituiset työt yms.

Me oltiin 19v. kun alettiin yrittämään omaa biologista lasta. Yhä edelleenkään ei olla aviossa. Toisella vakityö ja oma asunto nyt vasta kun ikää 25. Poika syntyi ollessamme 23v. Nyt haaveena toinen lapsi
Meillä ei lastensaanti ollut aivan mahdotonta, joten tottakai me ensin yritettiin omaa. Adoptio ois tullu kysymykseen sitten vasta paljon myöhemmin.

 

me kävimme 5 vuotta lapsettomuushoidoissa ja meille sanottiin että emme saa omaa lasta hoitojen kautta. Joten hoidot lopetettiin 2.5 vuotta sitten. Hoitojen aikana en edes pystynyt ajattelemaan adoptiota mahdollisuutena. Molemmat halusimme kovasti lasta ja aloimme miettimään adoptiota toisena vaihtoehtona. Nyt odotamme lasta Kiinasta. Adoptiolapsi tulee olemaan meille yhtä rakas kuin biologinen lapsi olisi ollut. Toivon kaikille hoitoihin tsemppiä ja voimia

 

Olen samaa mieltä kuin monet muut, tämä on jokaisen oma asia, eikä ketään pidä syyllistää siitä, että haluaa biologisen lapsen (luomuna tai hoidoilla). Mutta moni käyttää työtilannetta perusteluna - ymmärtääkseni adoptiovanhemman ei tarvitse olla vakituisessa työssä. Työttömyys on yksittäisenä seikkana ok, jos muut asiat ovat kunnossa. Lukemani perusteella taloudellisesti esim. paha velkaantuminen tai säännöllinen asiointi sosiaalitoimistossa voivat olla este adoptiolle. Ei kuitenkaan työttömyys yksinään.

On tosin olemassa muita seikkoja, kuten merkintä rikosrekisterissä, jotka estävät adoption mahdollisuuden.

Minä olen tilanteessa, jossa yritän päättää, menisimmekö tarpeen vaatiessa lapsettomuushoitoon (tutkimukset vasta aloitettu) vai adoptioneuvontaan. Voi olla, että menemme neuvontaan joka tapauksessa. Molempiin prosesseihinhan ei voi osallistua yhtä aikaa, joten voi olla vaikea päätös jättää yrittäminen ja jäädä odottamaan. Lasta olen toivonut jo niin kauan, että kärsivällisyys on kasvanut, mutta mahdollisesti paljon hitaampi tie voi olla silti vaikea valita.

Miehelleni adoptiokysymys ei ole sen vaikeampi kuin minullekaan. Olisikohan se jopa minulle hiukan vaikeampi? Vaikka mieheni varmasti nauttisi odotusajasta siinä missä minäkin, luulen, että jos se jää kokonaan kokematta, minä menetän vähän enemmän.