Hei kaikille.
Katsoin parhaaksi rekisteröityä tänne sillä uskoisin että täältä saattaisin löytää kohtalontovereita.
Olen siis 25-vuotias nainen ja jo vuosia toivonut lasta. Ongelma on vaan ollut sopivan kumppanin puuttuminen. Exän kanssa seurusteltiin vuosia, asuttiin yhdessä ja kaikki näytti lupaavalta, kunnes vuosi sitten keväällä suhde kariutui erilaisten tulevaisuudentoiveiden suhteen. Minä siis halusin lasta, ex ei.
Painiskelin miltei koko seurustelumme ajan omien lapsentekotoiveideni kanssa. Exänltä en saanut mitään tukea, päinvastoin, hän jopa painosti minut ottamaan jälkiehkäisyn kun väliaikaisena ehkäisynä ollut kortsu petti. (Ette usko miten rankkaa se oli lasta toivovalle...)
Ystäviltäni en ole saanut tukea nimeksikään. Yksikään ei ole siinä elämäntilanteessa että lapsenteko olisi mahdollista tai kiinnostaisi. Sain ja saan yhä osakseni lähinnä naureskelua ja ihmettelyä kun kerroin heille lapsentekohaaveistani.
Nyt olen elänyt vuoden yksin. Jouduin hautaamaan eron jälkeen suurimman osan haaveistani ja rakentamaan tulevaisuuteni uusiksi.
Kuvittelin ettei tulevaisuudensuunnitelmiin ihan heti kuuluisi lapsi, mutta vanhat haaveet nostavat päätä pystyyn nyt kun olen uudessa ihanassa parisuhteessa.
Koen ja olen jo vuosia kokenut halun tehdä lasta niin voimakkaana että se menee kaiken järkeilyn yli. Se on ikäänkuin valtava primitiivinen voima, halu tulla äidiksi. Olen löytänyt lapsettomuus-palstoilta paljon tuttuja tuntemuksia ja kuvialuja siitä kivusta jonka ilman lasta eläminen ja lapsen toivominen aiheuttaa.
Kaltaistani lasta kipeästi toivovaa mutta "väärässä" elämäntilanteessa elävää en ole vielä löytänyt. Koen olevani lapseton vasten tahtoani, vaikken ole vielä edes päässyt lapsentekoa yrittämään.
Onko meitä enemmän?
Katsoin parhaaksi rekisteröityä tänne sillä uskoisin että täältä saattaisin löytää kohtalontovereita.
Olen siis 25-vuotias nainen ja jo vuosia toivonut lasta. Ongelma on vaan ollut sopivan kumppanin puuttuminen. Exän kanssa seurusteltiin vuosia, asuttiin yhdessä ja kaikki näytti lupaavalta, kunnes vuosi sitten keväällä suhde kariutui erilaisten tulevaisuudentoiveiden suhteen. Minä siis halusin lasta, ex ei.
Painiskelin miltei koko seurustelumme ajan omien lapsentekotoiveideni kanssa. Exänltä en saanut mitään tukea, päinvastoin, hän jopa painosti minut ottamaan jälkiehkäisyn kun väliaikaisena ehkäisynä ollut kortsu petti. (Ette usko miten rankkaa se oli lasta toivovalle...)
Ystäviltäni en ole saanut tukea nimeksikään. Yksikään ei ole siinä elämäntilanteessa että lapsenteko olisi mahdollista tai kiinnostaisi. Sain ja saan yhä osakseni lähinnä naureskelua ja ihmettelyä kun kerroin heille lapsentekohaaveistani.
Nyt olen elänyt vuoden yksin. Jouduin hautaamaan eron jälkeen suurimman osan haaveistani ja rakentamaan tulevaisuuteni uusiksi.
Kuvittelin ettei tulevaisuudensuunnitelmiin ihan heti kuuluisi lapsi, mutta vanhat haaveet nostavat päätä pystyyn nyt kun olen uudessa ihanassa parisuhteessa.
Koen ja olen jo vuosia kokenut halun tehdä lasta niin voimakkaana että se menee kaiken järkeilyn yli. Se on ikäänkuin valtava primitiivinen voima, halu tulla äidiksi. Olen löytänyt lapsettomuus-palstoilta paljon tuttuja tuntemuksia ja kuvialuja siitä kivusta jonka ilman lasta eläminen ja lapsen toivominen aiheuttaa.
Kaltaistani lasta kipeästi toivovaa mutta "väärässä" elämäntilanteessa elävää en ole vielä löytänyt. Koen olevani lapseton vasten tahtoani, vaikken ole vielä edes päässyt lapsentekoa yrittämään.
Onko meitä enemmän?