M
mami
Vieras
Oon pitkään, vuosikausia miettiny adoptiota. Mies ei ole lämmennyt ajatukselle, on kuunnellu mitä olen puhunu jne. mutta ite on sitä mieltä, että mieluummin omia. Jo pelkästään rahatilanne mietityttää häntä (no ketäpä ei jos sinne jopa 15 000 euroa hurahtaa). Lisäksi häntä mietityttää aika, mikä adoptointiin kuluu, vuosia.
Tuntuu, että tää on jo melkein pakkomielle
Tänään katoin "tosi tarina: ikiomaksi" missä adoptoidut lapset puhuivat. Se taas pisti ajatukset adoption piiriin. Oon katellu noita ohjelmia ja olen lukenut interpedia ym. sivuja, joten on jo tiedossa esim. mistä maasta voisimme adoptoida, mistä ei. Meillä on jo pari lasta ennestään. Alan löytää yhä enemmän ja enemmän järkeviä syitä adoptoinnille tunnesyiden lisäksi.
Aina ku katon noita adoptoituja lapsia telkkarista tms. niin alkaa hymyilyttään ja niin oottasin että mekin saatais biologisten lasten lisäksi vielä pari adolasta. Voisin keskittyä tämän ajan töihin, kun oottasimme (adolapsen odotusaika kokonaisuudessaan voi viedä 5v). Ehdottomasti haluaisin sisarukset, 2-3kpl, jotta on myös verisidettä heillä toisistaan. Antaisin kodin lapsille, jotka sitä tarvitsevat ja saisin ja joutuisinkin ottamaan vastaan uusia haasteita. Ne eivät minua pelota, tiedän että niihin valmistaudutaan huolella ja tarvittaessa tukea ym. on saatavilla. Meillä on nyt jo erikoislapsi, jonka kautta ollaan saatu paljon vertaistukea ja on ollut mahtavaa. Lapsellamme ei ole kuitenkaan suurta elämää vaikeuttavaa vammaa, kuten että olisi vaikka täysin halvaantunut tms. Eli eletään silti normaalia elämää.
Se, että lapsi revitään täysin vieraaseen kulttuuriin tuo varmasti omat haasteensa, tottakai, mutta toisaalta, jos toinen mahdollisuus on asua hoitokodissa, jossa ei kuitenkaan saa millään samanlaista perheenmallia kuin perheessä asuessa, niin kumpi on parempi vaihtoehto sitten. Ja adolapsillehan yritetään aina ensin etsiä kotimaastaan perhe, aina sitä ei kuitenkaan löydetä. Erilaisuus ja kaikki sen mukana tuomat jutut... Niitä varmasti tulee eteen, mutta ei meidän erikoislapsikaan ole "tavallinen", hänenkin kanssaan niitä on varmasti jossain vaiheessa. Ehkä joskus hänkin tulee kysymään ja ihmettelemään ja itkemään miksei ole kuten toiset. Elämä on elämää ja yhdessä perheen tuella ja rakkaudella niistä mennään yli tavalla tai toisella, joskus vaikka ryömien mudassa jos ei muuten.
Ajatus raskaudesta ja synnyttämisestä ei enää niin paljon houkuttele, toki jos päädytään siihen, ettei koskaan adoptoida, niin varmasti jossain vaiheessa sitten mietitään biolapsia, ehkä jo piankin. Mutta minulla ei ole mitään pakkoa olla raskaana, synnyttää ja saada biolapsi. Uskon, että voisin kiintyä ihan samalla lailla ajan kanssa adolapseenkin, viimeistään silloin, kun adolapsi osoittaa kiintymyksensä meihin.
Olen miettinyt myös sijaisvanhemmusjuttuja ja ne kiinnostaa hirveästi. En kuitenkaan ole varma, onko minusta siihen, että meille tulisi lapsia asumaan ja jossain vaiheessa heidät voitaisiinkin viedä meiltä pois. Kiintyisin varmasti heihinkin ja kun perheen tilanteet paranis, niin lapset mahdollisesti lähtisivät pois. Toinen on se, että heitä ei saa mukaan, jos muuttaa esim. ulkomaille.
Tässä olisi nyt ajatuksia, kiva jos jaksoit lukea tänne saakka. Olisi kiva kuulla adoptiokokemuksia tai muuten vain mietteitä. En aio miestäni painostaa tämän asian suhteen mitenkään, odotan rauhassa hänen päätöstään asiasta. Tällä hetkellä hän ei ainakaan ole valmis, jos näin on vielä vuodenkin päästä, niin sitten adoptiohaaveet saavatkin jo jäädä.
Tuntuu, että tää on jo melkein pakkomielle
Tänään katoin "tosi tarina: ikiomaksi" missä adoptoidut lapset puhuivat. Se taas pisti ajatukset adoption piiriin. Oon katellu noita ohjelmia ja olen lukenut interpedia ym. sivuja, joten on jo tiedossa esim. mistä maasta voisimme adoptoida, mistä ei. Meillä on jo pari lasta ennestään. Alan löytää yhä enemmän ja enemmän järkeviä syitä adoptoinnille tunnesyiden lisäksi. Aina ku katon noita adoptoituja lapsia telkkarista tms. niin alkaa hymyilyttään ja niin oottasin että mekin saatais biologisten lasten lisäksi vielä pari adolasta. Voisin keskittyä tämän ajan töihin, kun oottasimme (adolapsen odotusaika kokonaisuudessaan voi viedä 5v). Ehdottomasti haluaisin sisarukset, 2-3kpl, jotta on myös verisidettä heillä toisistaan. Antaisin kodin lapsille, jotka sitä tarvitsevat ja saisin ja joutuisinkin ottamaan vastaan uusia haasteita. Ne eivät minua pelota, tiedän että niihin valmistaudutaan huolella ja tarvittaessa tukea ym. on saatavilla. Meillä on nyt jo erikoislapsi, jonka kautta ollaan saatu paljon vertaistukea ja on ollut mahtavaa. Lapsellamme ei ole kuitenkaan suurta elämää vaikeuttavaa vammaa, kuten että olisi vaikka täysin halvaantunut tms. Eli eletään silti normaalia elämää.
Se, että lapsi revitään täysin vieraaseen kulttuuriin tuo varmasti omat haasteensa, tottakai, mutta toisaalta, jos toinen mahdollisuus on asua hoitokodissa, jossa ei kuitenkaan saa millään samanlaista perheenmallia kuin perheessä asuessa, niin kumpi on parempi vaihtoehto sitten. Ja adolapsillehan yritetään aina ensin etsiä kotimaastaan perhe, aina sitä ei kuitenkaan löydetä. Erilaisuus ja kaikki sen mukana tuomat jutut... Niitä varmasti tulee eteen, mutta ei meidän erikoislapsikaan ole "tavallinen", hänenkin kanssaan niitä on varmasti jossain vaiheessa. Ehkä joskus hänkin tulee kysymään ja ihmettelemään ja itkemään miksei ole kuten toiset. Elämä on elämää ja yhdessä perheen tuella ja rakkaudella niistä mennään yli tavalla tai toisella, joskus vaikka ryömien mudassa jos ei muuten.
Ajatus raskaudesta ja synnyttämisestä ei enää niin paljon houkuttele, toki jos päädytään siihen, ettei koskaan adoptoida, niin varmasti jossain vaiheessa sitten mietitään biolapsia, ehkä jo piankin. Mutta minulla ei ole mitään pakkoa olla raskaana, synnyttää ja saada biolapsi. Uskon, että voisin kiintyä ihan samalla lailla ajan kanssa adolapseenkin, viimeistään silloin, kun adolapsi osoittaa kiintymyksensä meihin.
Olen miettinyt myös sijaisvanhemmusjuttuja ja ne kiinnostaa hirveästi. En kuitenkaan ole varma, onko minusta siihen, että meille tulisi lapsia asumaan ja jossain vaiheessa heidät voitaisiinkin viedä meiltä pois. Kiintyisin varmasti heihinkin ja kun perheen tilanteet paranis, niin lapset mahdollisesti lähtisivät pois. Toinen on se, että heitä ei saa mukaan, jos muuttaa esim. ulkomaille.
Tässä olisi nyt ajatuksia, kiva jos jaksoit lukea tänne saakka. Olisi kiva kuulla adoptiokokemuksia tai muuten vain mietteitä. En aio miestäni painostaa tämän asian suhteen mitenkään, odotan rauhassa hänen päätöstään asiasta. Tällä hetkellä hän ei ainakaan ole valmis, jos näin on vielä vuodenkin päästä, niin sitten adoptiohaaveet saavatkin jo jäädä.
