Lapsen sitkeät mielikuvituskoirat riesana. Mitä pitäisi tehdä?

[Ohraleipä]

Minulla alkaa menemään hermo. Tytöllä on ollut vuosikausia kaksi mielikuvituskoiraa Muru ja Keksi. Aluksi se oli hauskaa, kun tyttö pienenä kävelytti ulkona käsi ojossa näkymättömiä koiriaan mutta enää ei naurata. Tyttö täyttää tänä vuonna 12. Hänelle ne koirat on ihan todellisia. Meillä on joka toinen viikko haisevia ruokia lautasella keittiössä ja vesikippa. Tyttö on säästänyt omia rahojaan ja ostanut niille koirapedin, harjaa ja leluja. Hänen into niiden hoitamiseen ei ole laantunut oikeastaan missään vaiheessa. Ihmiset luulee ihan oikeasti että meillä on koira kun sitä tavaraa on.

Mies ja hänen ex-vaimonsa ovat sitä mieltä että antaa hänen pitää koiransa, että kyllä se siitä kuulemma ajan saatossa loppuu. Tätä olen kuullut jo vuosia. Pitäisikö vielä odottaa, että tyttö menee yläasteelle (hän odottaa sitä innoissaan) ja hän huomaa kuinka lapsellista tuo on? Tyttö on meillä siis vuoroviikoin, ollut jo vuosia, asumme lähekkäin, siinä mielessä ei pitäisi olla mitään ongelmaa. Hänellä on vain yksi hyvä ystävä, satunnaisesti käy muutama muukin, että toki yksinäisyyttä saattaa olla taustalla mutta kun touhu alkoi jo vuosikausia sitten.. Oikeita koiria tyttö inhoaa. Eikä hän halua mitään muutakaan lemmikeitä. Tytön äiti on todella allerginen, se taisi olla alkuperäinen syy koirien ilmaantumiseen kun hän ei oikeaa lemmikkiä saanut..

Teenkö väärin kun rohkaisen tyttöä antamalla hänen pitää ruokaa ja vettä kipoissa? Jos siivoan ne pois, tyttö oikeasti suuttuu. Vai pitäisikö nyt vaan tehdä niinkuin on neuvottu ja odottaa että touhu loppuu? Kertokaa nyt joku, jolla on kokemusta sitkeistä mielikuvitusystävistä, että miten saitte touhun loppumaan. Ja kyllä, minua alkaa stressaamaan ihan oikeasti koko asia kun tyttö on muuten älykäs, pärjää koulussa, häntä' ei tietääkseni kiusata, hänellä on aikaa vievä harrastus missä hän menestyy, ja edes yksi hyvä ystävä (joka ei muuten tiedä että ne koirat on edelleen olemassa, eli jollakin tavalla tyttö niitä häpeää?)..

 

[Ohraleipä]

..niin ja hän oli 4v kun koirat ilmaantuivat, ja tytölle ne oli alusta saakka ihan todellisia ja hän hoiti niitä tunnollisesti, mikä on mielestäni aika uskomatonta neljävuotiaalta.. Niiden nimet eivät ole vaihtuneet, ne eivät ole mitään kuvasta näytettävää rotua, ne ovat arkoja ja "pysyttelevät paljon piilossa", ja monissa valokuvissakin hän poseeraa kädet näkymättömien koirien ympärillä. Onko tämä nyt vaan sellainen juttu mitä naureskellaan myöhemmin, vai pitäisikö ruveta ottamana yhteyttä johonkin päin jos tyttö kävisi juttelemassa asiasta? Koulunkäyntiin tms tämä ei vaikuta.

 

[minun mielipide]

Kun lapsi täyttää 12v.
olisi ehkä syytä takertua tilanteeseen...

 

[ploppis]

Ymmärtääkö hän itse niiden olevan mielikuvitusta? Pitääkö oikeasti totena vai vaan vetää muut leikkiin mukaan kertoessaan niiden olevan olemassa? Ovatko 'koirat' mukana kaikessa, vai osaako hän luopua niistä välillä esim lomamatkan aikana, reissussa.

Tuolla tavalla kerrottuna, kuin kirjoitit, kuulostaa siltä, että ottaisin jonnekin yhteyttä ja kysyisin sieltä neuvoa. Perheneuvolaan?

 

[Ultramariini]

Onko tytölle koskaan puhuttu noista koirista siten, että niiden olemassaolo on haluttu kyseenalaistaa. Vai ovatko kaikki olleet tavallaan osallisena tässä mielikuvitusleikissä.

12v. kuulostaa mielestäni aika vanhalta leikkimään / ylläpitämään tuollaisia mielikuvituskoiria.

 

[Pöllötys]

Meidän esikoisella oli myös neljävuotiaana mielikuvitusmaailma, "koulu"..
Aluksi pidettiin sitä hauskana juttuna ja oltiin hänen tarinoissaan mukana. Kun tätä mielikuvitusmaailmaa oltiin yli puolivuotta kuunneltu.. Alettiin pikkuhiljaa juttelemaan lapselle että tietäähän hän että se "koulu" on hänen mielikuvitustaan, ettei sitä oikeasti ole.
Tuntui että ruokimme jotenkin tätä mielikuvitusta kun tavallaan uskoimme ja lapsi tuntui jo itsekkin kuvittelevan käyvänsä siellä "koulussa".
Olisiko teidänkin tapauksessa erovanhemmat antaneet lapsen sukeltaa tähän mielikuvitukseen niin että siitä tavallaan on annettu tulla todellista.. Miten asiaa on lapsen kanssa käsitelty? Tietääkö lapsi itse että koirat ovat mielikuvitusta?
Toisaalta, itsekin olen vielä 12 vuotiaana leikkinyt vauvanukeilla ihan tosissaan, vaikka tiesin että ikätoverit eivät enään niin leikkineetkään.
Ei tästä nyt ehkä apua ollut mutta tsemppiä teille kummiski!

 

[ghjkk]

Ehkä ainakin aikuiset voisivat alkaa käyttää muotoa, uskon että sinä näet ne mutta minä en näe.

Omasta lapsuudestani muistan että koko ala-asteen pidin pehmolelujani "hyvin elävinä".
Mutta tuo yläateelle siirtyminen kyllä oli sellanen muutos siihen.. pehmolelut ainakin menivät hyllyn päälle.. ja vieläkin sydämeni vähän muljahtaa kun näytän pehmolelujani (niitä harvoja säästettyjä) lapselleni, eikä hän yhtään halua leikkiä niillä, ja pahinta että joudun laittaa ne takaisin pimeään pahvilaatikkoon..

 

[minä,]

Mielikuvitusmaailma on ajattelun synnyttämä todellisuuden simulaatio.
Ilman mielikuvitusmaailmaa emme pystyisi suunnittelemaan toimintaamme.
Mielikuvitusmaailman kehittyminen on tärkeää lapsen varhaiskasvatuksessa. Lapsen kehityksessä mielikuvitus on aluksi ajattelun väline ja kieli sosiaalisen vuorovaikutuksen väline.

Uskotaan, että lapsi sekoittaa mielikuvitusmaailman ja todellisuuden keskenään. Näin ei ole. Leikin tutkimuksesta käy ilmi, että ne säilyvät erillisinä lapsen mielessä, vaikka ne leikeissä solmiutuvatkin toisiinsa

 

["wieras"]

En tiedä pitäisikö tuosta huolestua, tuskin. Itse koiraihmisenä ostaisin kyllä isän luo koiran, jota tyttö saisi hoitaa ja toteuttaa hoivaviettiään. Eiköhän siinä mielikuvituskoirat pian unohtuisi.

 

["Lettu"]

Ihan ok alle kouluikäiselle, mutta 12 vuotias alkaa olla jo siinä iässä, että pitäisi pystyä reaalimaailmassa elämään ja toimimaan.

Onko oikeita ystäviä? Mitä muuta tyttö tekee? Onko "koirat" joka paikassa mukana? Onko muita kiinnostuksen kohteita? Miten koulussa sujuu? Perheneuvolan arviota ehdottaisin minäkin.

 

["Vieras."]

Kyllä mäkin huolestuisin, tai ainakin tulee tunne että homma on mennyt jotenkin yli. Ottaisin yhteyttä johonkin, esim kouluterkkaan, koulupsykologiin tai sinne perheneuvolaan.

 

[Viili]

Veisin koirat piikille.

 

["hmm"]

ehkä vähän typerä neuvo, mutta olisiko tytölle mahdollista hankkia oikea koira? selvästi sellaisen haluaa ja tunnollisesti hoitaisi. siinä varmasti mielikuvituskoirat unohtuisivat ja lapsi saisi rekusta ihka oikean seuralaisen, joka varsinkin yksinäiselle on yhtä tärkeä kuin ihmisystävä.

 

[viisikymppinen isoäiti]

kyllä mä huolestuisin, jos lapsi on jo noin vanha. kyllä pitäs alkaa puhumaan lapselle, että tajuaako hän itse, että ne ole oikeita koiria, vaan ihan lapsen mielikuvitusolentoja ovat. mitään koiriin liittyvää krääsää en ostaisi. ja myöskään mitään ruokakuppeja tai vesiastioita meille ei enää laitettas. sanoisin vaan, että mielikuvitus olennot voi juoda ja syödä mielikuvitus astioista ja mielikuvitus ruokaa. ehkä se sitten vähitellen alkas jäämään tytöltä pois.

 

[vier as]

Olette varmaan vuosien varrella jutelleet asiasta jo neuvolassa, entä kouluterkkarilla?

 

["Vieras."]

[QUOTE="hmm";29856736]ehkä vähän typerä neuvo, mutta olisiko tytölle mahdollista hankkia oikea koira? selvästi sellaisen haluaa ja tunnollisesti hoitaisi. siinä varmasti mielikuvituskoirat unohtuisivat ja lapsi saisi rekusta ihka oikean seuralaisen, joka varsinkin yksinäiselle on yhtä tärkeä kuin ihmisystävä.[/QUOTE]

Eikö aloituksessa juuri sanottu että lapsi inhoaa oikeita koiria eikä halua muitakaan lemmikeitä. Mikä tuntuu vieläkin oudommalta.

 

[Lyi]

Kyllä tuossa selvästi näyttäis lapsi huomaavan, ettei koirat ole oikeita, kun ei kaverille niistä puhu.
En tiedä, olisiko tarvetta huolestua. Jollei koulunkäynti ja tuon hyvän kaverin tapaaminen tai muut tärkeät asiat kärsi koirien hoitamisesta. Johonkin tyttö niitä koiria tarvitsee ja ehkä voisi kuitenkin olla hyvä selvittää, mihin, mutta mielikuvitusleikin kieltäminen tai yhtäkkiä huomaamatta jättäminen ei ole hyväksi.
Minulla oli mielikuvituselämä teini-iässä, kun olin aina yksin kotona. Äiti oli miesystävänsä luona ja minä usein arestissa rangaistuksena jostain, joten minun oli pakko luoda itselleni edes jonkinlainen olemus ja elämä ja minua rakastavia ihmisiä ympärilleni. Ei se ole tietääkseni haitannut kehittymistäni mitenkään vaikka välillä sekosin siinä, mikä oli totta ja mikä ei. Tavallaan loin itselleni kokemukset siitä, mitä muut ikäiseni kokivat oikeasti ja ihan realistisesti ja osasin käsitellä itseni niiden asioiden lävitse aikuisuuteen.

 

[kannattaisi miettiä]

Minulla ei ole kokemusta siitä että kouluikäinen lapsi enää leikkisi mielikuvitusotusten kanssa noin voimakkaasti...esikoisella oli näkymätön ystävä kun hän oli 3-5 vuotias mutta kun joskus ehdotin että "katanko XX:lle myös?" niin lapsi totesi että "älä oo hassu, eihän sitä oikeesti oo olemassakaan kun vaan leikisti-oikeesti".

Keskimmäisen leikeissä oli näkymättömiä osallistujia myös ikäkautena 3-4 eikä niille tarvinnut antaa mitään syötävää, juotavaa tms.

Veljeni näkymätön ystäväeläin ajeli autolla ja teki vaikka mitä mutta aina kun kysyttiin tuleeko se otus mukaan (saunaan, uimaan tms.) niin veli tuumasi ettei oikeasti olematon tule mihinkään missä on oikeasti olevia.

Muistelen hämärästi jostain lukeneeni että normaalisti mielikuvituseläimille tai -ihmisille ei tarvitse antaa mitään eikä hommata tarvikkeita mutta jos taas lapsi vaatimalla vaatii esim. istumapaikan varaamista näkymättömälle seuralaiselleen niin olisi viisasta ottaa ammattilaiseen yhteyttä.

 

[Ama Kartano]

Annat sille lapselle niin kovaa ja pitkään piiskaa, että lapsi luopuu mokomista turhista harhoista.

 

[Ohraleipä]

En oikein osaa sanoa pitääkö tyttö koiria täysin oikeina vai ei.. Tuntuu, että toisille ihmisille (kuten hänen vanhalle ja vähän höveliksi muuttuneelle mummulleen) hän puhuu niistä kuin ne olisivat oikeita, ja sitten toisaalta taas hänen paras kaveri on varmaankin luullut jo vuosia että koira-jutusta on päästy yli.. Tyttö tietää että me muut emme niitä näe, se kertoo aika paljon. Koirat eivät myöskään ole juurikaan häirinneet meidän normaalia perhe-elämää, me olemme vaativampia kuin ex, meillä tehdään heti läksyt, siivotaan jäljet ja karkkia syödään vain lauantaina jne.

Lomille ja leireille koirat tulee edelleen mukaan sekä vuoroviikolle. Tyttö pystyy jättämään ne "hoitoon" minulle ja ne pärjäävät ilman ruokaa ja juomaa kauemmin kuin oikeat koirat. Olen tosiaan moneen otteeseen yrittänyt aloittaa puhumaan aiheesta, mutta hänen kasvot synkkenee heti ja käytös muuttuu; hänestä tulee puolusteleva ja sulkeutunut. Tyttö on harrastanut monta vuotta itsepuolustusta, hän on jostain tuntemattomaksi jääneestä syystä pienikokoinen ja olenkin todella ylpeä siitä kuinka hyvin tyttö harrastuksessaan (ja koulussa, ei sen puoleen) pärjää, hän vaikuttaakin henkisesti ikäisiään fiksummalta ja pikkuvanhalta (lukee jo jopa aikuisten kirjoja ja katselee meidän kanssa elokuvia, piirretyt sun muut jäi pois jo ajat sitten). Olen ollut tytön äiti 2,5v lähtien ja hän kutsuu minuakin äidiksi, ei etunimeltä, ja meillä on todella hyvät välit, mitään eroahdistusta tms hänellä ei ole. Tytöllä on mielestäni myös erityisen hyvä mielikuvitus; hän ei ole koskaan piirtänyt kahta samanlaista kuvaa tai korttia, koulussakin on ollaan kehuttu kuinka hyviä aineita tyttö kirjoittaa ja hän näpytteleekin koneellaan aika paljon novelleja yms meille luettavaksi. No jaa, ehkä ne on jääneet vähän vähemmälle nykyään..

Pohdiskelin nyt kunnolla aihetta pari päivää. Tulin siihen lopputulokseen, että taidan odottaa sinne yläasteelle menoon saakka ennenkuin alan painostamaan miestä uudelleen asiasta, ellei tämä lopu ennen sitä. En uskalla "tappaa" koiria (tai koitin sitä jo kerran, väitin niiden jääneen auton alle kun lenkitin niitä ja hän naurahti että tuossahan ne ovat sohvalla, eli ei ole minun vallassani niistä luopua..) tai ottaa asiaa uudelleen aiheeksi exän kanssa (johon minulla on muuten ihan hyvät välit). Kun oikein yritin verrata tilannetta nyt ja vuosia sitten, tajusin ainakin sen, että ulkopuoliset eivät enää taida tajuta että tytöllä on koirat mukana, hän ei enää puhu niille tai komenna niitä. Tyttö käy lenkkeilemässä ja hän ottaa koirat aina mukaan, mutta oikeiden koiratavaroiden käyttäminen on tainnut jäädä vähemmälle. Onkohan se hyvä vai huono merkki..? Mutta minulla ei ole sydäntä raastaa koiria väkipakolla tytön päästä pois kun ne eivät vaikuta negatiivisella tavalla kehenkään. Oli helpottavaa lukea muidenkin mielikuvitusystävistä (googlailin ja löysin aika hurjiakin juttuja), ehkäpä tämä on vain ohimenevä vaihe..

 

["Kaali"]

Hommatkaa sille kaali

 

[Alli Huuppa]

Näin lääketieteen näkökulmasta katsotaan mielikuvituskavereiden (-koirien) olevan haitallisia, mikäli lapsen muu sosiaalinen kanssakäyminen jää sen takia vähäiseksi tai olemattomaksi. Autisteilla on usein mielikuvituskavereita oikeiden kaverisuhteiden sijasta.

Jos asia huolestuttaa, voi ottaa yhteyttä vaikkapa perheneuvolaan. Tai ihan vain kouluterkkariin.

 

["pieras"]

jos hän vähäänkään "häpeää" koiriaan siis silleen että ei kerro niistä kavereilleen, niin sanoisin, että ei syytä huoleen.

Ennemminkin vahinkoa tekee, jos lapsi ei saa KOTONAAN olla oma itsensä, vaan etää hänen pitäisi hävetä omaa mielikuvitusleikkiään sielläkin.

Perheneuvolaan vieminen on pahinta mitä voitte keksiä. Menee luottamus vanhempaan, koska se on kertonet teidän salaisuuksia ulkopuoliselle.

Mut roudattiin perheneuvolaan, kun pinnasin päivän koulusta (kiltti tyttö). Arvatkaa kerroinko ikinä enää mistään murheistani kenellekään?