Lapsettoman 'lapsellinen' läheinen

Sori huono otsikko, en keksinyt muuta
Minun 'ongelmani' on seuraava: perheessämme on useampi lapsi. Ihan lähipiirissä on pariskunta, joka on ollut lapsettomuushoidoissa reilut 2 vuotta -tuloksetta
Nyt olemme mieheni kanssa ajatelleet, että seuraava vauva saa tulla jos on tullakseen. Pelottaa kuitenkin miten tuo lapseton pariskunta asiaan suhtautuu... jo viimeisin raskauteni ja vauvamme syntymä oli heille todella kova pala. Entäs jos taas tulisin raskaaksi?! Tiedän, ettei meidän onni ole heiltä pois, mutta oikeasti välillä tuntuu siltä. En uskalla edes puhua enää vauvoista tai mistään siihen liittyvästä, koska kommentti on aina "kunpa saisimme edes sen yhden". Koskaan en ole raskauttani heille hehkuttanut (kuten en muillekaan), mutta enhän voi kasvavan vatsan tai vastasyntyneen vauvan kanssa kaappiinkaan piiloon mennä?

Olen kuunnellut ja ymmärtänyt. Ollut henkisenä tukena hoidoissa jne mutta tuntuu jo aika yksipuoliselta ymmärtämiseltä...

Kertokaa miltä oikeasti tuntuu, kun lähipiirissä on pariskunta jotka saavat vauvoja samalla kun itse käytte hoitoja läpi? Osaatteko missään vaiheessa iloita vai onko toisten onni todellakin punainen vaate?

 

tää on kyllä vaikea aihe...itse tahkosin mieheni kanssa hoitoja kolmisen vuotta ennenkuin ihana esikoisemme sai alkunsa. Tämän kolmen vuoden sisään pari erittäin hyvää ystävääni raskautui, ja tuntui todella pahalta. Tunsin itseni aivan hirveäksi ihmiseksi koska olin heille tosi kateellinen, enkä osannut iloita heidän onnestaan...koin myös kaksi keskenmenoa, jotka omalta osaltaan vielä katkeroittivat minua entisestään.

Toinen ystäväni ymmärsi minua hyvin, eikä kertonut vauva tai raskausjuttuja josta olin kiitollinen mutta samalla oma pahaoloni vain lisääntyi, koska vaikeaa oli olla puhumatta raskaudesta kun toisella oli iso maha. Mutta ei ollut mitään puhuttavaa...joskus hän kyseli hoidoistamme mutta en osannut hänelle enää niistä puhua. Pysyimme kuitenkin yhteydessä, pinnallisesti mutta kuitenkin.

Toiselle ystävälle kerroin suoraan että olen katkeroitunut siihen ettei meille lasta näytetä suovan, ja yhteydenpitomme väheni minimiin. Kaipasin ystävääni tosi paljon, ja loppujen lopuksi pakotin itseni "hyväksymään" heidän onnensa. Ystävyytemme jatkui, onneksi.

Kun vihdoin minäkin raskauduin, "uudistin" ystävyyteni molempien kanssa. Pyysin anteeksi itsekästä käytöstäni ja häpeän sitä vieläkin, mutta sitä tunnetta ei kertakaikkiaan voi ymmärtää kuin toinen sen kokenut! Kerroin ystävilleni myös sen, ettei siinä tunteessa järjellä ole sijaa eikä se ole henkilökohtaista katkeruutta. Se on katkeruutta elämää ja omaa toimimatonta fysiikkaa kohtaan!

 

Moikka!

Itse olen huomannut sen että minulle on helpompaa hyväksyä sellaisten ytsävien/tuttavien raskaus joilla on jo ennestään lapsia. Se ensimmäinen raskaus jollain läheiselläni on ollut minulle vaikea pala. Mutta kun esimerkiksi ystäväni ilmoitti minulle odottavansa kolmatta, en voinut kuin iloita. Niin onnellinen olin heidän puolestaan. Heti kun näin sitten sen pienen lapsen niin ihastuin heti. Toisin esimerkiksi kävi toisen ystäväni saadessa ensimmäistä. Tosin hänen hehkutuksensa heti raskauden alettua oli minulle kova paikka. Tottakai olin iloinen heidän puolestaan ja syntyneestä vauvasta, mutta se kateus ja katkeruus kuitenkin kumpusi jostain. Tietysti tosiaan ystäväni käytös sai sen varmasti myös osaltaan aikaan. Kun taas tämä usea lapsinen ystäväni ei missään vaiheessa ole hehkuttanut asiaa liikaa, hän on myös kuunnellut ja ollut tuki minulle. Hänen kanssaan me juttelemme hyvin paljon muustakin kuin lapsista.

Nyt olen jo alkanut miettimään läheisiäni että saisivatpa nyt lisää, jotta saataisiin edes lähipiiriin pieniä taas.

Minä olen huono sanomaan siis että miten pitäisi suhtautua asiaan, nyt jos vauvaa yritätte alulle saada. Koska omat kokemukseni siis ovat edellä mainitut. Kuitenkin olen sitä mieltä, että parhaiten selviätte kun olet ystäväsi tukena, mutta kuitenkin annat tilaa. Kuitenkaan se teidän lapsi ei ole ystävältäsi pois. Vaikka se saattaakin ystäväsi kohdalla pahalta tuntua.

 

Kirjastosta löytyy paljon kirjoja lapsettomuudesta, joissa puhutaan muustakin kuin hoidoista. On paljon kirjoja joissa lapsettomat kertovat kokemuksiaan ja tuntemuksiaan. Tuntuu, että vain lapsettomat lukevat näitä kirjoja, vaikka niiden lukeminen voisi auttaa myös lapsellisia ymmärtämään lapsetonta läheistään.

"Lapsettomuus kriisinä" on kirja, jota suositellaan luettavaksi jokaiselle lapsettomalle. Itse suosittelisin sen lukemista myös lapsettoman läheisille. Siinä puhutaan paljon juuri negatiivisista tunteista, katkeruudesta ja omista peloista.

Tahaton lapsettomuus on koko elämään vaikuttava kriisi, josta jokainen toipuu ja hyväksyy omalla tavallaan.

 

Meillä on ystäväpariskunta, joka on käynyt lapsettomuushoidoissa noin kolmen vuoden ajan.
Ongelma on se, että koskaan ei voi tietää,milloin asiasta ei saa sanoa puolta sanaakaan ja milloin asiasta pitäisi olla ehdottoman kiinnostunut!!! Ymmärrän kyllä, että asia on herkkä ja varmasti hoidot ja lääkkeet vaikuttavat mielialaan. Silti koko asia tuntuu välillä aika toivottomalta.

Omista lapsistamme emme uskalla puhua heille koskaan mitään, elleivät he itse jotakin kysy. Myös vierailulle mennessä varmistan aina etukäteen,että saako lapset tulla mukaan. useimmiten vastaus on kielteinen, selitys on usein se, että heillä on niin paljon särkyviä tavaroita kodissaan ja seinänaapuri saattaa häiriintyä lasten äänistä. Todellisuudessa syy lienee kuitenkin se, että kun ei itse ole vieläsaanut lasta, ei halua tavata muidenkaan lapsia.

 

Minua ei haittaa todellakaan yhtään, että kavereille syntyy potentiaalisia kummilapsia :saint:
Siis tottahan välillä tuntuu pahalta kun itsekin haluaisi samanlaisen, mutta en osaa pukea sitä katkeruudeksi (ainakaan vielä, vaikka yritystä yli 2v.).

Toivotaan, että meille epäonnisillekin vauvaonni koittaa! Uskon, että kaikila on tarkoitus; meistä on ainakin tullut aviopuolisoina paljon vahvemmat tämän kaiken myötä :heart:

 

:attn: nostan
Onko lisää kokemuksia?
Kuinka lapselliset voivat helpottaa lapsettomuudesta kärsivää ystävää?

 

Jossain vaiheessa surin omasta puolestani vain sitä etten ollut ainoana meidän perheen lapsena saanut lapsenlapsia vanhemmilleni mutta en koskaan ole tuntenut mitään pahoja fiiliksiä esim. siskoani kohtaan, joka on minun lapsettomuushoitojeni aikana synnyttänyt jo kahdesti! Nautin niistä pienistä tytöntylleröistä täysin rinnoin samoin kuin veljeni pojasta, jonka kummitäti myös olen.

Lisäksi tällä hetkellä seuraan työpaikalla vierestä, miten 2 työkaveria nauttivat raskauksistaan, toisella ensimmäinen raskaus, toisella toinen raskaus (ns. iltatähti).

Vaikka omakohtainen lapsettomuus onkin kipeä asia, en ymmärrä sitä että läheisiä raskaana olevia (perheellisiä) ystäviä tai tuttavia pitäisi alkaa karttaa sen vuoksi, että heille on suotu lapsia. Ehkä oma ajatusmaailmani on osin auttamassa asioihin suhtautumisessa: jo ennen hoitoihin ryhtymistä päätimme mieheni kanssa, ettei lapsi ole meille elämän ja kuoleman kysymys vaan täysin ylimääräinen lahja, jos se on tullakseen. Tottakai olemme surreet jokaista tehtyä negatiivista testitulosta, mutta elämä jatkuu, samoin yrittäminen

 

Piti vielä lisäämäni, että vaikka olemme lapseton pariskunta (ainakin toistaiseksi), olemme ostelleet leluja ja kirjoja lapsia varten, sillä tuttavapiiriimme kuuluu perhe, jossa on 3 lasta. Minusta on aivan luonnollista, että olemme hankkineet jotain pieniä leluja ja tavaroita lapsia varten, viihtyvät paremmin kun on tekemistä!

 

Minä olen 20-vuotta elänyt ystävieni rinnalla heidän jokaisen saatua kolme lasta. Olen kuunnellut osallistuen ja lämmöllä tapaamisissamme imetysongelmista murrosiän hankaluuksiin. En ole kokenut vaikeita tunteita kuin vasta nyt.

Kahden miehen jättämänä, lapsettomana ja epäonnistuneiden lapsettomuushoitojen väsyttämänä uranaisena mittani on täynnä. En jaksa enää tavata rakkaita ystäviäni kuunnellen heidän "ongelmiaan", jotka minun perspektiivistäni eivät ole ongelmia lainkaan. Eristäydyn ja elän hyvin yksinäistä elämää. Tuntuu, ettei olemassaolollani ole merkitystä. Kuuntelijana ja lapsenhoitajana olen kelvannut, mutta minun elämässä kokemat vaikeudet ovat olleet tavallaan liikaa heille. Liikaahan ne ovat minullekin olleet, mutta elettävä näillä eväillä on.

En siis ole enää yhteydessä kehenkään ja koetan löytää uusia ystäviä, joiden kanssa lapsellisuus-lapsettomuus eivät näyttele niin suurta osaa.

Vaikka jotenkin ihmeellisesti saisimmekin nykyisen avomieheni kanssa lapsia, tuskin uudistaisin suhdettani kehenkään vanhaan ystävääni. Lapset eivät muuttaisi sitä tosiasiaa, että annoin käyttää itseäni hyväksi ja anteeksianto on todella vaikeaa. Ystävyytemme ei ollut vastavuoroista vaan ottavaa.

hiiri

 

\

Meillä on ystäväpariskunta, joka on käynyt lapsettomuushoidoissa noin kolmen vuoden ajan.
Ongelma on se, että koskaan ei voi tietää,milloin asiasta ei saa sanoa puolta sanaakaan ja milloin asiasta pitäisi olla ehdottoman kiinnostunut!!! Ymmärrän kyllä, että asia on herkkä ja varmasti hoidot ja lääkkeet vaikuttavat mielialaan. Silti koko asia tuntuu välillä aika toivottomalta.

Omista lapsistamme emme uskalla puhua heille koskaan mitään, elleivät he itse jotakin kysy. Myös vierailulle mennessä varmistan aina etukäteen,että saako lapset tulla mukaan. useimmiten vastaus on kielteinen, selitys on usein se, että heillä on niin paljon särkyviä tavaroita kodissaan ja seinänaapuri saattaa häiriintyä lasten äänistä. Todellisuudessa syy lienee kuitenkin se, että kun ei itse ole vieläsaanut lasta, ei halua tavata muidenkaan lapsia.

Korostaisin edelleen samaa kuin Amodini, eli sitä, että lapsettomuus on kriisi ja lisäksi se voi aiheuttaa sairastumisen masennukseen. Miten me lapsettomat ja te lapselliset kohtaamme esim. eronneen ystävän, tuskin alamme hehkuttamaan oman parisuhteemme onnellisuutta, tai eronneen läsnäollessa hirveästi kuhertelemaan miehiemme kanssa, tai jos näin teemme, niin on se todella moukkamaista, toisaalta tuskin jätämme mainitsematta miestämme ja sitä mitä hänelle kuuluu. Ihan samat kuviot pätee mielestäni tähänkin kriisiin. Teeskentely on pahinta ja mielestäni on outoa että ette uskalla puhua lapsistanne ystävienne läsnäollessa.

Olen samaa mieltä myös Amodinin kanssa siitä, että eikö lapsettomia voisi kohdata omina itsenään, eikä lapsettomina. Minusta teeskentely on pahinta, riittää että kysyy mitä kuuluu, varmasti jos ystäväsi haluaa hoidoista puhua, niin niistä puhuu ilman että täytyy kierrellen ja kaarrellen arvailla mitä on meneillään.

Enkä ymmärrä sitäkään, että miksi ne lapset pitäisi aina roudata mukana kylään, kyllä itse ajattelen niin, että jos meillä joskus on lapsia, niin jos sinkkuystäväni tai lapseton ystäväni kutsuu minut kylään, niin en minä lähtökohtaisesti ole roudaamassa lapsiani sinne mukaan, jos on joku vaihtoehto... Tietty jos ei ole, niin se on ihan kohteliastakin kysyä, että voiko ottaa mukaan.

Se mikä itsestäni tuntuu pahalta on se, että ystäväni jolla on lapsia, ei pysty edes puhelimessa viittä minuuttia puhumaan ilman että alkaa lirkutella lapselleen. Se on mielestäni epäkohteliasta kenen tahansa kohdalla, mutta on aika erikoista että hän ei tajua, että minusta se tuntuu erityisen kurjalta. Lisäksi kaikki tapahtuu hänen ehdoillaan ja siksi tapaamiset ovatkin jääneet lähes olemattomiksi.

No, nämä ovat loputtomia kysymyksiä, ja kyllä jokainen lapseton varmasti sydämmessään toivoo, että ystävyys jatkuu...

 

:hug: Hiiri :hug:
Todella ikävää, että olet kokenut perheelliset ystäväsi jotenkin taakaksi itsellesi. Minun korvaani särähti jotenkin tuo, kun kerrot antaaneesi käyttää itseäsi hyväksi. Mitä tarkoitit tuolla? Koetko, että ystäväsi ovat käyttäneet sinua hyväkseen kertomalla mahd. huolistaan ja murheistaan koskien heidän lapsiaan? Onko keskusteluissanne koskaan ollut mielestäsi mitään posiitiivista vai oletko kokenut aina olleesi se antava osapuoli?

Masennus ei kyllä kuulosta minunkaan korviini kovin kaukaiselta vaihtoehdolta sinun tapauksessasi. Olen itse kokenut vastikään keskivaikean masennuksen, joten tietyllä tavalla suhteellisen mustaltakin kuulostanut kirjoituksesi kuulosti tutulta.

Voisi olla todella hyvä miettiä, minkälaisia ystävyyssuhteita sinulla on ystäviesi kanssa TODELLA ollut ja puhua siitä heidän kanssaan, jotta pääset yli noista synkistä tunteistasi.

Se on ihana asia, että olet löytänyt elämääsi uuden rakkauden ja osaat myös kuvitella suhteeseen kaipaamiasi lapsia. Aurinkoa elämääsi toivon!

 

Ippu ja Amodini!

Olette oikeassa kaikessa. Masentunutta on vaikeaa jaksaa. Epätasapaino ystävyyssuhteissa syntyy, kun toinen ei jaa omasta elämästään vaan jää sivustaseuraajaksi. Sellainen minä olen ollut.

Lapsien saaminen, kasvattaminen ja parisuhde-elämä ovat oleet niin suuria asioita, että niiden rinnalla oma elämä on ollut aika pientä ja mitätöntä. Siksi kai sitä jäi kuuntelijan rooliin eikä löytänyt tasavertaista suhdetta ystäviinsä. Samalla jäi ulkopuolelle kaikista lapsiperheiden yhteisistä riennoista eikä ollut kutsuttukaan niihin lukemattomiin kohtaamisiin, joita määritteli lapsellisuus.
Minä loukkaannuin ja me etäännyimme.

Kiitos myötätunnostanne.

hiiri :wave: