Lapsen menetys

[Angel99]

En nyt tiedä minne muuallekaan täällä tämän laittaisin, mutta katsotaan mitä tulee.

Olen menettänyt esikoiseni vuonna 99, enkä vieläkään ole päässyt asian ylitse! Hän kuoli syliini vain 3 tunnin ikäisenä.

Nyt viime kuukausina asia on pyörinyt mielessäni yhä useammin ja useammin. Mietin niitä tuttuja asioita, minkälainen, millaista elämämme olisi.

Olen kuitenkin saanut 3 ihanaa lasta tämän tapauksen jälkeen, mutta eiväthän he tietenkään menetettyä korvaa (eikä ole tarkoituskaan). Olen myös hakenut ammattiapua, hlö, jonka luona kävin oli sitä mieltä, että kun kerran olen vielä nuori (25-v), niin voin saada lisää lapsia ja löi laskun käteen.

Huomaan myös, että minullle on tullut outo "tarve" ilmoittaa menettämästäni lapsesta, hyvä kun en sentään esittele itseäni: "Olen "Maija", olen menettänyt esikoiseni", vaikka tuntuukin, että kerron siitä melkein heti jokaiselle.
Pari kk sitten olin kaupassa ja ostin tytölle (nuorimmaiselleni) vaatteita, kassalla myyjä totesi "2 pojan jälkeen sitten tytön olet saanut" vastasin "3 pojan".

En varmaan koskaan pääse tämän yli, ei ehkä tarvitsekaan, mutta haluaisin saada jo rauhan sisälleni mitä sekin sitten ikinä tarkoittaakaan, en vain tiedä miten ja milloin se tapahtuu.

Haluaisin myös lisää lapsia, mutta miehen mielestä 3 riittää, hän ei ajattele kuollutta lasta lapsenamme, ehkä se on ollut hänelle helpompaa, mutta itselleni ei. Välillä epäilen itsekin, että onko hän lapseni lainkaan, voinko laskea häntä lapsilukuuni.
Tuntuu pahalta, kun mies ei koskaan puhu tapahtuneesta kanssani, tulee aina parempaa tekemistä, kun aloitan puhumisen.

 

[alannah]

En tiiä mitä sanoa... :'( Kertomuksesi oli surullinen mikä myös kosketti mua. Itelleni ei oo tuollasta tapahtunu... mutta omasta puolestani osan ottoni ja rauhaa enkeli lapsellesi... Ja paljon voimia myös sullekkin. :'( :hug:

 

[yks tyttö]

Tahdon täältä kömpelösti lähettää voimia sinne suuntaan ja ehdottaa, että oletko ajatellut juttelemista jonkun muun ammatti-ihmisen kanssa? Varmasti eniten hyötyä sulle olisi siitä, että saisit jonkun sellaisen kanssa asiasta oikein juurtajaksain jutella, joka ei asiaan millään tavalla ole osallinen. Tuntuu pahalta sun puolesta, ettei sua ole otettu tosissaan... Kuitenkin se, että sä olet enkelilastasi paljon ajatellut ja miettinyt lähiaikoina tarkoittaa mun mielestä sitä, että nyt olisi aika sitä asiaa käsitellä!
Toivottavasti löytäisit jonkun auttajan, joka osaisi sanoa muutakin, kuin käskeä nauttimaan siitä, mitä oot saanu!

Voimia ja jaksamista! :hug:

 

[nikitön]

No aika ehtiväinen olet ollut jos 4 vuodessa olet pyöräyttänyt jo peräti kolme lasta. Et kyllä kauaa ole surutyötä tehnyt. Itse en olis voinut kuvitellakaan uutta vauvaa noin pian, kun olisin ihan masennuksen kourissa. Melkeinpä uskaltaisin väittää että tämä on feikki.

 

[Liikku]

\

No aika ehtiväinen olet ollut jos 4 vuodessa olet pyöräyttänyt jo peräti kolme lasta. Et kyllä kauaa ole surutyötä tehnyt. Itse en olis voinut kuvitellakaan uutta vauvaa noin pian, kun olisin ihan masennuksen kourissa. Melkeinpä uskaltaisin väittää että tämä on feikki.

Olipa aika törkeetä.Tuskin se sitä rakkautta ja ikävää enkelilapseen vähentää vaikka heti lapsia saisikin.

Pikkuveljeni joka kuoli yhdeksän vuotta sitten(jouluaatto -95) on edelleen ainakin viikoittain meidän kaikkien ajatuksissa,varsinkin äitini.VAIKKA saikin vielä kolme lasta lyhyillä väleillä sen jälkeen.

 

[Äiti minäkini]

Jokainen lapsensa menettänyt tekee varmasti surutyötä vaikka lisää lapsia saisikin. Ei se enkelilapsen ikävää poista. Monelle uusien lapsien syntymä luo uskoa taas tulevaisuuteen ja elämään enkelilapsen jälkeen. Mutta todella inhottavaa lukea tuollasia että joku alkaisi keksimään tuollaisia tarinoita tänne, koska täällä on paljon enkelilasten vanhempia joita tuollainen loukkaa paljon!

 

[Hanksu]

\

No aika ehtiväinen olet ollut jos 4 vuodessa olet pyöräyttänyt jo peräti kolme lasta. Et kyllä kauaa ole surutyötä tehnyt. Itse en olis voinut kuvitellakaan uutta vauvaa noin pian, kun olisin ihan masennuksen kourissa. Melkeinpä uskaltaisin väittää että tämä on feikki.

ohhoh olipas jyrkkä mielipide tässä. Minä olen myös lapseni menettänyt ja siitä paikasta olen seuraavaa lasta alkanut yrittämään. Meille ei tule uutta lasta vaan seuraava. Jos ei ole lapsen menetystä kokenut ei kannata alkaa tietämään mitä toinen saa tai mitä pitäisi tuntea! Jokainen tekee surutyönsä niinkuin parhaaksi näkee.

sinulle alkuperäinen toivotan jaksamista. minun lapseni kuolemasta on kolme kuukautta ja todellakin puhun hänestä meidän esikoisena. jos kysytään onko lapsia, kerron että esikoinen lepää haudassa. Ei se mitätöi äitiyttä ja isyyttä jos lapsi kuolee. Hyvää joulua ja jaksamista eteenpäin!

 

[ratamo]

minulla on kaksi lasta.
toinen on kolmevuotias poika, toinen, isoveli, on taivaassa.
minä aina sanon, että minulla on kaksi lasta.
olen huomannut, etteivät ihmiset ymmärrä, miksi sanon että minulla on kaksi lasta.
mutta minullahan on.
mitä nyt kuolema voisi poistaa sitä, että minä muka en olisi esiokoiseni äiti.
ja minun lapsihan se enkelipoikani on.
piste.
sitä sopii ihmetellä.

 

[Minttuliisa75]

Minulla my;s on kuusi lasta. Yksi taivaassa ja viisi kotona. Ja meille on syntynyt pikku enkelin j'lkeen, *kuoli /01*, kaksi lasta, pojat kes'kuussa 2002 ja hein'kuussa 2003, eik' kukaan koskaan milloinkaan korvaa enkelipoikaamme tai vie h'nen paikkaansa. Ett' kohtuu ehtiv'isi' mekin ollaan vissiin oltu, mutta sit' ei ole kenell'k''n vara arvostella, niinkuin ei my;sk''n ap>t'.
T'm' kirjoittaa n'k;j''n miten sattuu, kumma homma!!

 

[Shaina]

Niinhän sitä sanotaan, että oman lapsen menetys on suurin suru, joka ihmistä voi kohdata.

Mun miestä ei ehkä olisi olemassa, jos hänen isosiskonsa olisi jäänyt henkiin. Tyttö kuoli muutaman päivän ikäisenä. Koskaan eivät mieheni vanhemmat ole kuolleesta lapsestaan minulle puhuneet, en edes tiedä tietävätkö he, että minä tiedän. Mieheni vanhempi isosisko sanoi, että hän muistaa vain sen, kun isä kantoi yksin pienen pientä arkkua.

Minun mummoni on myös menettänyt lapsensa (eli mun setä). Hän oli kylläkin jo aikuinen mies ja kuolemasta on jo 13 vuotta. Silti mummoni ei vieläkään ole pystynyt lukemaan lehtijuttuja poikansa kuolemasta, vaikka hänellä ne onkin tallessa. Poika kuoli onnettomuudessa. Eli kyllä se suruaika jatkuu vuosia.

En voi muutakuin voimia sinulle lähettää. Ei lasta ole tarkoitus unohtaa, ehkä asian kanssa on vain opittava elämään.

 

[Kumma]

Kauan aikaa sitten tapahtuneet asiat saattavat yht´äkkiä nousta pintaan ja tulee tarve pohtia niitä paljon. Minusta se on merkki siitä, että asiat pitäisi jotenkin saada käsiteltyä. Minulla ei lapsen menetyksestä ole omakohtaista kokemusta, mutta lähelläni on. Oletko ottanut selvää, onko paikkakunnallasi, esim. sairaalan yhteydessä lapsensa menettäneiden vanhempien keskusteluryhmää. Siitä voisi olla apua ja minusta muutenkin olisi hyvä saada jutella jonkun sellaisen kanssa, jolla on itselläkin kokemusta asiasta, saada siis vertaistukea, vaikka tietenkin jokaisella on omat tunteet ja ajatukset tapahtuneesta.