Lapseton ystävätär

Hei kaikille,

Toivottavasti en suhaise mehiläispesää kirjoittamalla juuri tänne. Ehkä tätä on jo käsitelty, ehkä ei.

Kyseessä on siis sellainen asia että itse olen raskaana 10 raskausviikolla ja ystävättäreni on lapseton ihminen. Tiedän että he ovat yrittäneet lasta jo kaksi vuotta - kohtuuttoman pitkä aika itse kullekkin. Takana hänellä on 3 keskenmenoa ja ties kuinka paljon tuskaa ja kärsimystä asian vuoksi. Olen ollut hänelle tuki ja turva ja olinkin aina ensimmäinen henkilö jolle hän raskauksistaan kertoi. Hoitoihin hän ei vielä ole lähtenyt. Tiedän hänen kärsivän ainakan tästä PCO oireyhtymästä, muuta en tiedä.

Itse raskauduin mielestäni helposti ja koska hän on ystäväni, kerroin hänelle siitä noin 6-7 rv. Kai tein virheen. Kertaakaan sen jälkeen hän ei ole kysynyt vointiani, joskus hän ei edes vastaa tekstiviesteihini tms. En itse puhu mielelläni raskaudestani hänelle, ymmärrän hänen tuskansa jos se sitä on. Mutta ei se minullekkaan ole helppoa.

Olen tähän mennesä käynyt läpi aika rankan pahoinvoinnin, turvotuksen, epävarmuuden (keskenmenon pelot ym) ja herättäähän tämä tietyllä tavalla myös itsetuntokriisin kun vaatteet eivät mahdu päälle ja tuntuu että vartalo muuttuu silmissä. Ei se helppoa ole - ei ilman hyviä ystäviä ja tukea.

Pitäisikö minun "nostaa kissa pöydälle" ja puhua tästä? Vai onko tämä niin arka aihe että pitäisi vaan antaa olla ja antaa toisen käyttäytyä surussaan juuri kuten itse haluaa? En ole mikään marttyyri, en usko että pystyisin siinä tapauksessa olemaan hänen ystävänsä.

Jotenkin tuntuu olo vaan niin loukatulta ja siltä etten ansaitsisi ihan tällaista käytöstä.

 

Mulla oli sellanen tilanne tuossa viime vuoden helmikuussa, että sain tietää että aviomieheni kaveri kihlattuineen on raskaana. Me olimme silloin yrittäneet noin 1,5 vuotta, muutamia keskenmenoja. Olimme miehen kanssa siinä tilanteessa että olimme tehneet kaikkemme, emme polttaneet, minä lopetin alkoholin käytön kokonaan (mies otti noin 1-4 olutta/kk), söimme vitamiineja jne jne. Ja kaikista pahimmalta tuntui katsoa kun tämä nainen tuli noin vain raskaaksi, vaikka hän tupakoi ja hän jatkoi tupakointia läpi raskauden ja imetyksen. Koimme vielä lisäksi kohdunulkoisen raskauden noin 3kk ennen heidän lapsensa syntymää. Kävimme katsomassa heidän vauvaansa yhden kerran, lisäksi näimme hänet ristiäisissä. Olin ennen tämän naisen kanssa tekemisissä, mutta kaiken tämän jälkeen en ole pystynyt enää. Emme tosin koskaan olleet mitään sydänystäviä.
Jos lapsettomuutta ja tai keskenmenoja ei ole koskaan missään muodossa kokenut, ei voi ymmärtää sitä surua ja tuskaa, mitä se aiheuttaa. Anna ystäväsi surra, hänellä todennäköisesti tekee pahaa jo pelkkä tieto siitä, että sinä olet raskaana ja hän ei.

 

Itse olen kokenut kahden vuoden lapsettomuuden, mikä oli pahinta mitä olen joutunut kokemaan vaikka olen aika monessa sopassa jo keitetty. Minulla ei edes ollut keskenmenoja kemiallisia raskauksia lukuunottamatta.Voin kuvitella että ystäväsi voi todella pahoin (toivottavasti hän hakeutuu hoitoihin pian).

Olet siis noin 3 viikkoa sitten kertonut ystävällesi raskaudestasti, ja se oli varmasti suuri shokki hänelle, varsinkin kun olet ollut hänen uskottunsa tässä lapsettomuusasiassa. Oli kyllä hyvä että asiasta hänelle kerroit, sillä olisihan se tullut esille ennemmin tai myöhemmin kuitenkin, ja parempi ennemmin. 3 viikkoa on erittäin lyhyt aika selvitä tuollaisesta shokista joten en todellakaan odottaisi mitään ystävältäsi pitkiin aikoihin. Anna hänen vain olla, ja valitettavasti et mielestäni voi odottaa häneltä mitään tukea raskauden aikaisiin valituksiin, vaan on parempi hakea sitä jostakin muualta. Ehkä hän ei pidä sinuun mitään yhteyttä pitkiin aikoihin, ja jos hän sen tekee on se häneltä jo suuri kunnianosoitus sinua kohtaan, vain pelkkä onnittelu on varmasti ollut suuren työn takana. Lapsettomuus on sellainen suru että sitä ei oikein kukaan pysty ymmärtämään joka ei sitä itse ole kokenut. Älä ota ystäväsi käytöstä henkilökohtaisena loukkauksena, hän ei vain kerta kaikkiaan pysty enempään juuri nyt.

 

Pahoitteluni kärkkäästä kommentistani, mutta itse saman tilanteen kokeneena, lapsettoman osassa, en voi olla sanomatta. Jos minun hyvä ystäväni, joka olisi raskaana, tulisi valittamaan minulle siitä miten turvottaa ja vaatteet eivät mahdu päälle, tietäen että kärsin kolmatta vuotta lapsettomuudesta ja olen kokenut neljä keskenmenoa... en varmaan enää koskaan puhuisi hänelle. Päättele siitä.

 

Tätä vähän ajattelinkin.. Ehkä sitten annan hänen olla. En varmasti voi sitä ymmärtää, tätä lapsettomuus asiaa. Uskon että se täytyy kokea itse ennenkuin ymmärtää. Ehkä oma pääni ei tunnu ymmärtävän sitä että miten ystävää tuetaan vain kun hänellä on vaikeaa? Miksi tukea ei saa vaikka asia johon tukea haetaan, onkin onnellinen asia? Hän on viime aikoina sanonut että lapsen saaminen ei ole enää prioriteetti hänen elämässään, hän haluaa elämältään muuta. Ehkä ajattelin että hän on sen käsitellyt, mutta olisihan se ollut aika nopeasti et varmaan vaan hämäännyin..

Ehkä ilmaisin tämän turvotuksen/pahoinvoinnin väärin. Ehkä sitä haluaisi ennemminkin puhekumppanin niille peloille, riittämättömyyden tunteelle ja sille että tuntuu että eläisi vieraassa kropassa. Kaikki muu (fyysinen puoli) menee kyllä ja olette oikeassa, olisi se aika typerää mennä sellaisista asioista valittamaan. Juuri sitä se nimittäin olisi; valittamista.
Mutta omista tunteista, kokemuksista, peloista, ajatuksista, ihan mistä tahansa puhuminen ei ole valittamista mielestäni; se on jakamista ja tuen pyytämistä ystävyydessä.

Mutta, annan asian olla ja olen hiljaa. Tietenkin asia minuunkin vaikuttaa ja ehkä sitä kuitenkin on itsekäs kun se sattuu kovasti kun ei yhtäkkiä voi puhua asiasta joka on niin konkreettinen asia elämässä. Kiitos kun kommentoitte, kärkkäästi tai ei! Uskon että hän on pohjimmiltaan onnellinen puolestani, niin herttainen ihminen on kuitenkin kyseessä.

 

kun ei tunne kumpaakaan on mahdoton sanoa mitään poikkitieteellistä, mutta tärkeintä on että viestität hänelle että olet valmis odottamaan sitä hetkeä kun hän pystyy ottamaan taas yhteyttä ja että annat hänelle tiedoksi että odotat kyllä uskollisena kaverina sitä päivää kun hän pystyy asiaa käsittelemään taas...

Tilannehan on tietysti raskaana olevan kannaltakin todella kettumainen koska se on täysin erisuuntainen shokkitila kuin lapsettomalla. Tarve puhua ja kertoa asiasta on vähintäänkin yhtä suuri ja halu saada kaveriltaan henkistä tukea on ehkä jopa suurempi kuin lapsettomuudessa, mutta lapsettomalta sitä ei voi saada...

Itselläni ei ole niin suurta kitkeröitymistä vielä tapahtunut ettenkö pystyisi käsittelemään kavereiden ja lähipiirin raskauksia parin viikon nieleskelyn jälkeen, mutta tiedän monia jotka ovat joutuneet jo rakentelemaan melkoisia suojamuureja jotta oma pää pysyy kasassa.

Tylsä tilanne kaikin puolin mutta sympatiaa löytyy myös raskaana olevan suuntaan koska oikeudenmukaiselta hylkääminen ei voi mitenkään tuntua ja katkeruus iskee taatusti siihenkin osoitteeseen. Kaveruus on todella koetuksella, mutta toivottavasti molemmat tulevat vastaan.

 

Itse olen kärsinyt lapsettomuudesta vuosia ja vihdoin lapsen saatuani sekundäärilapsettomuudesta (jonka luulin olevan paljon helpompaa, vaan eipäs ollutkaan) olen
huomannut, että lapsettomuus on monenlaisia vaiheita. Välillä muiden raskauksista pystyy iloitsemaan täydestä sydämestä, välllä taas, aivan yllättäen, jopa aivan puolitutun yllättävä vauvauutinen vetää pohjamutiin. Huono vaihe voi kestää pitkän aikaa enkä usko, että sitä voi mitenkään nopeuttaa.

Ja sitten taas, en usko kenenkään kokevan lapsettomuutta täysin samalla tavoin. Toiselle se voi olla vain pieni takaisku ja joku toinen taistelee suuren tuskan kanssa tietyllä tavalla koko elämänsä. Se, että vauva tulee ja syntyy, muuttaa elämän lopulta aika totaalisesti, ystäväsi ei välttämättä koskaan pääse kokemaan sitä muutosta. Se on iso asia käsiteltäväksi, teille kummallekin.

Ymmärrän ettet voi lapsettoman olotilaa käsittää, ei sitä voi ellei ole itse kokenut (mikä on harmi siksikin ettei kaikkialla tarvitsisi niin hehkuttaa äitiyden onnea tai typeriä ajatuksia siitä ettei nainen ole mitään ennenkuin on synnyttänyt). Toivon, että saat jostakin vertaistukea odotusaikaan, sillä kyseessä on iso muutos elämässä.

 

Olen tavallaan samaa mieltä tuosta raskauden hehkuttamisesta. Tuntuu että siitä on tullut nykyään suoranainen muoti-ilmiö. Ja katsoin kuitenkin vierestä ystäväni kamppailua ja vaikka tiedän ettei se ole mitään verrattuna siihen kokemiseen, mutta kyllä se nostatti ajatuksia siitä että aina se lapsen saaminen ei ole niin helppoa..

Kiitos yrittäjä83 kun ymmärsit minunkin kantaani. Ehkä juurikin se että ymmärretään myös raskaana, tässä tapauksessa, minun kantaani helpottaa myös ymmärtämään toisen kantaa paremmin. Kaksipiippuinen juttu..
Annan nyt vain hänelle aikaa ja tilaa ottaa itse minuun yhteyttä. Täällä kuitenkin olen jos hän haluaa kanssani puhua. Olisi se minunkin puolelta typerästi jos tästä ottaisin nokkiini ja niskoja nakkelisin.

Ja on minulla ihana perhe ja mies tukena. Jotenkin ystäväni vain on päässyt minua niin lähelle että olisin halunnut hänenkin olevan tässä elämäni tähän mennessä isoimmalla matkalla jotenkin mukana. Ehkä liian kunnianhimoinen ajatus :|

 

Tiedän omalla kohdallani samanmoisen tapahtuneen, mutta raskaudesta ei ollut kyse. Todella läheinen ystävä vaan käänsi takkinsa ja vaikka molempien elämissä oli valtavia mullistuksia meneillään hän ei vaan enää halunnut olla tekemisissä. Vieläkin jurppii tämä yksipuolinen siltojen polttaminen ja siksi sympatiaa löytyy suuntaan jos toiseenkin. Aikaa tapahtuneesta on jo 3 tai 4 vuotta mutta edelleen se harmittaa.

Se kiva juttu raskautumisessa on, että niitä uusia sielunsisaria tulee elämänmuutoksen myötä kuin itsestään ja normaalimmassakin tilanteessa olevat kaverisuhteet kuihtuu kun itressit muuttuu niin täysin. Kuitenkin moinen jää kaivelemaan... tai ainakin minulla jäisi...

 

Luin noita vastauksia, ja jokaisen kohdalla nyökyttelin että juuri näinhän se on. Välillä kavereiden ja tuttavien raskauksia on helpompaa todellakin kestää, välillä koko asialta haluaa ummistaa silmänsä.

Minä haluan, että voin kysyä voinnista raskaana olevalta ja saan rehellisen vastauksen, mutta en todellakaan halua, että minulle kerrotaan oikeastaan yhtään mitään ilman että itse olen valmis vastaanottamaan sitä.
Siksi minusta ei olisi tueksi raskaana olevalle ystävälle. Pystyn tapaamaan heitä, mutta omilla ehdoillani.
Jos minulle aletaan hehkuttaa raskaana olemisen onnea, saatan hyvinkin sytyttää sillan palamaan...

Pahin tilanne itselleni on aina ollut se hetki, kun näen ensimmäisen kerran äidin ja tuoreen vauvan. Varmasti myös tilanne, jolloin se äiti kaipaisi lapsen ihastelua yms. mutta en kertakaikkiaan saa sanaa suustani, siksi en edes kauheasti käy "ihastelemassa" vauvoja. Missään tapauksessa en halua vauvaa syliin, en edes ystävieni.
Kun lapsi kasvaa, siitä tietyllä tavalla katoaa itselläni se ongelma, ja ihan mielelläni olen lasten seurassa.

Itselläni on myös PCO, ja lasta on enemmän ja vähemmän yritetty kahden eri miehen kanssa yhteensä 8v. Pahin aika oli, kun aika tiiviissä harrastusporukassamme KAIKKI muut , 6henkilöä, tulivat vuoden sisällä raskaaksi, kaikki paitsi minä. Yksi kavereista vielä sanoi, että voi että kun olis ihanaa jos minäkin saisin lapsen samaan aikaan... :kieh: Lapset ovat nyt 5-6v. eipä ole tullut vielä meille sitä ensimmäistäkään.

Minullakin on ollut aikoja, että olen ihan vakavasti miettinyt, että haluanko edes lapsia. Melkein on pelottanut se, että tulisikin raskaaksi esim. kun isäni ja isoisäni kuolivat molemmat viikon sisällä , mutta syvällä sisälläni olen vain koittanut helpottaa sitä tuskaa kun ei itse pysty määräämään niinkin olennaista asiaa kuin oma lisääntyminen. Siksi en kauhean "tosissani" uskoisi, jos joku lapsettomuudesta kärsivä yht'äkkiä onkin sitä mieltä, että lapset ei enää kuulu suunnitelmiin. Ei ehkä sillähetkellä kuulu, koska on ihan pakko saada vedettyä henkeä.

Nykyisen mieheni kanssa ollaan oltu 4,5v. ilman ehkäisyä ja vasta puolivuotta sitten hakeuduttu hoitoihin. Ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö olisi aikaa ennen sitä koskaan haaveillut lapsesta ja siitä kuuluisasta ihmeestä.

 

Tuttu tilanne. Itse 2 vuotta yrittänyt miehen kanssa lasta, käteen ei ole jäänyt kuin km:ja & kemiallisia.
Itse hyvin helposti katkaisen yhteyden niihin raskautuneisiin/lapsellisiin.
Ei sitä kestä katsoa vierestä, kun toisen maha kasvaa, käydään ostelemassa vauvan tarvikkeita, puhutaan raskauden tuomista vaivoista.. ym.. Kun samaan aikaan itse olisi valmis antamaan mitä vain siitä, että joku aamu heräisi oksentamaan.
Minulla on eräs ystävä, suhteellisen läheinen. Hän tapasi kihlattunsa vähän reilu vuosi sitten. Ja heti raskaana.
Kyllä soittaa aina välillä ja jutellaan. Ja sinällään hyvä, että puhelimessa hän ei itse käy mitään sanomaan ellen kysy. Ja silloinkin jättää yksityiskohdat kertomatta.
Mutta menisinkö heille käymään? en. En pysty näkemään sitä "onnea".

Ja tuo suunnitelmien muutos. Kun taistelee lapsettomuuden kanssa, jossain vaiheessa pakottaa itsensä ajattelemaan, että ei se ole tärkeää saako lapsia vai ei. Jonkunlainen itsesuojelu herää.Mutta hetken kuluttua se nostaa taas päätään sisimmässä, se kaipuu.

Kannattaa antaa nyt aikaa ystävällesi sulatella uutisia.
Ja olla varautunut, että jos välit korjautuvat vielä, niin ei kannata välttämättä hirveästi valittaa/hehkuttaa raskaudesta. Mutta kannattaa varaututa myös siihen, että ystäväsi ei pysty pitämään yhteyttä.
Itselleni käynyt niin monien kohdalla....

 

Mä olen myös täyttänyt elämäni niin monilla asioilla, isoilla projekteilla, aikaa vievällä uralla jne. että iso osa lähimmistä ihmisistä luulee, että en edes halua lasta. Tosiasia on kuitenkin se, että milloin hyvänsä vaihtaisin nämä asiat elävään lapseen.

Kun takana on vuosien odotus, rankkoja ja älyttömän kalliita hoitoja, keskenmenoja ja kemiallisia raskauksia, niin ei kamalasti jaksa iloita muiden onnesta. Se muistuttaa joka kerta niin katkeralla ja ahdistavalla tavalla omasta tilanteesta - siitä, mitä minä en ehkä ihan oikeasti saa koskaan kokea ja minkä suurin osa ihmisistä pitää helppona ja itsestään selvänä asiana - siis sen, että niitä lapsia tulee tosta noin vaan, kun hieman toivotaan tai vaikkei edes toivottaisi....Kaverit on kohta tekemässä jo toista tai kolmatta lasta ja me vaan toivotaan tätä yhtäkin! Ja sitten jäädään paitsi kaikesta siitä olennaisesta ihmisen elämänkaareen liittyvistä tapahtumista vuosi vuodelta: lapsi oppii kävelemään, aloittaa koulun, valmistuu ammattiin, perustaa ehkä oman perheen, oma isovanhemmuus jne. Ja mitä meillä on?!? Ei mitään - oikeasti. Talot, autot, matkat, harrastukset ja urat ei korvaa sitä isoa aukkoa, minkä lapsi jättää. Ja ne jotka sellaisia höpöttää, että voitte tehdä mitä haluatte, harrastaa jne. niin kyllä mielestäni aliarvioivat omaa lastaan: jos se lapsi muka olisi "vaihdettavissa" tai korvattavissa kaikella kivalla, hauskalla ja materiaalilla, niin antaa se ihmeessä mulle ja saatte nää mun "roinat" ja "kivan elämän". Anteeksi nyt vaan... :headwall:

 

"Ehkä oma pääni ei tunnu ymmärtävän sitä että miten ystävää tuetaan vain kun hänellä on vaikeaa?"
Komppaan Mystikkoa. En ymmärrä miten ystävää ei voisi tukea jos hän on raskaana ja itse ei. Eihän sitä tarvitse hehkutella ja pomppia riemusta toisen puolesta tai muutenkaan teeskennellä. Voi sitä olla läsnä omasta tilanteestaan käsin muillakin tavoin. Voihan sitä vaikka tuoda esiin kateutensakin jos sellaista sattuu tuntemaan. Molemminpuoleinen rehellisyys omista tilanteista saattaisi vain syventää ystävyyttä.
Tosin jos todella on niin vaikeaa ettei pysty, niin varmaan ihan viisasta vetäytyä ystävyyssuhteesta takavasemmalle. Ehkä olisi kuitenkin kohteliasta ilmoittaa ettei oma kunto nyt vain kestä.
Olen samaa mieltä ettei lapsettomuus oikeuta käyttäytymään ihan miten vain vaikka pahaa tekisikin. Ja lapsettoman ilkeä pottuilu on ihan samanlaista itsekkyyttä kuin raskaana olevan ajattelematon ylimässyttäminen.
Minäkin taisin sanoa nyt vähän kärkkäästi mutta toisesta näkökulmasta...

 

Hei kaikille,

Toivottavasti en suhaise mehiläispesää kirjoittamalla juuri tänne. Ehkä tätä on jo käsitelty, ehkä ei.

Kyseessä on siis sellainen asia että itse olen raskaana 10 raskausviikolla ja ystävättäreni on lapseton ihminen. Tiedän että he ovat yrittäneet lasta jo kaksi vuotta - kohtuuttoman pitkä aika itse kullekkin. Takana hänellä on 3 keskenmenoa ja ties kuinka paljon tuskaa ja kärsimystä asian vuoksi. Olen ollut hänelle tuki ja turva ja olinkin aina ensimmäinen henkilö jolle hän raskauksistaan kertoi. Hoitoihin hän ei vielä ole lähtenyt. Tiedän hänen kärsivän ainakan tästä PCO oireyhtymästä, muuta en tiedä.

Itse raskauduin mielestäni helposti ja koska hän on ystäväni, kerroin hänelle siitä noin 6-7 rv. Kai tein virheen. Kertaakaan sen jälkeen hän ei ole kysynyt vointiani, joskus hän ei edes vastaa tekstiviesteihini tms. En itse puhu mielelläni raskaudestani hänelle, ymmärrän hänen tuskansa jos se sitä on. Mutta ei se minullekkaan ole helppoa.

Olen tähän mennesä käynyt läpi aika rankan pahoinvoinnin, turvotuksen, epävarmuuden (keskenmenon pelot ym) ja herättäähän tämä tietyllä tavalla myös itsetuntokriisin kun vaatteet eivät mahdu päälle ja tuntuu että vartalo muuttuu silmissä. Ei se helppoa ole - ei ilman hyviä ystäviä ja tukea.

Pitäisikö minun "nostaa kissa pöydälle" ja puhua tästä? Vai onko tämä niin arka aihe että pitäisi vaan antaa olla ja antaa toisen käyttäytyä surussaan juuri kuten itse haluaa? En ole mikään marttyyri, en usko että pystyisin siinä tapauksessa olemaan hänen ystävänsä.

Jotenkin tuntuu olo vaan niin loukatulta ja siltä etten ansaitsisi ihan tällaista käytöstä.

Mun mielestä sun kaveri on tosi törkee sua kohtaan Ihan turhaan se tommosesta suuttuu tai loukkaantuu. Ihan siltä vaikuttaa, että olis kateellinen tai jotenkin tyytymätön siihen että sä satut olemaan raskaana ja se ei :/ Sun sit olis varmaankin pitänyt oottaa siihen asti omaa vauvaa, että se sun kaveri saa omansa ensin Mä ainakin olisin samassa tilanteessa loukkaantunut. Ei kaverillas varmaan helppoa olekaan, mutta eihän se sun syy ole :hug: Jos ei tätä ymmärrä, niin ihme kaveri on kyllä. Koita jaksaa. Meitä on näköjään moneen junaan.

 

Hmm. Oletkos sä smurf-fi kokenu itse koskaan lapsettomuutta? Onhan sitä hyvä arvostella lapsettoman käytöstä kahden ja kohta kolmen lapsen äitinä..

 

Smur-ffi, sitähän se juuri on. Viiltävää kateutta. Onhan se turhaa, se on niin turhaa ettei sitä voi käsittää mitenkään jos sitä ei ole kokenut. Mutta mitä omille tunteilleen voi?
Miksei saa suuttua tai loukkaantua, jos joku muu saa elää sitä, mitä kipeimmin haluaa?!

On eriasia, kuinka käyttäytyy, mutta mielestäni valehtelee itselleen jos muiden raskaudet on "ihan OK" vaikka itsellä sydän vuotaa verta.
Tilanne ei ole kenenkään syy, ei ainakaan sen raskaaksi tulleen kaverin.

Smur-ffin kirjoituksesta paistaa juuri se, ettei kykene asettumaan toisen ihmisen asemaan.

 

Voi miten ajattelemisen arvoisia sanoja kaikilla..

En ajattele Smur-ffi noin kärkkäästi. Ymmärrän kantasi mutta en voisi koskaan ajatella ihan noin kärjistetysti. Koska niinkuin sanoin, en ole kokenut lapsettomuutta joten en voi todellakaan käsittää sitä. Mutta voin käsittää sen että se on rankkaa, ehkä yksi rankimmista asioista mitä nainen voi elämässään kokea.

Ymmärrän että ensimmäinen reaktoi ystävälläni oli nimenomaan suuttumus, kateus, ehkä jopa viha. Ymmärrän kaikki nämä tunteet. Ja hän voi yhäkin tuntea niitä, käsitellä tätä asiaa jne. tai sitten hän vain yrittää sen unohtaa. En tiedä, en ole hänestä kuullut mitään.

Olen aika hyvilläni että kirjoitin tänne (ekan kerran kirjoitinkin). Arvasin että saan hyviä kommentteja ihmisiltä jotka ovat joutuneet kokemaan kovia. Päätin että tuen ystävääni jos hän sitä haluaa, ts. jos hän haluaa olla minuun yhteydessä, annan hänen ottaa ensimmäisen kontaktin uutiseni jälkeen enkä mainitse tilaani hänelle ellei hän itse kysy. Silloinkin voi vastata aika yksitavuisesti. Olen persoona jonka on hyvin vaikea uskoa ihmisistä pahaa, joten en tässäkään tapauksessa usko että hän ajattelee minusta pahasti tai toivoo minulle mitään pahaa tapahtuvan. Mutta haluan mennä hänen ehdoillaan, ainakin siihen asti kunnes hän saa asian jotenkin käsiteltyä, jos saa. Aika näyttää.

Kiitos kun olette jaksaneet kommentoida. Olen miettinyt tätä asiaa paljon, se auttaa kun saa neuvoja rankimman kautta kokeneilta. Voin vain toivottaa kaikille jaksamista, ihan todella vilpittömästi!

 

Hmm. Oletkos sä smurf-fi kokenu itse koskaan lapsettomuutta? Onhan sitä hyvä arvostella lapsettoman käytöstä kahden ja kohta kolmen lapsen äitinä..

En ole kokenut lapsettomuutta. Eikä tarkoitus ole pahoittaa kenenkään mieltä, mutta ei se mun mielestä ole aloittajan syy millään tavalla, jos kaveri tommosesta loukkaantuu Kyllä mä ymmärrän kaverinkin kantaa asiaan. Varmaan tuntuu pahalta, että itse on yrittänyt saada lapsia useemman vuoden ja sitten läheinen ystävä tuleekin raskaaksi.

 

Hmm. Oletkos sä smurf-fi kokenu itse koskaan lapsettomuutta? Onhan sitä hyvä arvostella lapsettoman käytöstä kahden ja kohta kolmen lapsen äitinä..

En ole kokenut lapsettomuutta.

Valitettavasti tämän näkee tekstistäsi. :/

 

Mystikko, hienoa kun haluat olla tukemassa ystävääsi!
Sellaista vain mietin, että ehkä voit kuitenkin hänelle viestiä laittaa (etkä vain odottaa hänen yhteydenottoaan). Vaikka sanoa että ota yhteyttä sitten kun jaksat. Sillä voi olla, että hän surussaan ei jaksa ottaa yhteyttä, ja silti sitä toivoisi. Hän voi jopa kuvitella, että nyt kun olet onnellisesti raskaana, et enää halua kuulla hänen ongelmistaan. Ja musta on hienoa, että kerroit hänelle raskaudestasi, sekin voi loukata että noin tärkeä asia salattaisiin hyvältä ystävältä.

 

Mietin itseasiassa että olisin laittanut viestiä, jotenkin kuitenkin vaisto sanoo että ehkä ei kannata. Välillä tuntuu että itse otan tästä isomman huolen kuin hän itse! Ja varmaan niin onkin. Ehkä hän haluaa vaan olla ja ottaa rennosti ja nauttia elämästä.

Kyllä mä itsestäni annan kuulua jos hän ei viikon, parin päästä ota yhteyttä. En haluaisi välejä katkaista. Ei minun tarvitse tästä tilastani puhua, on meillä paljon muutakin puhuttavaa!

Olen koittanut ajatella itseäni samaan tilanteeseen. Vaikeaa, tiedän, jos ei mahdotonta. Kyllä mä epäilen että olisin tehnyt samalla tavalla. Varmaan ottanut hetkeksi etäisyyttä ja nuollut haavojani. Ja varmaan sitten jossain vaiheessa lähestyisin, en tiedä. Onhan tuo kateus itsellekkin tuttua jossain määrin..

Pelkään vain että hän tuntee nyt tarvetta jotenkin esittää vahvaa/ylpeää seurassani tulevaisuudessa. Pelkään että hän joka välissä alkaa julistaa omaa riippumattomuuttaan ja sitä kuinka mahtavaa on olla vapaa matkustelemaan aviomiehen kanssa ym. Siis upeaahan se on jos hän todella niin tuntee, mutta pelkään että hän sillä sitten kätkee ne todelliset tunteet. Enkä sitten pääse häntä enää lähelle.

Siis jokainenhan meistä välillä joutuu teeskentelemään jotain muuta jotta emme satuttaisi itseämme. Mutta pelkään että hänen kohdallaan kokisin sen jotekin rankkana.

Minäkin olen tällänen analysoija ihminen, en varsinaisesti stressaa tästä asiasta mutta mietin sitä paljon ja kääntelen asioita päässäni - varmaan vain saadakseni ne näyttämään paremmilta kuin ne ovat. Ikuinen optimisti. :ashamed:

 

Asiaanhan voi ottaa sitten veilä sen tulevaisuus aspektin. Mitä on ollut se ystävyys ennen lapsen saamista ja mitä se tulisi olemaan sen jälkeen kun se nyytti on kainalossa. Tuore äiti ajautuu ihan eri maailmaan ja koko elämän tärkeysjärjestys pyörähtää. Se "ihana perhe-elämä" pyörähtää käyntiin ja sitäkään se lapseton kaveri ei välttämättä kykene käsittelemään. Ei niitä vauvauinteja ja niitä mammakahvilahommia jotka vievät kaiken ennen yhteisen kaveriajan. Puhelut pätkivät vähän väliä kun pitää syöttää ja hyssytellä ja vaihdella sontavaippaa.

Tuoreella äidillä, ja vähemmänkin tuoreella ei yleensä sitten enää olekaan mitään muuta kerrottavaa kuin hiekkalaatikkokuulumiset, koska elämä pyörii tuttipullon, rintapumpun ja rattaiden toiminnan tarkkailussa aina neuvolajuoksujen välissä. Mamman tärkeimmät asiat elämässä on lapsen pyörimään, ryömimään ja konttaamaan opettelemisessa kun taas lapseton edelleen lukee lehtiä, kuuntelee radiota, käy ulkona ystävien kanssa ja juoksee kuluttamassa aikaansa elokuvissa.

Yhteiset keskustelunaiheet karsiutuvat siis entisestään ja näin sitten erkaannutaan niistä lapsettomista kavereista. Tahallisesti lapsettomat tietysti ymmärtävät tämän ja haluavatkin ehkä erkaantua oksennuspaskajutuista Mutta nämä tahattomasti lapsettomat menettävät taas yhden luottoystävän sille mustalle mörölle...

Tässä osoitteessa ei ole takana lapsettomuutta kuin 1v 4kk mutta tuppaan pohtimaan paljon muiden lapsettomien hyvinkin katkeraa suhtautumista. Ensin en voinut käsittää miksi ihminen ajaa itsensä tuohon tilaan joka on itselle äärettömän tuhoisa, mutta nyt itseasiassa alan ymmärtämään oikein hyvin kun näitä vauvauutisia tässä poksuu ympäristössä ja joudun olemaan joka viikonloppu töissäni tekemisissä niin raskaana olevien kuin lapsia saaneiden juhlijoiden kanssa.

Jos nyt pitäisi sanoa kuka on tärkein tai paras tukeni tässä tilanteessa mieheni lisäksi, on vastaus aika yllättävä. Hän on minua paljon vanhempi kolmen lapsen äiti jonka viimeisin lapsi oli tarkoitus "tehdä samaan aikaan" meidän kanssa. Nyt tämä natiainen kävelee, ja eilen opeteltiin poimimaan viinimarjoja kitusiin suoraan pusikosta. Viiltävää, karmivaa, mutta niin todellista.

Pääsenkö koskaan siihen asti, en voi tietää.... Yhtä ainuttakaan plussaa en ole koskaan elämässäni saanut, mutta nyt olisi ensikuussa edessä leikkaus joka saattaisi ratkaista ongelmaa. Toivon todella hartaasti että jo ensikesänä asiat olisivat eri kantilla, mutta voi olla että kesiä tulee menemään paljon enemmänkin niinkuin täällä monilla on käynyt.

Toisinaan se on jo omallakin kohdalla käynyt mielessä haluaako sitä sittenkään lapsia. Juuri tämä puolustusmekanismi ilmeisesti, tai sitten se on ehkä se oikeakin kanta mutta hormoonit ja lisääntymisvietti ajaa aian tiettyyn aikaan kuukaudesta ne nappulat kaakkoon. Nautin lapsettomasta vaivattomasta elämästäni ihan oikeasti... En käsitä miksi haluan edes lasta nyt näin kovin... Hankalaa on selvitä edes omista ajatuksistaan, niin miten sitä sitten muiden....